Sivun näyttöjä yhteensä

24. joulukuuta 2013

Ruma pappi



Kiitos kirjoituksesta, sanomalehti. Juhani Rekola –vainajaa parempaa jouluaaton aihetta ei ehkä ole. Ensimmäiseksi kai satuin lukemaan hänen kirjansa ”Beetlehem on kaikkialla” ja sitten ”Kuitenkin Jumala on”.

Kirkon keskeisessä toimitalossa Katajanokalla on siellä sopivan ylhäällä kokoustila ja siihen liittyvä kappeli. Rekolalle oli myönnetty jokin palkinto. Hän alkoi olla kirjallisuutta koskevilla esseillään (”Jokainen enkeli on pelottava”) tunnettu kaikkialla muualla paitsi kirjalisuuspiireissä.

Päädyin seisomaan ryhmään, jossa hän rupatteli. Sanoin:” Onpa siinä iso pappi.” Hän katsoi kohti ja näkyi olevan samaa mieltä. Jatkoin:” Ja ruma.” Häneltä pääsi nauru, ja kohta keskustelimme siitä, miten paljon apua tuollaisesta on. Paholainenkin saattaa hetkeksi sekoittaa omiinsa.

Sitten meillä olikin paljon puhuttavaa Gerald Manley Hopkinsista. Hän on yksi niistä kymmenistä suurista kirjailijoista, joista on tapana vaieta, koska he ovat niin hyviä. Hopkins (1844 – 1889) – kirkonmies itsekin – kirjoitti aika lailla toisin kuin aikakauden muut. Sekä kuvasto että tapa käsitellä säkeiden kieltä poikkesivat paljon.

Rekola muisti aina myöhemminkin ottaa puheeksi tämän yhteisen ihailumme kohteen. Tietenkään häneen en vaikuttanut Hopkinsin katolinen usko eikä jesuiittakoulutus. Yhtä vähän häneen lienee vaikuttanut runoilijan tausta, aika yläluokkaista väkeä, paljon taiteilijoita, parhaita arvosanoja johtavista yliopistoista, klassisten kielten opettajan tehtäviä.

Tuo kautta siirryimme John Donneen, joka hänkin oli roteva pappi, mutta ei ruma. Hän kirjoitti meiellään ikään kuin pieluksilta, nainen kainalossaan. Donne yhdisti myös maallisen ja taivaallisen hekuman ja härnäsi kuolemaa, jolla itsellään ei ole ylösnousemuksen toivoa. (”Death, thou shalt die.”) Hiukan samaan tapaan kuin Hopkins kunnioitimme Rekolan kanssa varhaista englantilaista runoutta, vaikka sen kieli, anglosaksi, vaati ainakin minulta kovaa opettelemista. Toisin kuin hiukan myöhempi skandinaavinen runous tämä näytti olleen lyyristä – kuten ”Vaimon valitus” tai ”Wulf ja Eadwacer”.

En saanut koskaan tietää, mitä ruotsalaiset ajattelivat tästä Tukholman suomalaisen seurakunnan papistaan. Luultavasti he eivät ajatelleet mitään. Tuskin he edes tiesivät, että siellä Slussenin siltojen alla todellakin liikuskeli pappismies, jolla oli enemmän kokemusta äärimmäisistä ihmisistä kuin koko Tukholman herrasväellä yhteensä.  Rekolahan oli rintamalla pappina yksi niistä, jotka tiesivät senkin, milloin ei ole aika julistaa sanaa vaan lääkitä sielujen lisäksi rikki ammuttuja ruumiita.

Tietoni mukaan suomalaisten ”Slussenin sissien” yhteydessä on aiheetonta ja asiatonta viitata sodasta suoriutumiseen.  Heille samoin kuin monille Suomen puolen siltojen miehelle selviytyminen oli muuttunut yhtä oudoksi ajatukseksi kuin selvänä oleminen. ”Lohtuna sull’ on suudelma pullon, suudelma johon turrut. Valveilla murrut.”

Aivan selvästi Rekola käytti korkeaa kirjallisuutta omiin henkilökohtaisiin tarkoituksiinsa. Hän haki ja sai siitä lohtua. Se kysymys on vaikea, kuka auttaa auttajaa. Runoilija Hopkins oli tuon asian uhri. Hän lienee saanut eläessään varovaista tunnustusta, mutta kiirehti silti itse tuomaan esiin papillisen nöyryyden ja runoilijan uuden hahmottamisen ristiriidan. Rekola toi tämän esille esseissään. Toinen puoli on korjata särkynyttä, toinen luoda uutta. Ristiriita eli Rekolan sanassa ristin riita on suuri. Uutta luo lopulta vain särjetty sydän.

Hänen puheistaan ja kirjoituksistaan sain vihiä itävaltalaisesta Karl Krausista. Hänen teoksensa ”Ihmiskunnan viimeiset päivät” asetelma on ikävä. Maailmanloppu – teos ilmestyi vuonna 1918 – on tapahtunut ja kuolleet nousevat haudoistaan. Saadaan surullinen tieto. Jeesusta ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. Ei siis ole Jumalaakaan.

Se on paha paikka keksiä, mitä sitten tehtäisiin, kun ei saa olla rauhassa kuollutkaan.

Kraus ja hänen soihtunsa, Fackel-lehti, vaikuttivat aivan tavattomasti yhden tai kahden sukupolven kirjailijoihin. Asiaa selvittää kolmiosaisessa, verrattomassa muistelmateoksessaan nobelisti Elias Canetti. Muuan hänen monista suojateistaan oli lehtimies Egon Friedell.

