Eilen esitettiin pari sanaa salapoliiseista, tänään
julkipoliisesta.
Varhaisten romaanisankareiden suosio rikosten selvittäjinä
liittyi haluun korostaa vakinaisen poliisin tyhmyyttä ja taitamattomuutta.
Vaativiin henkisiin suorituksiin kykeni vain herrasmies, jollaisena poliisia ei
toki voinut pitää.
Amerikkalaisen mustan dekkarin taustalla näkyy tieto maan
poliisijärjestelmän omituisuudesta. New Yorkissa poliisi oli sielullisesti
takapajuinen irlantilainen. Kaliforniassa poliisit olivat suurempia kelmejä
kuin rikolliset. Etelävaltioissa sheriffit ja konstaapelit olivat
mielivaltaisuuden ruumiillistumia. Näillä ajatuksilla on tosiasiallista
taustaa, vaikka ne ovat tietysti ruokottomia yleistyksiä.
Suomalaisen poliisin suuri suosio, josta saatiin tietoa
kyselytutkimuksista viimeksi eilen, on ihme. Taustalla olisi kolme pahaa perinnettä.
Tsaarin aikana poliisi oli hyvin lähellä poliittista santarmilaitosta eli se
oli isänmaan ystävien vihollinen. Sitten oli kieltolaki. Poliisi oli janoisen
kansanosan ja rehellisten viinankeittäjien vihollinen. Sen jälkeen oli
elintarvikesäännöstely. Poliisin tehtävänä oli penkoa kunnon ihmisten laukkuja
ja matkalaukkuja junissa ja etsiä voidritteleitä.
Kun maassa ilmeni valvontatehtävä, jonka suorittaminen oli
mahdotonta, se sälytettiin poliisille ja valvonta nimismiehille.
Lisäongelmia olivat heikko päällystö ja olematon koulutus. Näiden
takana oli tietenkin heikko palkkaus. Olin itse näkemässä, miten tuo kaikki
muuttui, paitsi palkkaus. Opetin sekä komisarioita että vankeinhoidon
henkilökuntaa. Samaan aikaan kadun todellisuudelle vieraat sedät alkoivat
väistyä järjestelmän huipulta.
On toisteltu, että television ”Reinikainen” muutti myönteisesti
poliisin kuvaa silloin, 1980-luvun alussa. Olisin aivan toista mieltä. ”Reinikainen”
oli lähtöisin ohjelmasta ”Tankki täyteen” ja toteutti suosikkiviihteen ja
mielikirjallisuuden peruskaavaa. Suosion huipulle noustaan kuvailemalla
sellaista, mikä on juuri mennyt ohi. Reinikainen oli yhtä pahasti sivuutettu
kuin se huoltoasema siinä toisessa sarjassa ohitustien tappamana. Jopa Tuomas
Kyrö tuli tarinoineen kaksi viikkoa sen jälkeen kun ”Mielensäpahoittaja” oli
laskettu haudan lepoon.
Tätä mietin, kun olin juuri lukenut Koskenniemen
kirjallisuusarvosteluja ja sitten seurasin, mitä ihailemallani Hannu Salamalla
oli sanottavanaan Finlandia-palkinnon edellä. Koskenniemi oli enemmän ajan
hermolla.
Vaistomainen vanhoillisuus eli konservatiivisuus voi olla
auttamatonta. Minunkin tuomari-ihanteeni on se, jonka palkkausjärjestelmän
muutos tuhosi – entisajan kihlakunnantuomarit ja ne mestarilliset raatimiehet.
Oman vanhoillisuuden nostaminen ihanteeksi tai esimerkiksi on tyhmyyttä.
En mielelläni uskoisi mitään erikoisen hyvää valtion
harjoittamasta suunnittelusta. Siksi arvaisin sattumaksi, että poliisin
koulutuksen tehostaminen ja yhteisön hyväksyntä omina miehinä ja naisina ovat
kulkeneet niin hyvässä synkronissa. Sama ilmiö näyttää toistuneen armeijassa,
sekä aliupseereissa että upseereissa. Ja myös sotilaiden julkinen kuva on
jatkuvasti erittäin hyvä.
Pankit ja vakuutusyhtiöt toimivat paikallistasolla ”omien
miesten” vetäminä. Kirkonkylän KOP:n johtaja oli sota-ajan komppanianpäällikkö
ja Säästöpankissa hallitsi paikallisen mahtisuvun jokin haara.
Olisiko kasinotalous ja sen aiheuttama pankkikriisi ollut
koulutetun ja siis yhteisöille vieraan väen aikaansaannos?
