Kynä Parker

On vihoviimeistä hullutusta ostaa kynä, kun sellaisia voi varastaa työpaikalta. Ellei tuo tärppää, harkitsemattomat myyjät saattavat jakaa sellaisia ostajan näköisille. Myös pankissa voi kynän sujauttaa taskuunsa kylmän rauhallisesti. Ja geelikynä on verraton, kunhan siinä on nipsautussysteemi, ettei tasku mene, kun kynä kuitenkin päätyy taskun pohjalle. Se muste on koko petoa imeytymään ja leviää kankaaseen kuin Anttila.

Luulin holtittomienkynän ostopäivieni päättyneen. Nyt tässä on Parker 5th. Ehkä se johtui laihtumisestani. Olen kuin toinen mies. Kokeilin jo erääseen tuttavaankin kuuluisaa avausrepliikkiä ”Anteeksi että en tunne sinua, mutta olen niin kovasti muuttunut.” Rahat otti taidokkaasti Akateeminen kirjakauppa. Kellarissa oli tungosta. Tänään siellä on varmaan valloillaan maanpäällinen helvetti.

Tutkimalla jutun kuvaa huolella näette, mitä ulkomaalaiset ovat keksineet. Säiliö on samantyypinen ja kokoinen kuin kuulakynissä. Kärki on hyvin samanlainen kuin kuitukynissä. Terä on täytekynän. Todellinen hybridi. Minulle toistaiseksi tuntemattoman mekanismin ansiosta terät koskettavat kirjoittaessa ja musta alkaa virrata verkkaan mutta varmasti kuin Jordanin joki. Kynän jäädessä pitkin niin kuin kynä pakkaa jäämään se ei kuitenkaan kuivahda. Suoritin tieteellisen kokeilun jättämällä sen eilen ja ryhtymälle kopioimaan Äidille huvittavan laulun sanoja taas nyt, 12 tuntia myöhemmin. Tällä pirulaisella ei pyyhkäise ensin tyhjää niin kuin täytekynällä aina ja kuulakynälläkin usein. Se alkaa heti kirjoittaa.

Kirjoituskokemus on sama kuin täytekynällä. Makuasia, mutta minusta vain siinä on sellaista tekemisen tuntumaa, jota ainakin runojen kirjoittaminen edellyttää. Kirjoitan runot ja runojen käännökset kynällä, joskus moneen kertaan, ja vasta sitten koneella. Koneen eli näppäimistön helppous on hyvin petollista. Sairaan psykologian näkee esimerkiksi lyöntivirheistäni. Teksti on niin painetun näköistä, ettei sitä oikein koskaan opi tarkkaamaan tarpeeksi. Löytääkseen ne lyöntivirheet, joita oikolukuongelmat eivät poimi, kuten oikeat sanat väärällä paikalla, joutuu lukemaan kirjain kirjaimelta.

Tuota ilmiötä olen lakannut tuskailemasta kauan sitten. Tiedän kokemuksesta, että loppujen lopuksi osaan oikoluvun, koska tein sitä työkseni 1964. Se kuitenkin edellyttää sellaista ajatuksettomuutta, joka ei enää houkuttele. Tosin muistan kauhulle niitä naismaistereita, jotka tekivät silloin ennen tuota työtä elämänsä päivät. Vedokset olivat pitkiä ja kapeita. Kun koko nippu luiskahti lattialle, siinä riitti keräilemistä. Yleensä liukaspintaiset paperit olivat kuin myrkyllisiä käärmeitä.

Oikoluku oli silloin suomeksi oikaisuluku. Käytettiin myös nimitystä korjausluku. Opin deleatur-merkin (poisto). Merkki löytyy tuolla latinankielisellä nimellään hakukoneella ja kuva kanssa. Saksan teollisuusstandardi oikolukumerkinnöistä on DIN 16511. Merkin alkuperä on penni, pfennig.

Aina ihmettelemänne vanha saksalainen kirjaimisto löytyy hakukoneella nimellä Sütterlinschriften. Kuvasta nähdään, että deleatur-merkki on itse asiassa pieni d. Nuo kirjaimet, jotka syrjäytettiin virallisesti natsivaltakunnan lailla 1941, ovat keskinkertaisesti saksaa osaaville hyvin vaikeita tulkita. Mutta ei kai saksankielistä käsin kirjoitettua vanhaa tekstiä keskin kerroin usein kohtaakaan. Itse tutkin sitä Berliinissä armon vuonna 1961 ja sain isäntäväeltä johdatusta asiaan. Samoin tulin tutuksi ”goottilaisen” kirjoituksen kanssa, jonka tunnemme sotaelokuvista. Olin kyllä nähnyt näitä vaikeaselkoisia kirjainmerkkejä kyltinriekaleissa Kaunispään tien varressa vuonna 1955. Luulisin ettei niitä enää ole.

