HDR

Jutun kuva on Akseli Niemelän ja verkko-osoite www.blogforphotos.com. Paikka on Kansalliskirjaston kortistosali. Kuvaaja ilmoittaa hyväntahtoisesti ei-kaupallisen käytön luvalliseksi.

Jos High Dynamic Range on outo ilmiö, katsokaa samalta sivulta Olympiastadionin tornista otettu todella hieno kuva. Hakukone tuottaa vaivattomasti suuren määrän esimerkkejä siitä, mitä huonoja nuo kuvat tapaavat olla.

Valokuvaaminen alkoi ”surrealismina”. Ihminen näkee värejä, ei harmaan sävyjä. Valokuvaajat olivat tästä selvillä varhain. Eilen mainitun I.K. Inhan kirjoitukset ovat merkillisen täynnä värien kuvailua, sanamaalauksia taivaanrannan vihreän ja siniset sävyistä, meren muuttumista syksyä kohti.

Kun värikuvaus tuli, tulivat myös pettymykset. Jo vanhojen filmien aikaan värit olivat melkein aina keinotekoisia. Onneksi silmä oppii nopeasti hyväksymään senkin. Digitaalikameroissa on valmisasetuksia, joiden tulos on varovasti sanoen riemunkirjava.

Se ei ole aivan yksi ja sama, millaiset värit panee vierekkäin. Muistan kesän vajaat 50 vuotta sitten. Oltiin armeijassa, ja oli komeat pussihousutkin. Peilikuvaa katsoessaan tunsi itsensä punatulkuksi. Punaiset kauluslaatat hyppäsivät silmille maalaisen harmaasta asetakista. Hiukan helpotti oloa, kun tuli mieleen ratsumiesten asu. Se keltainen oli aika ihmeellinen viritys.

Tosimiehet toistelevat, että ohjekirjan selaaja on mamis. Olen itse juuri sellainen. Tarina on lyhyt mutta järkyttävä.

Mietin tuota HDR:ää maisemakuvauksessa. Se on tämän hetken ratkaisu kysymykseen, miten saman ruudun voi valottaa eri kohdista eri lailla. Kuvitelkaa katsovanne hämärästä luolasta tai kaivosta. Ylhäällä on huippuvalo, taivas.  Sen läheltä pursuaa valoa. Muu on mustaa.

Laillisilla konsteilla kuvaten taivas valottuu oikein mutta muuta ei näe. Tai sitten taivas valottuu puhki ja aukon ympärillä erottuu rinkula.

HDR-järjestelmä on suunnilleen se, että otetaan nippu valokuvia niin että kamera haarukoi niihin eri valotuksen. Tyypillisesti otetaan viisi – kymmenen kuvaa sekunnissa. Kamera, erillinen sovellus tai Photoshop ”prässää” kuvat yhteen, ja lopputulos on mahdoton – se muistuttaa todellisuutta. Lisäksi se tarjoaa mahdollisuuksia kokeiluille siellä, minne on vaikea viedä valaisiamia ja softbokseja, kuten Kansalliskirjaston lehtereille.

Kaikki sen tietävät, että vaikka itse käyttämäni mkro-3/4 on mainio kennon koko ja siihen keskittyneille kameroille (Lumix ja Olympus) on erinomaisia objektiiveja, täysi kenno eli FX on kuitenkin toista. Tämän voi todeta helposti esimerkiksi dpreview’n sivuilta. Viimeksi ihastelin Canonin 6 D –runkoa ja valovoimaista zoomia. Mietin, pitäisikö ryöstää pankki. On niissä kuvissa ero, jonka näkee myös tietokoneen ruudulla. Ja tuon Canonin yhteydessä jäin tutkimaan HDR-mahdollisuuksia.

Eräänä yönä sitten mieleeni kihahti muuan ajatus. Kyllä. Jo myynnissäoleva Lumixin G 3 sisältää tuon saman ja paljon muuta mukavaa. Seuraavakin yö meni kuvien merkeissä – näen usein unien sijasta valokuvia tai elokuvia.

Aamulla otin opaskirjat esiin ja totesin, että kyllä, myös nykyinen kamerani (G 2) tekee tuon. J Photoshopissa (kutonen) on systeemit.

Niin että nyt ei puutu muuta kuin luola.

Te lukijat olette varmaan järkevämpää väkeä. Itse teen erilaisia asioita vaikein päin sen sijaan että pysähtyisin ajattelemaan tai selvittäisin asian itselleni oikeasti. Asialle on tosin syynsä. Muuan hävytön kirjoittaja sanoi että toiset ihmiset ovat kuin tutkijoita ja toiset kuin asianajajia tai sellaisia lakimiehiä. Tutkijoita kiinnostaa totuus, sitä jälkimmäistä rupulisakkia kaikki sellainen, mikä kuulostaa toisista totuudelta, toisin sanoen vakuuttelu. En nyt tuota ihan allekirjoittaisi mutta en ilkeä valeeksikaan väittää.