Ruotsalaisen poliisiromaanin voima on poliisien sosiaalidemokraattisuus
– useimmat sankarit ovat ”tavallisia”. Sama koskee norjalaisia. Suomalaisissa
dekkareissa on sama piirre. Mielestäni Sariola kirjoitti vielä Outsiderin
henkeen ulkomaisia esikuvia mukaillen, mutta Matti Yrjänä Joensuu toi
keskinäyttämölle ”tavallisen poliisin”.
Keskusrikospoliisin ja Helsingin sipoolaispitoisen poliisin
kitka, josta olen itse kuullut juttuja ja nähnyt merkkejä 50 vuotta, saattaa
sisältää tämän paikallisuuden dimension. Ennen sotia moitittiin, että
kaupunkipoliisit olivat ”maalaisia”. Niin muuten taisivat olla. Romaaneissa he
ovat kaupunkilaisia. Onni että heissä on romantiikkaa ostajien suosioksi asti.
Chandlerin poliiseissa kaiken korruption ja tylyyden rinnalla vilahtaa mielikuvituksellisiakin hahmoja, kuten Mozartin pianosonaatteja soittava yksilö. Joskus maaimassa jopa liittokansleritason politiikko saattoi levyttää Bachia.
VastaaPoistaOlen kunnellut sen levyn. Ei soita huonosti.
PoistaJoukossamme elää runsaasti henkilöitä, jotka ovat kokeneet poliisin mieli- ja väkivaltaa. Vasta kun poliisitoimi otettiin kokonaan valtiolle, pahimmista pukareista on alettu päästä eroon. Aikaisemmin poliisiksi pääsi kuka tahansa voimakasrakenteinen vähintään reservin aliupseerikoulun käynyt. Rehelliset konnat pystyisivät hyvin nimeämään mulkut, mutta eivät sitä tee. Jotain pientä kähinää aina on, eikä poliisin "hyvä maine" kansalaisten keskuudessa ole oikein totuuden mukainen. Mielikuvamarkkinointi on tehnyt tehtävänsä.
VastaaPoistaMauri Sariolan Susikoski oli kyllä pitkälti ulkomaisten esikuvien mukainen, mutta murhat tapahtuivat kovin suomalaisessa ympäristössä. Sahat, maatilat ja pikkutiet ovat aika todellisen oloisia. Samalla peruskonservatiivinen asenne paistaa läpi. Tyypillisiä hahmoja ovat epärehellinen liikemies, yhteiskunnan sortama pienyrittäjä, taloa huonosti hoitava, "nykyaikainen" kotivävy ja ahkera virkamies. Kaupunki on paikka, jossa maalaiset käyvät vain ryyppäämässä, vieraissa naisissa tai tekemässä rikoksen motiviksi nousevia juridisia papereita. Sotatausta nousee aina välillä esiin. Sankarit ovat aina reserviupseereita ja rosvo on monesti alikersantti tai sotamies, jolla on mustana muistona oma pelkuruus jossain suurtaistelussa.
VastaaPoistaSusikoski on Sariolan "Mary Sue", eli epäuskottavan ihanteellinen heijastuma omasta itsestä. Opintonsa loppuun saattanut varatuomari, joka kyllä usein esittäytyy varanotaariksi ja luonnollisesti rintamalla palvellut reserviupseeri. Sariolan opinnot jäivät kesken ja vaikka hän oli rintamamies, hän ei koskaan palvellut rintamalla upseerina vaan Lapin sodassa viestikeskustehtävissä upseerikokelaana.
Jätit mainitsematta tyypin "luihu asianajaja". Hyvin kuvattu.
PoistaSariolalla oli itsellään sotien jälkeen vastoinkäymisiä viranomaisten kanssa - taisi vähän parannella papereitaan josasin viranhaussa.
Ihmisenä hän oli aikamoinen pakkaus, isokokoinen ja kovaääninen mutta ei mitenkään viehätystä vailla, ajoittain kyllä voimillekäypä.
Vuosia sitten sanoin jossain blogikirjoituksessani, että kaikkein parhaat Sariolan romaaneista ovat hämmästyttävän hyviä myös nyt luettuna ja niin visuaalisia, että niistä saisi sellaisinaan kelpo elokuvia.
Voisiko poliisin suuren suuren suosion ja korkean arvostuksen - asiat, jotka tuntuvat usein ns. paremmistoa kovasti ärsyttävän - voisiko tämän suosion selittää yksinkertaisesti substanssilla - sillä, että Suomen poliisi vain on niin hyvä? Ammattitaitoinen, hötkyilemätön, luotettava ja korruptoimaton. Ainakin suhteessa siihen, mitä poliisi useimmissa muissa maissa on. Yksi huumepoliisi ei tätä kuvaa pahemmin tunnut hetkuttavan.
