Eilen esitellyn Torstin kirjan mukaan suomalaisten
kiinnostus historiaan on poikkeuksellisen suuri. Tosin vertailumaat ovat USA,
Kanada ja Australia. Kaipaisin tietoa Ruotsista, jossa ainakin historiaa
sivuavien kirjojen menekki vaikuttaa suunnattomalta.
Kiinnostuneimpia ovat perussuomalaisiksi itsensä nimenneet,
ja heidän huomionsa kohdistuu etenkin Suomen historiaan. Kuten arvaa, vihreiksi
ilmoittautuneet kallistuvat harrastamaan maailmanhistoriaa.
Tässä kirjoituksessa on kaksi asiaa.
Ensin: Linnan ”Tuntematon sotilas” on kaunis todiste siitä,
että Suomella ja suomalaisuudella on historia ja luultavasti hiukan
laajemminkin kuin kansakoulussa opetettiin.
Yksi Linnan loistavista oivalluksista on miehittää
konekiväärikomppanian miehet hyvin uskottavasti henkilöillä, jotka edustavat
erilaisia suomalaisia pois tiehensä. On arveltu ja harmiteltukin, että
kirjailija halusi loistaa murteilla. On kerrottu, että kustantajan avustajat
saivat rehkiä aika lailla ennen kuin murteet asettuivat sisäisesti
johdonmukaisiksi. Mutta nerokas puhetapojen toistaja Linna on.
Olennaisempi viesti tästä asevelvollisten joukosta on selvä.
Hyvin erilaiset miehet, joilla ei luulisi olevan keskinäisiä kosketuskohtia
lainkaan, tulevat luontevasti ja hyvin toimeen keskenään. Miehet tulevat
toimeen myös upseerien kanssa, vaikka muuta on väitetty. Nyt lukien käsittää,
että Lammio oli kirjan dramaturgialle tarpeellinen mulkero, jollaisia
tunnetusti löytyy kaikista ammateista.
Mutta lapsellinen ylioppilaspoika Kariluoto, viisas punikinpoika Koskela
ja jopa sympaattinen jääkäriupseeri Kaarna liikkuvagt porukassa kuin kala
vedessä. Pataljoonan komentaja on vähän niin kuin pappi ja suhtautuminen
enimmäkseen sen mukainen – puhu mitä puhut, ei vaikuta.
Se mielenmaisema, jossa sinne sotaan mentiin ja sitä sotaa
käytiin, sisälsi selvästi ja näkyvästi käsityksen suomalaisuudesta eli siitä,
että ”me” olemme me. Ja nyt meidän oli tehtävä kaikenlaisia asioita, jotka
olisi halunnut jättää tekemättä.
Linna ei ollut lukenut kirjoittaessaan pari päivää sitten
vilahtanutta Knut Pippingin sosiologian väitöskirjaa (joka tuli suomeksi
vuosikymmeniä myöhemmin). Romaanin ja tutkimuksen havainnot ovat ällistyttävän
samanlaisia. Pipping, herraspoika, oli muuten JR 12:ssa ja keräsi tutkimusaineiston
ympäriltään. Hänen kiteytyksiään on tutkimuksen kohteiden ilmaisema käsitys
sotilaallisesta kurista – ”herrojen vittuilua”.
Toinen asia. Mika Waltarin historialliset romaanit menivät
kaupaksi suunnattoman hyvin, ja eräitä niistä on nyt myyty puoli vuosisataa.
Monet lukijat käsittävät, että myös Sinuhe on muinaisen Egyptin kuvan lisäksi
eräänlainen vertaus Suomesta vuonna 1945. Sinuhe ei ole synkkä yksinpuhelu,
mutta aika murheellinen.
Waltari jatkoi ”Mikaeleilla”, joissa päähenkilöt ovat oikeasti
suomalaisia ja ikään kuin uhallakin osoitti, että fiksu vaikka vähän luonteeton
opiskelija ja hidas mutta salaviisas renkimies pärjäävät hoveissa, palatseissa
ja sulttaanin korkean portin alla. Teosten sisältö on melkein päinvastainen
Sinuheen verrattuna – jälleenrakentamisen tuntoja. Ja Johannes Angelosta on
suorastan vaikea lukea ajattelematta kylmän sodan asetelmaa, idän eli
Neuvostoliiton ja lännen vihamielisiä suhteita. Angeloksessahan kristillinen
Konstantinopoli sortuu islamin hyökkäykseen. Läntisen kulttuurin ja islamin
asettelu ymmärtävästi vastakkain ei muuten ole tämänkään hetken maailmassa
yhtään hullumpi aihe.
