Sodan muisto

Antony Beevor, jonka toista maailmansotaa kuvaava tukeva teos osoittautui esittämistäni epäilyistä huolimatta tarkasti loppuun luettuna hienoksi kirjaksi, esittää tähän blogiin hyvin soveltuvan yleisperustelun (s. 903-904):

”Jotkut valittavat, että vaikka toisen maailmansodan päättymisestä on miltei 70 vuotta, sodalla on edelleen hallitseva vaikutus, kuten valtava määrä kirjoja, elokuvia ja näytelmiä osoittaa, ja museot synnyttävät yhä muistelmateollisuutta. Ilmiön ei pitäisi olla yllättävä, sillä pelkästään jo pahuuden luonne näyttää kiehtovan ihmisiä loputtomasti. Inhimillisen draaman perustekijöitä ovat moraaliset valinnat, sillä ne ovat peräisin itse ihmisyyden ytimestä.

Historian yksikään toinen ajanjakso ei suo yhtä rikasta aineistoa tutkittaessa erilaisia ongelmia, yksilöiden ja joukkojen murhenäytelmiä, valtapolitiikan mädännäisyyttä, ideologista hurskastelua, päälliköiden suuruudenhulluutta, petosta, kieroutumia, uhrautuvaisuutta, uskomatonta sadismia ja odottamatonta myötätuntoa. Lyhyesti sanoen toinen maailmansota uhmaa yleistyksiä ja ihmisten luokittelua…”

Tähän saanee lisätä, että esimerkiksi Suomessa valtapolitiikan mädännäisyys, johon kukaties olisi luettava Paasikiven ylistämä reaalipolitiikka ja sen taustalla olevat ”valtiolliset syyt” (Staatsräson – raison d’état) ovat yhtä lailla käsittelemättä kuin omien johtajiemme hulluus ja oma ideologinen hurskastelumme.

Ideologisen hurskastelun esimerkki on muuan isänmaallisuuden muoto, sota-aikana avoimesta julistettu aate Suomesta Jumalan valittuna kansana. En ole koskaan nähnyt mainintaa, mihin tällainen pappien tulkinta perustuisi. Raamatun kanssa sillä ei ainakaan ole tekemistä. Raamatussa muistaakseni valittuna kansana mainitaan israel eli juutalaiset. Tästähän sitten Jumala ja Hitler olivat samaa mieltä, vaikka eri perustein.

Olen erittäin samaa mieltä siitäkin, mitä Beevor korostaa. Näiden kahden sukupolven ajan milloin ketäkin, esimerkiksi Saddam Husseinia, jotakuta ajatollaa tai muuta, on verrattu Hitleriin ja jopa Staliniin.

Tuollainen vertaus voi olla historiallisesti täysin perusteeton ja kielikuvana harhaanjohtava, kenties tahallisesti.

Sanotaan, että historiasta ei opi mitään. Viimeksi tänään joku dosentti arvioi vanhentuneeksi kirjaa, taisi olla Stanislavskin teatterista kirjoittamaa, ”koska ihminen on muuttunut niin paljon”.

Itse en ole tullut ajatelleeksikaan, että ihminen olisi muuttunut. Kun ajattelen sitä nyt, väite on mielestäni järjetön ja turmiollinen. Ihmisen tapa tukeutua toisiin ihmisiin ja hänen keinonsa sopeutua elinympäristön mullistuksiin muuttuvat, ihminen ei. Asianomainen dosentti voisi sivistää itseään lukemalla Darwinia. Laji muuttuu, yksilö sen kuin syntyy, siittää tai synnyttää ja kuolee.

Mitä tulee historiasta oppimiseen, kaiken minkä olemme oppineet, olemme oppineet historiasta. Sitä historiaa on oma ja perheemme menneisyys, ryhmämme tieto ja samoin se, mitä 1800-luvulla alettiin sanoa kansaksi.

Beevorin kirjan piiloviesti ei löydy aivan hetkessä. Hän näyttää kertovat vain täydellisyyden vuoksi tavanomaista enemmän Tyynenmeren sodasta.

Viesti on juuri siinä. Sota alkoi Japani ja Kiinan (aluksi ns. kansallismielisten hallitseman valtion) kanssa jo 1930-luvun alussa. Kirjoittaja selvittää Burman tietä ja viidakkosotaa ja Australiaan asti kohdistunutta uhaa.

Yksinkertaista: maailman tärkein markkina-alue on jo nyt Kiina – Indonesia – Intia. Niistä ja Japanista käytiin erittäin ankara sota. Beevorin mukaan Stalin olisi yrittänyt valloittaa saman tien sekä Tokin (tai ainakin toisen Japanin pääsaarista) ja Pariisin, ellei olisi tullut toisiin ajatuksiin amerikkalaisten atomipommista. Hänellä oli kiitos tarmokkaan vakoilun täsmälliset tiedot aseesta ja se merkityksestä.

Nuo markkinat eli Yhdysvaltain ja Euroopan suhteellisen merkityksen hiipuminen Aasiaan verrattuna ovat toisen maailmansodan perua. Kiina kävi läpi tuskallisen ja turhan kommunismin vaiheen, joka meni ohi.