VastaaPoistaKuten blogsti viittaa, meillä poliisi on tavallisille ihmisille "yksi meistä" eikä "niiden toisten pamppumiehiä".
Upea juttu. Mutta uhan alla sekin.
Ei.
PoistaSe johtuu hyvin pitkälle siitä, että ns. 'tavallinen' ihminen ei usko mulkkujen ja/tai turpaanvetävien poliisien olemassaoloon ennen kuin sellainen osuu omalle kohdalle.
Se täyttyy myöntää, että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tälläisten kyttien määrä ainakin pääkaupunkiseudulla on onneksi huomattavasti vähentynyt.
"Tsaarin aikana poliisi oli hyvin lähellä poliittista santarmilaitosta eli se oli isänmaan ystävien vihollinen."
VastaaPoistaOlikohan se noin? Santarmit olivat noita (ja kasakat vielä enemmän), mutta eiköhän esim. maaseudun nimismiehet ja paikallispoliisit olleet kansanomaisia ja isällisiä. Tämä perinne kaiketinkin jatkui itsenäistymisen jälkeen 1920-luvulta alkaen. Tuota perinnettä sain itsekin haistaa kesävallesmannina. Nyttemmin poliisista on tullut etäinen, virallisen varovainen ja kaikiin "työturvallisuusvälineisiin" tarkertuva.
”Pankit ja vakuutusyhtiöt toimivat paikallistasolla ”omien miesten” vetäminä. Kirkonkylän KOP:n johtaja oli sota-ajan komppanianpäällikkö ja Säästöpankissa hallitsi paikallisen mahtisuvun jokin haara.”
VastaaPoistaMarkku Kuisman ja Teemu Keskisarjan Suomen pankkihistoriaa käsittelevässä kirjassa Erehtymättömät kerrotaan, kuinka sotien jälkeen marsalkka Mannerheim
Vaikutti upseeriston pääsyyn pankkitehtäviin:
”Genevessä oleskellut marsalkka ehdotti paperi-industrialisti R. Erik Serlachiukselle, ´kuinka tarpeellista olisi, että Suomen teollisuus ja kauppa ojentaisivat auttavan kätensä nille korkea-arvoisille upseereille, jotka ovat työn tarpeessa`. ---
Marsalkan antama tehtävä täyttyi. Seurauksista ei pidemmällä aikavälillä yksinomaan iloittu. Varsinkin haarakonttorien johdossa kapteenit ja majurit pysyivät pitempään kuin oli yleiseltä kannalta hyväksi. Osa asiakkaista tympääntyi kurinalaiseen tai muuten hankalaksi koettuun menoon, ja eteenpäin pyrkivät nuoret pankkiammattilaiset kokivat upseeri-pankkiirit tulpaksi tiellään.”
Lukija Laihialta
Tärkeä näkökohta ja sanoisin oman kokemani perusteella että aivan asiaa.
PoistaJutun kuvituksena näyttäisi olevan valtiovarainministeri Rinne. En ymmärrä, miten hän liittyy päivän aiheeseen?
VastaaPoistaLienee totta että jossakin mielessä Reinikaisen aika oli jo, siitähän itse sarjakin ammentaa törmäyskohtia. Silti väittäisin, että Reinikainen on omalta osaltaan vaikuttanut sekä suuren yleisön että myös poliisin itsensä käsityksiin ammatista. Tunnen melko hyvin poliisikuntaa ja ainakin vielä me nelikymppiset sarjan nähneet siviilit ja poliisit ymmärrämme Artturi Sakarin jonkinlaisena ammattikuntansa Koskelana, ihannetyyppinä. Enkä usko, että se on pelkkää nostalgiaa. Yksilö, joka ylittää byrokratian rattaat näkemällä olennaisen ja ihmisen yksilönä vaikka itse edustaakin järjestelmää. Reinikainen on omalta osaltaan vahvistanut uskoa itsenäiseen ajatteluun ja inhimillisyyteen, uskaltaisiko jopa sanoa lähimmäisenrakkauteen, vaikka eräät miehen näkemykset 2000-luvun näkökulmasta vaikuttavatkin perin asenteellisilta. Mutta jos tyyppi on aito, eihän sitä voi ihan täydellinen olla...Taide, tai tässä tapauksessa laadukas viihde voi todellakin muuttaa maailmaa, ainakin hitusen.
VastaaPoistaMatti Yrjänä Joensuu, Rakkauden nälkä. Upea.