Pahoittelen syrjähtelemistäni. Pojat ovat sellaisia – kaikki salakirjoitukseen vivahtava kiehtoo. Itse käytin hovioikeuspäivinäni pikakirjoitusta henkilökohtaisiin muistiinpanoihin, siis Gabelsbergerin järjestelmän mukaan. Sekin katosi, siis pikakirjoitus, kuin kuppa Töölöstä, vaikka ennen sotia se oli kouluissa valinnaisena aineena, ja minulla on hallussani isäni laatimia luentomuistiinpanoja, jotka on toteutettu ihailtavan taitavasti pikakirjoituksella, ehtolyhennyksiä tosin vain kohtuullisesti viljellen. Ei niitä osaisi lukea enää kukaan muu kuin minä ja naapurin rouva.

Kirjoitetun viivan paksuudella on merkitystä entisen pikakirjoituksen lisäksi tekstaamisessa eli kauniisti kirjoittamisessa. Pikakirjoituksessa ohuen ja paksun viivan merkitykset eroavat toisistaan. Yleensä paksu viiva tarkoittaa merkin kahdentamista. Siksi pikakirjoittajat käyttävät pehmeän puoleista lyijykynää. Kuulakynä on tuohon tarkoitukseen kelvoton. Kalligrafiakynien nykyinen versio on huopakynä, jonka terä on suora, ei pyöreä. Muutamalla lantilla saa esimerkiksi viiden kynän satsin, jolla voi pyöritellä joululahjapakettien tarroihin toivotuksia tai haistatuksia, sen mukaan mitä luonto tuntuu vaativan, tai vaikka laatia lyhyitä viestejä suvun arvohenkilöille, jos sellaisia on.

Agapetuksen (Yrjö Soini) kirjan nimi ”Kaikkien pappien täti” on kadehdittavan hyvä.  Itse kirjaa en ole lukenut, mutta lupaahan tuollainen nimi lukuelämystä, kuten ”Pitäjänvaras”, jonka olen lukenut. Harmi muuten, että nuo menneisyyden huumorikirjailijat tuntuvat saaneen tekijänpalkkion metrimitalla. Nykylukijan mielestä täysin turha ja hiukan häiritsevä pyörittely ja jaarittelu tahtoo tuskastuttaa. Niinpä en neuvo hyökkäämään Agapetuksen kirjojen kimppuun. Niitä olisi kyllä saatavissa loputtomasti antikvariaateista, ja joukossa on tilannekomiikan helmiä, ylimpänä ”Hilmanpäivät”. Edvin tekee näyttelijänä parodiaa itsestään. Hän kuulemma oli livenä kova poika melskaamaan ja työväenteatterin kasvattina kova pitämään kuria. Rouvani kuunteli joskus Åken muistelmia siitäkin, millaista oli maata nykyisin Munkkivuoren ostoskeskuksen paikalla koko yö lätäkössä haavoittuneena ja kuolevana Lehtona. Kiroukset lähtivät kuulemma yrittämättä ja tuskanhuuto soinnahti aidolta ajattelemalla elokuvan ohjaajaa…

Se Parkerin kynä on kallis, halvimmillaan vähän yli viisikymppiä. Hankintaretkeilyni opetti taas yhden asian, kun olin palannut tietokoneeni ääreen. Metalliterällä varustetut kynät ja ylimalkaan kalliit kynät ovat kadonneet maailmasta. Ainakaan niitä ei saa Suomesta. Niinpä panen tarkoin talteen jälkipolvea varten sen vanhemman Fisherin avarjuuskynän (space pen), jonka olin kerran vuonna 1975 unohtanut Haavikon pöydälle Otavasa ja jonka löysin lähes tuman syyvyydelle kirjoituspöytään pystyyn iskettynä, kun kirjailijaherrat H. ja Meri. V. olivat keskustelleet Esikartanossa historiasta tai, kuten epäilen, rahasta.