Tiede

Joskus hyvin harvoin minuun iskee huoli, ymmärtävätkö lukijat jonkin keskeisen asian peräti väärin. Tuo huoli saattaa sitten yllättäen johtaa kirjoitukseen turhasta aiheesta.

Minulta meni 15 vuotta komiteoissa, konferensseissa, kotimaassa ja ulkomailla ennen kuin ymmärsin, että professori Godenhielm-vainaja ei yleensä ymmärtänyt mitään puheestani, puhuimme sitten suomea, ruotsia tai vaikak ranskaa.

En tiedä, onko tätä ilmiötä tutkittu. Joskus onnistun, kuten lauantaina. Kysyin kaupassa, missä on tilliä. Joskus en onnistu. Sanoin vastaantulijalle ”hei” ja kuulin myöhemmin, että moikkaus oli tulkittu ilkeilyksi.

Nyt kommentoija tähdensi, että matematiikka ei ole tiede. Ja miten on? Ei, tietenkään matematiikka ei ole tiede. Ja kyllä, totta kai se on tiede ja vieläpä ”tieteiden kuningatar” (Carl Boyer).

Matematiikka ei ole tiede, koska se ei perustu havainnoituihin tosiasioihin, vaan pelkkiin väittämiin.

Ei viulunsoittokaan ole musiikkia. Sekin on teknologiaa. Erilaisia karvoja kihnutetaan vastakkain ja niiden värähtelytaajuuteen vaikutetaan painelemalla niitä sormilla.

Helsingin yliopistossa opetetaan tietojenkäsittelytiedettä mutta Aalto-yliopistossa oli ainakin viimeksi jopa professuuri, jossa opetettiinkin tietojenkäsittelyoppia.

Näyttääkö kaappikello aikaa oikein, jos sen tipauttaa järveen? Asian voi selvittää kokeilemalla ja mittaamalla tai laskemalla.

Juhlallisillakin sanoilla, kuten ”tiede” on usein monta merkitystä. Muistan kun akateemikko Oiva Ketonen otti todistaakseen, ettei oikeustiede ole oikeustiedettä. Hän oli harvinaisen oikeassa. Ei häntä kuitenkaan uskottu. Yliopistomaailmassa ajatellaan, että sääntöjen ja periaatteiden kanssa pelaamista voi sanoa tieteeksi, ja sillä siisti. Minustakin se muistuttaa enemmän pasianssia kuin esimerkiksi sosiologia ja psykologia, joiden aineistoon todellisuus tunkeutuu.

Kun tuollainen iso sana (”tiede”, ”uskonto” jne.) tulee puheeksi, joukossa on aina joku, joka tietää asian paremmin. Minua, joka en tiedä, vähän naurattaa, koska sanat vetävät varjoina mukanaan arvolatauksia.

Se taas ei yhtään naurata, että tällaisilla kirjoituksilla onnistuu aina härnäämään jonkun tiedon vastustajan kolostaan. He eivät omaa tietämättömyyttään kiitellessään edes huomaa, että edistyneempää olisi miettiä sanojen takana olevien tietojen jäsentämistä.

Kuvan kirja toimii siinä, missä Wikipedia ei ole hyvä. Yhteiskuntatieteet käsittää 32 sivua: lingvistiikka, psykologia, aivojen toiminta, psykologiset ilmiöt, mielisairaudet, tietoisuus, sosiaaliset trendit, humanistiset tieteet, taloustiede, politiikka. Tietoisuuden kohdalla näkyy tietysti Dennet, mutta ilahduttavasti myös Penrose, jonka kvanttibiologia on erittäin kiistelty ala.

Itse olen aivan täpinässä lyhyistä yhteenvedoista sellaisista asioista kuin materiaalitiede, geneettinen lääketiede, molekyylibiologia ja mekaniikka. Liioin kemian koulurssi asiat, jotka minun aikanani esitettiin todella suppeasti, eivät tahdo pysyä päässä.

Se kommentoija oli oikeassa, joka mainitsi sopivaksi luettavaksi lukion oppikirjat. Niiden ja ammattikoulun oppikirjojen parissa onkin aikaa vierähtänyt.  Kun kauan sitten jouduin tekemisiin patenttioikeuden kanssa, oli aivan pakko opetella muodostamaan edes jonkinlainen kuva siitä, miten keksinnössä mainittu laite, vaikkapa termostaatti tai sensori toimii. Oikeat lähdeteokset olivat silloinkin liian vaikeita. Vastaukset löytyivät yleensä koulukirjoista. Luulen että tämän ”Science 2001” –teoksen kanssa pötkii pitkälle. – Kuten edeltä käy ilmi, sanaa ”tiede” käytetään otsikossakin laajemmassa ja tavallisemmassa merkityksessä kuin tämän päivän keskustelussamme. Monet oppilaani ovat tiedemiehiä (Ph.D. Sc.), minä en.