Paini

Harkitsin oikeaksi ihmetellä, että nämä aikovat nyt jättää painin pois olympialajeista. Olin lukemassa erästä viisauskirjaa, mutta ongelma jäi kiertämään mielessä. Miksi paini, vaikka siinä on mukana kaikenlaisia turkkilaisia, iranilaisia ja ties mitä. Se ei ole mitään keihäänheittoa, jossa suomalaisten menestys luultavasti johtuu siitä, että tulosluetteloista näkee, miten vähän sitä on harrastettu suurissa urheilumaissa. Ei ihme. Väittävät heittoliikettä sellaiseksi, ettei siinä tahdo kukaan kestää terveenä.

Mutta paini ei ole urheilua!

Urheilu, jolle piti suomenkin kieleen erikseen keksiä nimitys, on tunnetusti teollistuneen yhteiskunnan erikoisia päähänpistoja. Olympialaisia olivat puuhaamassa pelottavasti saman tyyppiset miehet kuin ne, jotka rakentelivat rotuteorioita ja muuta myöhäisviktoriaanista mielenmöyhennystä.

Paini näyttää olevan perinteinen, kukaties hyvinkin vanha kaksintaistelun versio. Ajatus on mainio. Miekat, kirveet ja hengenvaaralliset astalot jätetään syrjään, ja voittaja on se, joka onnistuu kukistaman kilpakumppaninsa alleen. Ehkä voittaja sai sitten palkinnoksi kalauttaa kumminkin vastustajansa hengiltä, mutta kyllä se kaksintaistelua on.

Vai onko kukaan koskaan kuullut kolminpainista tai kuviopainista tai kaunopainista?

Kiven veljekset harrastivat housunkauluspainia ja ristipainia, ja Juhani-reppanalta putosivat housut kesken koetukseen. Siihen olisi tarvittu jury, kun hän vetosi huutamiseensa. Ventta holl, housuni putoo. Doping-puoli oli unohdettun; muistelen että ei siinä selvin päin oteltu.

Olen käynyt Pohjanmaalla yhteensä yhden kerran Lapuan Virkiän paineissa.  Katselin vähän ympärilleni, kun yleisö huusi suosikilleen, ”tarjoa sille persettä”. Itse olin kuullut vastaavaa aivan eri yhteydessä, sillä tässä oli kai puhe käsivarsiheitosta, jossa mies rytkäytetään lonka yli kanveesiin.

Kaikki muut Pohjanmaan pitäjät, paitsi oma kotipitäjäni Kauhava, ylpeilivät painimuistoillaan, ja kultamitalimiehiä oli kesäisin kioskin edustat täynnä. Tai itse asiassa Kauhavalla painittiin TUL:n seurassa, joka oli Kauhavan Vesa, ja Näätäsen Teuvo voitti jonkin mestaruuden. Painit järjestettiin työväentalolla, jossa on ole tietääkseni eläessäni käynyt. (Edistysmielisessä osuuskaupassa, jonka nimi oli Laaja, kävin kerran, mutta en uskaltanut mainita asiasta kotona.)

Tutkin Painiliiton kotisivuja. Korkeimman ansiomerkin saajista löysin heti armeijasta muistamani pojan. Kaksoisveljensä kanssa hän pääsi aina halutessaan salille. Löysin sieltä myös entisen rehtorini, joka näkyy puheenjohtaneen liittoa.

Lähteistä käy päätteleminen, että vanhoilliset isännät pitivät yleisurheilua sangen joutavana puuhana. Näitä käsityksiä ovat kirjanneet esimerkiksi Haanpää ja Päätalo. Pesäpallo oli toista. Luotettavan tiedon mukaan sitä arvostettiin jopa Helsingin työläiskortteleissa. Seura oli TMP, Työväen mailapojat; toinen helsinkiläisseura Puna-Mustat viittasi nimelläänkin Viipuriin.

Mutta kyllä paini oli isäntien ja renkien ja myös emäntien ja tyttärien mielestä kaikkein hienointa. Monin vitsien ikuistama henkilö, äitini luokkatoveri ja kova juoppo, kuului puhutelleen tuntematonta herraa junassa:” Anteeksi mutta satutteko tuntemaan painija Huhtalaa Vaasan Tovereista? Mä oon sattumalta se sama mies.”

Veikko muisteli:” Yhdenkin kerran menin raskaaseen sarjaan, vastuksen puutteessa. Vastahan tuli sellaanen jumalatoon körmy, mutta minä en kuvia kunnioittanu. Mä nappasin niskalenkistä niin että monot vilahti. Ja kansahurras! – Mutta kun ihimiset oli päästänyt suaraa huutua ainakin viis minuuttia, mä rupesin ihimettelemähän. – Sitten mullä sytti. Trikoot oli revenny.

Kuvassa Suomen ainoa siviiliansioillaan vuorineuvoksen arvonimen saanut urheilusankari. Miehen tiedätte.