J. Franck kirjoitti kolmikymmenvuotisen sodan keskellä ja Bach sävelsi tässä mainittujen luterilaisten ja juutalaisten mestareiden ajattelun erään kulmakiven. Kantaatti on nimeltään ”Jesu, meine Freude”. Musiikillinen käännekohta on sana ”trotz”, huolimatta. Huolimatta vanhasta vihollisesti, huolimatta ärjyvästä kuolemasta lauletaan ilosta.

Sana trotz tuo mieleen myös uhman.

Pelkkä uhmaileminen ei ole kiinnostavaa, vaikka selvien tosiasioiden kieltäminen on maailmassamme edelleen hyvin suosittua arjessa ja pyhässä ja erikoisesti uskonnossa. Uhmaamisesta tekee mielekästä uhrin kautta hahmottuva toivo.


Joulu on toivon juhla. Kuvittelisin ettei tämä ajatus edellytä löytääkseen hyväksynnän minkäänlaista uskonnollista järjestelmää. Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä. Ja siitä puolestaan on valoisa ajatus (”Kallis hunajanpisara”) – ”Missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova”.

Jutun valokuva tarkoittaa toivoa.

7 kommenttia:

  1. Hyvää joulua, Jukka, ja virkeää uutta vuotta!

    VastaaPoista
  2. Jos rumuus olisi tavoiteltavaa, sitä opetettaisiin koulussa pakollisena. Se syrjäyttäisi monia herkkäsieluja, joita varten innokkaimmat valtaan pyrkivät perustaisivat nuorisokoteja, sekä pohjoiseen että Tuusulanjärven kansallismaisemiin.

    VastaaPoista
  3. Yksi viime vuosien parhaista elokuvista, Kenneth Lonerganin Margaret (2011), perustuu runoon:

    Gerard Manley Hopkins: Spring and Fall, to a young child

    Margaret, are you grieving
    Over Goldengrove unleaving?
    Leaves, like the things of man, you
    With your fresh thoughts care for, can you?
    Ah! as the heart grows older
    It will come to such sights colder
    By and by, nor spare a sigh
    Though worlds of wanwood leafmeal lie;
    And yet you will weep and know why.
    Now no matter, child, the name:
    Sorrow's springs are the same.
    Nor mouth had, no nor mind, expressed
    What heart heard of, ghost guessed:
    It is the blight man was born for,
    It is Margaret you mourn for.

    Runo on suomennettu, mutta ei siitä sen enempää.

    Olen kuunnellut taas paljon joulumusiikkia, mutta jostakin syystä on yksi yli muiden, Mahalia Jacksonin vuoden 1962 tulkinta "Silent Night, Holy Night". Kuluneesta sävelmästä hän luo äänellään jotakin tavatonta, ääretöntä, pohjatonta. Digelius oli auki sunnuntaina, joten ehdin ostaa Mahalia Jacksonin joulualbumin vinyylinä.

    Hyvää joulua ja uutta vuotta. Monelle kulttuurin parissa työskentelevälle nämä ovat hirvittäviä aikoja. Olisi aika tehdä jotakin.

    VastaaPoista
  4. http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/12/ajateltu-melankolia.html

    VastaaPoista
  5. Olen aina väittänyt että en osaa kadehtia mitään. Turhiapa olen väittänyt!

    Nimittäin,
    jos olisin yhtä fiksu kuin Yksityisajattelija on, en tänne kommentoisi. Pitäisin salaisuuteni sisälläni.

    Mutta kun en ole, kun en ole.

    VastaaPoista
  6. "Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä. Ja siitä puolestaan on valoisa ajatus (”Kallis hunajanpisara”) – ”Missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova”."

    Olen aina ollut pessimisti ja helposti masennukseen vaipuvainen ja liikun melankolian huoneissa niin kuin kotonani. Siksi mieltäni sangen suuresti harmitti tämä Kemppisen - muuten niin viisaan miehen - hairahdus ja meidän murhemielisten leimaaminen. Lähestytäänkö tässä jo vihapuheen kriittistä rajaa?

    Itse väittäisin, että ajattelevan, lukevan ja sivistyneen ihmisen ainoa tervemielinen reaktio maailman menoon ja tilaan on stoalainen melankolia.

    Siksi suosittelen Kemppisen hairahduksesta mielensä pahoittaneita lukemaan RR-purusen hienon vasta-argumentin.

    Samalla tässä toivotettakoon hyvää ja armorikasta joulua runoilijatuomari Kemppiselle ja hänen lukijoilleen.

    VastaaPoista
  7. Juhani Rekola tuli nimeltä tietooni 60-luvun puolivälissä opiskeluvuosien aikaan. Äiti oli tilannut minulle Helsinkiin Kotimaa-lehden. Koin lehtitilauksen uskonnon pakkosyöttönä enkä pahemmin tainnut lehteä lukea. Ilmeisesti olin kuitenkin selaillut, koskapa kerran löysin Rekolan eseekirjoitukset.

    Leikkasin niitä talteen, voivat olla vieläkin jossain. Tai sitten monissa muutoissa matkaan jääneitä.

    Ensimmäinen lukemani Rekolan kirja on minullakin tuo "Beetlehem on kaikkialla". Painovuosi on 1974. Äidiltä luultavasti sekin. Kirjan voimakas kuvitus on Rekolan tyttären. Leena Rekola kävi Taideteollista oppilaitosta samaan aikaan kanssani. En silloin tiennyt leikelleeni hänen isänsä tekstejä.

    Etsin äsken kirjan hyllystä ja häkellyin. On aikaa, kun kirja on lukumielessä ollut käsissäni. Olin jotenkin liittänyt sen muistissani pääsiäisaikaan - nimestä huolimatta. Jouluhan siinä on. Tekstit jouluaatosta Loppiaiseen. Nyt lukemaan.

    VastaaPoista