Historia-romaanien kestävä asema Suomessa näkyy Waltaria
selvästi kevyemmässä aineistossa – Utrio ja Hirvisaari, ennen sotia Ivalo ja
Wilkuna, niin paljon yleisöä, että ainakin minä olen vilpittömän kateellinen
ruotsalaisille siitä, ettei meillä ole mitään ”Orm punaisen” kaltaista –
seikkailua, hurjaa huumoria, helppoa luettavaa, jossa keksittyjenkin
juonenkäänteiden taustalta huomaa kirjoittajan korkean ammattitaidon
historiantutkijana (vaikka hän oli ”vain” lisensiaatti ja saavutti maineensa
historia-esseistinä, ei tutkijana).
Mutta onneksi olemme siirtyneet varsinaisessa historiassakin
Klingen ajasta Kuisman aikaan. Ammattimiehiä molemmat, mutta…
Mutta onneksi olemme siirtyneet varsinaisessa historiassakin Klingen ajasta Kuisman aikaan. Ammattimiehiä molemmat, mutta…
VastaaPoistaehkä olemmekin uudessa media-ajassa, jossa joku tyhmempi saattaisi pitää Vappu Kaarenojaa tavallisena kakkatoimittajana, mutta kun oikein pantiin punnertamaan niin sieltähän tulikin itse presidenttiehdokas!
"Lammio oli kirjan dramaturgialle tarpeellinen mulkero, jollaisia tunnetusti löytyy kaikista ammateista."
VastaaPoistahttp://www.jukkamattila.fi/Lammio.pdf
Jukka, muistan hyvin omalta aktiiviuraltani erään ranskalaisen nuorenmiehen. Hän oli lukenut teininä Sinuhen, ranskaksi tietty. Se luettuaan hän oli päättänyt ryhtyä opiskelemaan historiaa, ja oli sen myös tehnyt.
VastaaPoistaValmistuttuaan hän oli päättänyt työskennellä ainakin jonkin aikaa Suomessa. Senkin hän toteutti. Vaan montako muuta vastaavaa uhria Waltarilla on omallatunnollaan ;)
Onko puolueetonta historiankirjaa olemassakaan? Onko ylipäänsä puolueetonta tekstia olemassa? Jopa Wittgenstein päätti lopulta että ei ole eikä tule. Ne jotka sanovat (esimerkiksi meillä Virossa), että aikaisempi historiaopetus oli romanttinen väärinkäsitys ja epäoleellisten asioiden liioittelu implikoivat itse, että he tiedävät sitä oikeaa. "The Truth Is In Here", he sanovat, niin kuin on ystäväni mökin vieressä vaalealla värillä kirjoitettu ruosteiselle peltitynnyrille.
VastaaPoista"On kerrottu, että kustantajan avustajat saivat rehkiä aika lailla ennen kuin murteet asettuivat sisäisesti johdonmukaisiksi."
VastaaPoistaEikö se ole juuri päinvastoin? Yrittiävät pilata kirjan muka oikealla murteellaan?
Minulla on hyllyssäni Sotaromaani. Siitä näkee, että kaikki on jo siellä, lähes virheettömänä. Eikö se ole se versio, johon kielentuntijan kynä ei ollut vielä kajonnut?
PS. On kirjassa eräs asia, johon voisi puuttua. Määttä aloittaa kaikki lauseensa sanalla "vaan" - loistoesimerkki Linnan tarkasta kielikorvasta - mutta silti kainuulainen tietää, ettei se ole "vaan", vaan "van".
(Van mitäpä se hyövejää tähän takertua, pikku juttuun.)
Kustantajan avustajien rehkimisen ei tosiaan voi sanoa ollaan kirjalle pelkästään eduksi. Murretutkimuksen näkökulmasta Linnalla selvästi oli erinomainen kielikorva, herkkyyttä ja kiinnostusta puhekielen nyansseille, MUTTA ei hän edes tavoitellut romaanihenkilöidensä vuoropuheluissa täydellisen "puhdasta" murretta. Sen sijasta Linna pyrki kirjoittamaan luettuna toimivaa murteen ja kirjakielen välimuotoa. Suoraan nauhurilta puretuista murrekirjoista voi katsoa, millaista todellinen murre puheessa on; Linnan tekstihän on kaukana sellaisesta.
PoistaLinnan oma kustantajakaan ei ymmärtänyt kirjailijansa tavoitetta, kun laittoi murteenkorjaajat asialle, ensin yhden tohtorin rukkaamaan murretta ja sitten vielä kolme murre-eksperttiä korjaamaan ensimmäisen jälkiä.
Murretutkimuksen näkökulmasta Sotaromaanista voitaisiin ilman muuta osoittaa monenlaisia pieniä "virheitä". Korjaillussa Tuntemattomassa taas on menty tekemään sisäistä johdonmukaistamista liikaakin. Repliikkejä on korjattu edustamaan liian täydellisesti puhujiensa murrealueita. Todelliseen ihmisten puheeseen mahtuu aina enemmän yksilöllistä vaihtelua kuin Tuntemattoman puhtaaksiviljellystä murrepuheesta voisi päätellä.
