Puolustaakseni lakimiehiä

Ehkä tämä on vihainen päivä. Haukuin kommenttiosassa luultavasti täysi viattoman kommentoijan. Harmistuin iltapäivälehtien kirjoittelusta.

Hiukan turhan usein saa kuulla tai lukea, että tuomarit eivät ymmärrä mistään mitään, eivät varsinkaan laista. Tämä on uutta. Ennen väitettiin, että lait ovat luokkasorron välineitä ja tuomarit kapitalistiperkeleiden sylikoiria, joiden tehtävä on kiusata rehellisiä työtätekeviä kaikin tavoin.

Annan itse silloin tällöin aihetta tuollaisille ajatuksille – ja J. Virolainen samoin. Kirjoitamme laista tai tuomioistuimen päätöksestä kriittisesti eli olemme sitä mieltä, että asian olisi voinut ratkaista toisin.

Itse en osaa varoa tarpeeksi. Jokainen tuomari, joka äänestää jutun ratkaisusta, tekee juuri tuon saman. Hän on ratkaisusta toisella kannalla kuin muut.

En ole koskaan osannut kadehtia asianajajia, jotka laskuttavat kauheita summia ja vaurastuvat suuresti. Helsingissä on ainakin 50 asianajaa, jotka tienaavat paljon enemmän kuin korkeimman oikeuden jäsenet tai oikeuskansleri tai vastaavat.

Tässä on mukana sama seikka, jonka johdosta huomattavampien liikkeenjohtajien palkat ja palkanlisät ovat nousseet pilviin.

Nyt tarjoutui esimerkki. Luin lehdistä ne pätkät Espanjan takauspaperista ja myös kauhistelut tekstin vaikeudesta.

Mutta nyt puhutaan väärästä asiasta. Minusta teksti ei ollut vaikeaa.  Lupaisin lukea sen yli satasivuisen kahdessa tunnissa ja otaksuisin sen jälkeen ymmärtäneeni asian. Juuri tuollaisia papereita olen lukenut koko ikäni.

Mutta minulle ei kannattaisi maksaa kuin satanen tai korkeintaan kaksi lukemisesta ja nyökyttelystä. Rahoitusalalla en osaa samaa kuin ainakin tekijänoikeus- ja patenttilisenssisopimuksissa. Kun olen lukenut sellaisen – ja sivuja on joskus todella paljon – osaan sanoa, onko sopimuksessa kaikki tarpeellinen, puuttuuko siitä jotain oleellista ja havaitsinko merkkejä salatuista koukuista, jotka saattavat jälkeenpäin pistää kipeästi.

Tunnen nimeltä noin 20 suomalaista juristia, jotka osaavat tuon saman (mainitsemillani aloilla), monet varmaan paremmin kuin minä. Jotkut heistä laskuttavat 500 euroa tunti, mikä ei ole mielestäni lainkaan paljon. Taannoin pyörittelin patenttipapereita, joissa niin kutsuttu intressi eli sopimuksen tarkoittaman patentin arvo oli ainakin puoli miljardia dollaria. Huono sopimus voi kaataa yrityksen.

Eli: pääministeri tai kansanedustaja, joka yrittää lukea tuon vakuussopimuksen ymmärtääkseen sen, haaskaa veronmaksajien varoja. Poliitikkojen kuuluu vaatia ja saada tieto sopimuksen vaikutuksista ja muutoin pääkohdista. Sen sisältö on niin sanotusti tekninen eli tulvillaan ehdollisia lausekkeita, joissa kerrotaan, mitä tehdään, jos tulee tällainen ja tällainen tilanne. – Muistaakseni joku suomalainen kirjailija suuttui kauheasti, kun amerikkalaisessa sopimuksessa oli ”sanity clause” eli vakuutus, että kirjailija on täydessä ymmärryksessä , ei laitos- eikä avohoidossa eikä vahvojen mielenterveyteen vaikuttavien lääkkeiden käyttäjä. ”There is no Santa Clause” – amerikkalaisetkin ovat jättäneet tuollaisen pois. Kaikkialla Euroopassa laissa on pykälät kummallisten ja odottamattomien tilanteiden varalle.

Jos ostat auton, lue ohjekirja, mutta älä rupea perehtymään huoltokirjaan. Ei sinulla kuitenkaan ole työkaluja eikä laitteita eikä toivottavasti aikaa perinpohjaisiin korjaustoimiin. Ellei korjaamolla ole huoltokirjaa (pääsyä tehtaan digitaaliseen ohjeistukseen), vaihda korjaamoa.

Eikö tätä voisi tehdä yksikertaisemmin? En tiedä – se on muuan euro-ongelma. Kun Ohukainen antoi Paksukaiselle velkasitoumuksen puolesta dollarista, siinä oli kolme kirjainta, I O Y, I owe you, olen velkaa sinulle. (Jos muistan, niin Ohukainen kirjoitti Villin lännen tapaan I O U – oikeinkirjoitus ei ollut vielä kurssissa.) Nuoruudessani takaukseksi saattoi riittää virke: ”Edellä olevan, NN:n antaman sitoumuksen täyttämisestä menen omavelkaiseen takaukseen.” Korot ja perimieskulut kai tavattiin mainita erikseen.