Judt II

Alku on hyvin selvä. Historioitsijan on pyrittävä rehellisesti selvittämään, millaista on joskus ollut. Minulle Paavo Rintalan ”Leningradin kohtalonsinfonia” (1968) oli sellainen kirja – ei historiantutkimusta, mutta toden ja uskottavan tuntuista tekstiä asiasta, vaikka olin tiennyt, että piirityksen aikana kuoli ainakin puoli miljoonaa ihmistä, ehkä lähemmäs miljoona.

Tämä oli yksi niistä monista asioista, joka oli tapana sivuuttaa maininnalla. Rintalan kirja sen jälkeen monet muuta, myös tutkimukselliset teokset, avasivat todellisuutta kertomalla, millaista oli ollut. Kuten joku suomalainen hiljan muotoili, 900 päivää ihmiset söivät rottia ja toisiaan.

Ennen Jaakko Paavolaisen tutkimuksia (etenkin Valkoinen terrori) Suomessa oli tiedetty, että vuoden 1918 vankileireillä olot olivat huonot. Tutkimus toi tietoisuuteen, miten huonot, ja paljonko siellä oli väkeä.

Judtin jatko ei ole niin itsestään selvä. Jokainen yhteisö, varsinkin yhteiskunta ja valtio (jotka eivät ole sama asia), sepittää itsestään tarinoita. Se on yhtä luonnollista kuin pieni ihmisryhmä, vaikkapa ”meidän kylän väki”, tai yksilö, minä itse. On käsityksiä siitä, millaisia olemme, esimerkiksi suhteessa toisiimme.

Se ei ole mielenkiintoista, ovatko tällaiset tarinat tosia. Yleensä ne nimittäin eivät ole. Mielenkiintoista on, että nuo tarinat muuttuvat, kehittyvät, romahtavat, kieltävät itsensä, nousevat tuhkasta ja heittävät silmukkaa.

Törkeät yleistykset ovat tunnetuimpia. ”Yhdysvallat on vapauden maa”. Monessa mielessä on, monessa mielessä ei ole. Miten asia painottuu, se riippuu myös tarkastelijasta.

Epämääräiset väitteet ovat suosituimpia. ”Skoda on hyvä auto.” Olen kuullut aivan samaa – mutta mikä malli ja mihin verrattuna. Ilmeisesti nykymallit samanhintaisiin verrattuna.

Menneisyydestä kirjoittava kirjoittaa jatkuvaa tahallista ja tahatonta vääristelyä vastaan. Tahallinen vääristely voi olla hieno juttu. Joku kirjoittaa muistelman lapsuudestaan ja jättää ikäviä asioita pois. Ihmisen muisti tekee samaa. Kun kysymyksessä on kaunokirjallisuus, ilmiöön ei ole huomauttamista. Asia muuttuu mutkikkaammaksi, jos joku toinen kirjoittaa varhaisvuosistaan, ja poimii tarinaansa vain ikävät asiat ja keksii omasta päästään hiukan lisää. Tästä on ihan riittävästi esimerkkejä. Kirjoittajan selitys ”tämä on romaani” ei oikein riitä, jos päähenkilö on ”minä” ja koordinaatit ovat oikeat. Jos minä kirjoitan muistoista Kauhavalla 1940- ja 1950-luvulla, kyllä lukija saa olettaa, että tarina on edes suunnilleen totta tai kirjoittajan totena pitämää.

Itä-Euroopan tutkijana Judt korostaa asiaa, joka on meille tärkeä Venäjän takia, ja tietysti myös itsemme takia. Hän osoittaa, että esimerkiksi Puolasta ei oikeastaan kukaan onnistu välittämään lukijoille tai kuulijoille tosiasioihin perustuvaa tietoa. Puolalaisille itsellään on omat versionsa; lännempänä puolalaisten asiat eivät kiinnosta. Putkimies mikä putkimies.

Tsekki saattaa sanoa, että oli meillä Kafka, joka näki tulevaisuuden selvemmin kuin kukaan muu, ja puki visionsa kirjallisuudeksi. Hänelle vastataan, että eikö se ollut juutalainen.

Meillä ei ole vaihtoehtoa. Venäjällä Suomesta ja Suomen historiasta ei tiedetä yleensä yhtään mitään. Jos esimerkiksi sodista on käsityksiä, ne perustuvat aika usein kuulopuheisiin. Venäläinen historioitsija, joka keskittyy Venäjän ja Suomen suhteisiin, tekee todella eksoottisen valinnan. Ei ole asiatonta pitää silmällä, liioitteleeko asianomainen jompaankumpaan suuntaan eli korostaako hän negatiivisia tai positiivisia asioita.

Yksi Internetin suuria pettymyksiä on sen luoma harha erinomaisesta tiedon saatavuudesta. Tiedon hankkiminen on valitettavasti aina vaivan takana. Netti on aivan suurenmoinen pienten eli siis useimmiten toisarvoisten asioiden selvittämiseen: mitä kissa on englanniksi; oliko Winston Churchill herttua.

Ymmärtääkseen on perehdyttävä. On perehdyttävä esimerkiksi Judtin kirjoituksiin. Vaivattomimmin niitä saa Internetistä. http://www.nybooks.com/contributors/judt-tony/