Patukalla päähän

Poliisikouluun en olisi päässyt. Sellainen alkoi toimia Otaniemessä 1961, mutta koulutusta oli ollut vuodesta 1918. Nimismieheksi olisin päässyt, samoin ajoittain opettamaan komisariokursseille ja sellaisille. Tämä on yleisempi ohje: ellet pääse oppilaitokseen, rupea sinne opettajaksi. Syy tähän itsetutkiskeluun on selvä. Etenkin järjestyspoliisin toiminnassa tarvitaan viisautta, rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä. Kiukuttelevaa mielenosoittajaa ei todellakaan pidä kopauttaa patukalla päähän.

Pahoittelen mutta epäilen itsenäisyyspäivän mielenosoituksia kaupallisiksi. Tarvittiin julkisuutta; sitä tuli runsain mitoin. Nelson Mandela kuoli.

Matti Wuori ajoi ihmisoikeusjuttuja ja oli tekemisisä Etelä-Afrikan totuuskomission kanssa. Totus- ja sovintokomissio aloitti toimintansa 1995. Sen työtä on kuvattu tulokselliseksi. Sen tuloksia on arvosteltu uskottavin perustein. On huomautettu, että jokin järjestelmä voi toimia hyvin kyläyhteisössä mutta huonosti suurkaupungissa. Tässä voi olla sama ilmiö, joka on tuttu myös Suomessa harjoitetusta sovittelusta ja vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta. Väkivallantekijän ja uhrin tai vaatimuksen esittäjän ja vaatimuksen kohteen saattaminen kärsivällisesti ja johdetusti kasvokkain muuttaa tilannetta. Sama kääntäen: riitely ja rikollisuus kukoistaa nimettömyyden syvässä varjossa.

Pidin totuuskomissiota omituisena ajatuksena. Tavoite luoda todellinen vaihtoehto sotarikosoikeudenkäynneille vaikutti lähes haihattelulta. En ollut tekemisissä tämän toiminnan kanssa. Kerran minua tahdottiin mukaan Amnestyn toimiin. Onnistuin käymään asiasta hyvän keskustelun korkeimman oikeuden esimiesteni kanssa. Heistä tuomarin virassa toimivan ei pidä hakeutua tuollaisiin tehtäviin. Olin samaa mieltä. Luultavasti olen edelleen samaa mieltä.

Kaikki tiesivät, että Matti Wuori on juoppo ja kommunisti. Kun kävi kiusallisen selvästi ilmi, ettei hän ollut juoppo eikä kommunisti, siirryttiin käyttämään haihattelijan leimaa. Wuori oli perustamassa Greenpeacea. Sitäkin oudosteltiin kovasti.

Hänen kirjansa ovat eri kirjastoissa hyllyssä. Kansalaistoiminta, aktivismi, tossu-urien avaaminen poikki tuttujen polkujen on ehkä ilmassa. Olisi hyvä luoda henkilökultti esimerkiksi perustamalla Matti Wuori –palkinto ja ankkuroimalla se ihmisoikeusajatteluun. Arkimedia ei yleensä viitsi selvittää ihmisoikeuksien fysikaalista luonnetta. Tuollainen oikeus on kuin kivääri. Siinä on toinen pää ja toinen pää. On kokemuksena hyvin erilaista olla piipuin edessä kuin liipaisinpuolella. Ihmisoikeudet ovat siis ihmisten oikeuksia tilanteissa, joissa vastapuolella on yleensä valtio. Tulos voi olla, että ihminen saa oikeutta. Joskus maalitauluna on valtio, ja tuloksena voi olla, että valtion on pakko muuttaa toimintatapojaan ja ehkä lakejaan. Etelä-Afrikassa kävi niin. Monien mielestä ainoa järkevä järjestelmä, apartheid, alkoi näyttäytyä yhä rikollisempana, ja lopulta se sortui. Tapahtuma oli niin suuri ja syvälle vaikuttava, että sen saisi mielellään mainita samaan hengenvetoon Berliinin muurin ja reaalisosialismin kaatumisen kanssa. Suomessa asia jäi jalkoihin, koska elimme itse 1990-luvun alun tuskan vuosia. Jokin merkillinen sosiaalinen virus oli silloin liikkeellä. Maailma muuttui parissa vuodessa ilman sotaa ja väkivaltaa. Väkivallan ihannoijilta ja ”reaalipoliitikoilta” meni keskeinen argumentti, mutta tätä ei varsinaisesti huomattu. Ja kaikki muuttui jälleen islamistien hyökättyä 2001.