VastaaPoistaVaikka Mauri Sariolan teoksia on filmattu, ei yhdestäkään elokuvasta ole tullut kestosuosikkia samalla tavalla kuin komisario Palmu -sarjasta. Valentin Vaala, studiokauden mestari, teki viimeisenä pitkänä näytelmäelokuvanaan Sariola-filmatisoinnin Totuus on armoton (1963). Vaala oli valitettavasti menettänyt parhaan otteensa jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta tuossa teoksessa on arvokasta harvinainen pitkä suomalaisen vanhan ajan käräjäoikeuden kuvaus, jota kuvittelisin aidoksi; asiantuntijat oikaiskoot. Suomalainen oikeuskäytäntöhän on vastakohta amerikkalaisten elokuvien tunnetuksitekemälle raflaavalle tyylille. Vakuuttavuutta tavoitellaan pikemminkin epädramaattisuudella. Asia sinänsä on dramaattinen, oikeuskäsittely ei.
VastaaPoista"Malli Reinikaista" muistaakseni pidettiin relevanttina jopa poliisikoulussa vielä 1990-luvulla. Vastakohtana silloisen amerikkalaisen fiktion liipasinherkille poliiseille oli luottamusta herättävä, hyvänahkainen kaveri, joka juuri tuollaisella asenteellaan sai paljon tietoa, joka olisi uhoavalta tyypiltä jäänyt saamatta. Toki Columbo oli omalaatuinen sukulaishahmo. Olisiko hänen yhtenä esikuvanaan mahtanut olla Rikoksen ja rangaistuksen nerokas poliisitutkija Porfiri. Jälleen saa mainita Dostojevskin nimen sala- ja julkipoliisiyhteyksissä.
Yleensä elokuvan mieleenpainuvimmat poliisit ovat olleet vastakohtia todellisuudelle; elokuvan painajaisviehätys kun on siinä, että mahdoton näytetään toteutuneena. Jo 110 vuotta sitten Ranskassa keksittiin slapstick-poliisit, sitten on nähty psykopaattipoliisit, rogue cops, vigilante cops, jne. Vigilante ja Texas Ranger, oman käden oikeuden käyttäjät, ovat poliisin eetoksen vastakohtia. Televisiossa on nähty enemmän realistisia poliiseja.
Kuitenkaan fiktion poliiseista Maigret ja Palmu eivät liene mahdottoman kaukana todellisuudesta, ei myöskään Fritz Langin komisario Lohmann; Saksassa on ohi natsiaberraation ollut samantapainen kansanomaisen poliisin perinne, johon suomalainenkin poliisihabitus voitaneen liittää.
Samoin ruotsalaisen fiktion poliisit lienevät lähellä todellisuutta. Oma suosikkini taitaa olla Sjöwall-Wahlöön Komisario Beck tähtäimessä, josta Bo Widerberg teki mestarillisen filmatisoinnin.
S&W:n suurin ansio on ammatin psykologisen aspektin ymmärtäminen: tavallisia miehiä epätavallisessa työssä, jotka kokevat rikoksen selvittämisen paineet eri tavoin. Kriminologiaa tuntevalle teokset ovat kuitenkin huvittavia. Silti, ansiot ovat puutteita suuremmat, fiktion lainalaisuudet ovat toiset kuin rikostutkinnan.
PoistaErikoista, ettei Saksassa liene syntynyt vakavasti otettavaa/mainitsemisen arvoista rikoskirjallisuutta. Hyvä, Kafka, Prozess, mutta kuulisin mielelläni muita esimerkkejä. Sitävastoin tv:ssä rehottavat bulkkidekkarit, joista saamme kärsiä täällä saakka. (Vrt. Terttula rillumareista: tuholaisretikka jonka siemenet leviävät kauas.)
S&W? Malli 13-3 on surkea. 28-2 kelpaa mutta vaatii hurjan määrän harjoittelua ja on vain revolveri. Allt var bättre före...
PoistaKuvassa on Lurppa parhaassa vedossaan, tai siis Tex Averyn hurmaavasta Deputy Droopysta on tuo still. Aivan hurjaa menoa. Hakukoneilkaa.
VastaaPoistaPoliisin hyvä maine lienee harha, joka perustuu siihen, että iso osa kansalaisista ei ole joutunut tekemisiin poliisin kanssa kovin usein.
VastaaPoistaKyllä meikäläinen asioi mielummin "Reinikaisen" kanssa, kun elämästä vieraantuneen, kirjoituspöydän takana istuvan "ylikomisarion" kanssa. :)
Pixarin lyhyitä kuten "Lifted" tai eläinten oikeuksista kiinnostuneille taikuri saavuutetuista eduista kiinnipitävine kaneineen ovat uudempaa mutta presiis samaa huttua.
VastaaPoistaPixar short films, Presto! Perinteisen Averyn Slap Happy Lionin hengessä, joskin niin kovin kiltti. Kakrut oli lujempaa tekoa ennen?
VastaaPoista