Kuisman kirja Suomen synty on tiivis ja erinomainen kuvaus Suomen itsenäistymistä edeltäneistä tapahtumista ja suurliikemiesten toimista
VastaaPoistamaailmansodan aikaan.
Viime vuosina Lapin matkoilla olemme testanneet kirjallisuutta. Äänikirjana Tuntematon ja Pohjantähdet ovat loistavia, samoin Waltari. Hirvisaaren Katariinan kestää, kun tietää, että vaihtoehtona ovat joka tunti toistuvat uutisnauhat. Eeva Joenpelto on upea, mutta häneltä on niukasti äänikirjoja. Parhaat Paasilinnatkin toimivat.
VastaaPoistaLähihistorian kuvaajista Eeva Joenpelto oli parhaita. Aki Ollikainen on Nälkävuodessaan tehnyt huiman näytön, odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jos taito ja kirjailijatalon karma vaikuttavat, tulossa on hienoa kirjallisuutta!
Milloin muslimit aloittavat sisällisodat EU:ssa?
VastaaPoistaMeneekö alle 10 vuotta?
Sekä Angela Merkel että David Cameron ovat molemmat selväsanaisesti todenneet, että monikulttuurisuus on epäonnistunut heidän maissaan.
Älä höpäjä. Molemmat asuvat paikoissa joissa ei mitään yksikulttuuria ole ikinä ollutkaan. Ei meillä täälläkään, vaikka iikollit ja muut persut ovat yrittäneet sellaista saada aikaan.
PoistaMerkelin selkeä kannanotto:
Poistahttp://www.spiegel.de/politik/deutschland/integration-merkel-erklaert-multikulti-fuer-gescheitert-a-723532.html
Meillä ei ole Orm Punaista, mutta meillä on Tapani Löfving. Harva taitaa muistaa. Suosittelen tutustumista.
VastaaPoista- kale -
Muistan Löfvingin hyvin. Suuri elämys, mutta tuskin suurta kirjallisuutta, jollaisena Ormia kuitenkin pidän.
PoistaLöfvingin tarina on ainakin totta, tai suurinpiirtein, perustuu oikean henkilön omiin päiväkirjoihin, joista Kyösti Wilkuna kirjoitti vetävän nuorisoromaanin. Päiväkirjakin on vielä tallella.
PoistaTarjoaisin historilallisen seikkailun nälkään Juha Ruusuvuoren tuotantoa. Kaniikki Lupus taisi voittaa Finlandia-palkinnonkin.
VastaaPoista"Linna ei ollut lukenut kirjoittaessaan pari päivää sitten vilahtanutta Knut Pippingin sosiologian väitöskirjaa (joka tuli suomeksi vuosikymmeniä myöhemmin)."
VastaaPoistaEi kai Linna edes voinut lukea kirjaa, ennen kuin se suomennettiin. Ei kai hän ruotsia tai muitakaan vieraita kieliä osannut vaan tarvitsi tulkkia. (Haabpää ja Pekkanen kyllä opettelivat englantia.)
"Waltaria selvästi kevyemmässä aineistossa – Utrio ja Hirvisaari"
Eivät Uttrion pääteokset, Vaskilintu ja Tuulihaukka, ole kevyitä. Luulo johtunee siitä, että päähenkilö on nainen.
"Ja Johannes Angelosta on suorastan vaikea lukea ajattelematta kylmän sodan asetelmaa, idän eli Neuvostoliiton ja lännen vihamielisiä suhteita."
VastaaPoistaToki tuo on yksi tapa lukea. Toinen juonne kylä on tietty kolmas tie ("kreikkalainen") sieluttaman lännen (jota edustaa John Grant) sekä idän välissä, joille molemmille on yhteistä henkisyyden hylkääminen materian ja mekanistisen maailmankuvan hyväksi.
Juuri se, että Waltari ei ole yksiulotteinen tekee hänestä merkittävän kirjailijan. Jos näin ei olisi, mitä arvoa olisi teoksella kylmän sodan päätyttyä.
Minun näkökulmastani Tuntematon sotilas on varsin sodanvastainen kirja. Sen vuoksi on välillä melko merkillistä, miten tietynlaisille ihmisille se on automaattisesti lempikirja. Mietin pitkään mitä määrettä käyttäisin, mutta parempi jättää sanomatta ja antaa lukijan tulkita tuo _tietynlainen_ niin kuin haluaa. Sanotaan sen verran, että en tarkoita pasifisteja.
VastaaPoista