Tässä ovat päivän ajatukset. Niitä on kaksi. Sellaisten kaksintaistelujen ja taistelujen kuin eilisiltaisessa Shakespeare-elokuvassa Kuningas Henrik II ei enää ole. Sellaista juonittelua ja kapinointia, joita sama näytelmä kuvasi niin etevästi, on ehkä entistäkin enemmän.

Poliitikot, katsokaa tai lukekaa jos osaatte Shakespearea. Sankarit käsittävät voittonsa turhuuden viimeistään silloin kun heidän miekkansa puhkaisee vastustajan vatsan. Väkivallanteossa on kaksi uhria, kohde ja tekijä. Eilisessä Jeremy Irons esitti järkyttävästi vanhenevaa kuningasta, jonka hänen oma varsin vaihteleva menneisyytensä tavoittaa.

Taistelukertomuksia tunnetaan ainakin kolmen tuhannen vuoden ajalta. Niin kauan kuin kertomuksia on tehty, voittajat ovat olleet aina hakemassa oikeutta. Koska he ovat voittajia, he ovat myös saaneet oikeutta. Jumalien ja heidän myöhempien seuraajiensa tuomareiden vaativa tehtävä on ollut asettua voittajan puolelle. Vastustajan kukistaminen näet ei yleensä riitä heille. Hävinnyttä on lisäksi rangaistava. Sopiva ja kohtuullinen menettelytapa on esimerkiksi kuljettaminen muutaman sukupolven ajaksi vankeuteen Egyptiin tai Baabeliin. Viimeksi tätä keinoa käytti hyvällä menestyksellä Neuvostoliitto vuonna 1945.

Se toinen ajatus on rankaiseminen. Mandelan ja Desmond Tutun totuuskomitea ei siis pyrkinyt rankaisemaan pahimpiakaan. Vallalla oli se erikoinen ajatus, että totuus tapahtuneesta vaikuttaisi tervehdyttävästi aivan samalla tavalla kuin valhe mädättää.

Rikoslain perinteiset rikokset tuntuvat edelleen vaativan rankaisemista. Niitä ovat murha, ryöstö, varkaus, väärennys ja ne muut. Liikennerikoksista sakottaminen osoittaa mielikuvituksen puutetta. Järjestelmä on keinotekoinen, koska teostaan vastaamaan tuodun käyttäytymisen moitittavuus on liian usein hiustenhalkomista. Avoimesti mekaaninen järjestelmä olisi parempi – ja silloin päästäisiin nykyisellään kohdittain kauhistuttavien päiväsakkojen käyttämisestä.

Vakavampi kysymys on historian vaiheet. Vuoden 1918 punakaartien tuhotyöt on kartoitettu välttävästi ja valkoisten suhteellisen huonosti – yleisarmahduksen vuoksi edes henkirikoksia ei tutkittu. Toisen maailmansodan suomalaisten sotarikokset ovat jääneet melkein tutkimatta. Mäntsälän kapina ja sitä ennen Lapuan liike painettiin villaisella, vaikka osa teoista oli vakavia. Vakoilu idän tai lännen hyväksi 1945 -2013 on täysin tuntematon alue.

Olisiko kuitenkin perustettava historian tuomioistuin?