Ruma pappi

Kiitos kirjoituksesta, sanomalehti. Juhani Rekola –vainajaa parempaa jouluaaton aihetta ei ehkä ole. Ensimmäiseksi kai satuin lukemaan hänen kirjansa ”Beetlehem on kaikkialla” ja sitten ”Kuitenkin Jumala on”.

Kirkon keskeisessä toimitalossa Katajanokalla on siellä sopivan ylhäällä kokoustila ja siihen liittyvä kappeli. Rekolalle oli myönnetty jokin palkinto. Hän alkoi olla kirjallisuutta koskevilla esseillään (”Jokainen enkeli on pelottava”) tunnettu kaikkialla muualla paitsi kirjalisuuspiireissä.

Päädyin seisomaan ryhmään, jossa hän rupatteli. Sanoin:” Onpa siinä iso pappi.” Hän katsoi kohti ja näkyi olevan samaa mieltä. Jatkoin:” Ja ruma.” Häneltä pääsi nauru, ja kohta keskustelimme siitä, miten paljon apua tuollaisesta on. Paholainenkin saattaa hetkeksi sekoittaa omiinsa.

Sitten meillä olikin paljon puhuttavaa Gerald Manley Hopkinsista. Hän on yksi niistä kymmenistä suurista kirjailijoista, joista on tapana vaieta, koska he ovat niin hyviä. Hopkins (1844 – 1889) – kirkonmies itsekin – kirjoitti aika lailla toisin kuin aikakauden muut. Sekä kuvasto että tapa käsitellä säkeiden kieltä poikkesivat paljon.

Rekola muisti aina myöhemminkin ottaa puheeksi tämän yhteisen ihailumme kohteen. Tietenkään häneen en vaikuttanut Hopkinsin katolinen usko eikä jesuiittakoulutus. Yhtä vähän häneen lienee vaikuttanut runoilijan tausta, aika yläluokkaista väkeä, paljon taiteilijoita, parhaita arvosanoja johtavista yliopistoista, klassisten kielten opettajan tehtäviä.

Tuo kautta siirryimme John Donneen, joka hänkin oli roteva pappi, mutta ei ruma. Hän kirjoitti meiellään ikään kuin pieluksilta, nainen kainalossaan. Donne yhdisti myös maallisen ja taivaallisen hekuman ja härnäsi kuolemaa, jolla itsellään ei ole ylösnousemuksen toivoa. (”Death, thou shalt die.”) Hiukan samaan tapaan kuin Hopkins kunnioitimme Rekolan kanssa varhaista englantilaista runoutta, vaikka sen kieli, anglosaksi, vaati ainakin minulta kovaa opettelemista. Toisin kuin hiukan myöhempi skandinaavinen runous tämä näytti olleen lyyristä – kuten ”Vaimon valitus” tai ”Wulf ja Eadwacer”.

En saanut koskaan tietää, mitä ruotsalaiset ajattelivat tästä Tukholman suomalaisen seurakunnan papistaan. Luultavasti he eivät ajatelleet mitään. Tuskin he edes tiesivät, että siellä Slussenin siltojen alla todellakin liikuskeli pappismies, jolla oli enemmän kokemusta äärimmäisistä ihmisistä kuin koko Tukholman herrasväellä yhteensä.  Rekolahan oli rintamalla pappina yksi niistä, jotka tiesivät senkin, milloin ei ole aika julistaa sanaa vaan lääkitä sielujen lisäksi rikki ammuttuja ruumiita.

Tietoni mukaan suomalaisten ”Slussenin sissien” yhteydessä on aiheetonta ja asiatonta viitata sodasta suoriutumiseen.  Heille samoin kuin monille Suomen puolen siltojen miehelle selviytyminen oli muuttunut yhtä oudoksi ajatukseksi kuin selvänä oleminen. ”Lohtuna sull’ on suudelma pullon, suudelma johon turrut. Valveilla murrut.”

Aivan selvästi Rekola käytti korkeaa kirjallisuutta omiin henkilökohtaisiin tarkoituksiinsa. Hän haki ja sai siitä lohtua. Se kysymys on vaikea, kuka auttaa auttajaa. Runoilija Hopkins oli tuon asian uhri. Hän lienee saanut eläessään varovaista tunnustusta, mutta kiirehti silti itse tuomaan esiin papillisen nöyryyden ja runoilijan uuden hahmottamisen ristiriidan. Rekola toi tämän esille esseissään. Toinen puoli on korjata särkynyttä, toinen luoda uutta. Ristiriita eli Rekolan sanassa ristin riita on suuri. Uutta luo lopulta vain särjetty sydän.

Hänen puheistaan ja kirjoituksistaan sain vihiä itävaltalaisesta Karl Krausista. Hänen teoksensa ”Ihmiskunnan viimeiset päivät” asetelma on ikävä. Maailmanloppu – teos ilmestyi vuonna 1918 – on tapahtunut ja kuolleet nousevat haudoistaan. Saadaan surullinen tieto. Jeesusta ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. Ei siis ole Jumalaakaan.

Se on paha paikka keksiä, mitä sitten tehtäisiin, kun ei saa olla rauhassa kuollutkaan.

Kraus ja hänen soihtunsa, Fackel-lehti, vaikuttivat aivan tavattomasti yhden tai kahden sukupolven kirjailijoihin. Asiaa selvittää kolmiosaisessa, verrattomassa muistelmateoksessaan nobelisti Elias Canetti. Muuan hänen monista suojateistaan oli lehtimies Egon Friedell.

J. Franck kirjoitti kolmikymmenvuotisen sodan keskellä ja Bach sävelsi tässä mainittujen luterilaisten ja juutalaisten mestareiden ajattelun erään kulmakiven. Kantaatti on nimeltään ”Jesu, meine Freude”. Musiikillinen käännekohta on sana ”trotz”, huolimatta. Huolimatta vanhasta vihollisesti, huolimatta ärjyvästä kuolemasta lauletaan ilosta.

Sana trotz tuo mieleen myös uhman.

Pelkkä uhmaileminen ei ole kiinnostavaa, vaikka selvien tosiasioiden kieltäminen on maailmassamme edelleen hyvin suosittua arjessa ja pyhässä ja erikoisesti uskonnossa. Uhmaamisesta tekee mielekästä uhrin kautta hahmottuva toivo.

Joulu on toivon juhla. Kuvittelisin ettei tämä ajatus edellytä löytääkseen hyväksynnän minkäänlaista uskonnollista järjestelmää. Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä. Ja siitä puolestaan on valoisa ajatus (”Kallis hunajanpisara”) – ”Missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova”.

Jutun valokuva tarkoittaa toivoa.