Hitler syytteeseen

Hitler olisi pantava syytteeseen. Hän ampui itsensä valtakunnanbunkkerissa vuonna 1945. Se oli hyvien tapojen vastaista ja loukkasi kansainvälistä oikeutta. Lisäksi Neuvostoliiton puna-armeijan sotilaat syyllistyivät ympäristörikokseen polttamalla bensiinillä valellun ruumiin taajama-alueella. Bensiinin oktaanimäärästä ei ole tietoa mutta E-tyyppistä eli etanolilla lantrattua se ei ollut.

Kuten edellä olevasta havaitaan, yritän itsekin toimia näiden päivien johtavan aatteen mukaan eli keskittyä tiukasti sivuasioihin.

Ajatus ei ole sinänsä uusi. Jo Tuomas-junkkeri huomautti aiheellisesti, kun häntä ryhdyttiin hirttämään Turun linnassa silloinkin käynnissä olleiden poliittisten ja taloudellisten levottomuuksien johdosta, että aatelismiehenä hänellä on peruuttamaton oikeus tulla hirtetyksi hamppuköyteen pyövelin tarjoaman, viheliäisen ja vähäpätöisen niiniköyden sijasta.

On syytä iloita, että vielä on hyviä ihmisiä ja heillä hyviä ajatuksia, muuallakin kuin uudessa eduskunnassa. Mieleeni painui Kosovon sodan ajalta kiertokysely, jossa selvitettiin vastaajien asenteita väkivallan käyttämiseen. Siellä ammuttiin tykistöllä lastensairaalaa, ja ammunta onnistui hyvin. Yksi vastaaja, tuohon vastaukseen asti arvostettu julkisuuden henkilö, tuomitsi jyrkästi Naton väkivaltaisen toiminnan ja selvitti, että näille tykistömiehille olisi mentävä puhumaan sävyisästi, siis samoille, joita sitten myöhempinä vuosina nähtiin usein juuri tuomioistuimissa syytettyinä joukkomurhasta. Vastaajan mukaan yhteisymmärrys olisi ollut saavutettavissa hyvällä tahdolla.

Mieleeni tulevat myös 1970-luvun mielipiteet, joita kuuli Suomessa etenkin yksityisissä keskusteluissa. Osa nuorisoa selvitti sotaveteraaneille, että Stalin tietenkään halunnut suomalaisille mitään pahaa.  Sen sijaan että ammuskelivat sankarillisen puna-armeijan edustajia erilaisilla torrakoilla isämme olisi tehneet oikein kävelemällä tulittaviin konekivääriasemaan, joissa ahkeroivat punatähtiset olisivat mielellään selvittäneet heille asioiden oikean laidan ja avartaneet heidän poliittista tietoisuuttaan.

Kun näin ei tehty eikä Stalinin vilpittömään rauhantunnusteluun tartuttu syksyllä 1941, suomalaiset saavat syyttää kaikesta vain itseään ja lopettaa marisemisen puuttuvista käsistä ja jaloista, silmistä ja pernoista. Mitäs menivät sodanlietsoja Mannerheimin ja suurpääoman käskyläisen Erkon kelkkaan.

Kuuntelin joskus näitä keskusteluja. Niissä ei saavutettu yhteisymmärrystä eivätkä ne liioin kohentaneet kenenkään asemaa eivätkä arvoa. Puhevälejä sen sijaan katkeili kuin puhelinjohtoa Ihantalassa, ja sinunkauppoja sanottiin irti.

Kun uutistenkin seuraaminen käy näinä päivinä työstä, jään ihmettelemään, miten ihmiset eivät ymmärrä, että ideologioiden, aatteiden ja asenteiden takana on jokseenkin poikkeuksetta hyvin kylmäverisiä laskelmia valta-asemista. Suurin sankari ei ole se, joka puhuu parhaiten, vaan se, joka estää toisia puhumasta.

Tässä meillä on pitkä perinne ja hyvä koulutus. Sekä Paasikivi että Kekkonen loivat luettelot puheenaiheista, joita ei sopinut viljellä. Taika toimii osittain vieläkin. Jos jostain tietystä asiasta ei puhuttu, siitä päätellään, että vastakkaista mielipidettä ei ollut olemassa. Päätelmä on mielestäni väärä.

Tapaan harvoin ihmisiä, jotka olisivat yhtä vannoutuneita ruotsalaisen Jan Guilloun kertomuskirjojen ihailijoita kuin minä olen. Guillou oli nuorena vihainen lehtimies ja taipuvainen epäilemään vakiintuneita mielipiteitä ja oikeaksi ilmoitettuja tulkintoja.

Kävi niin, että kuluneen viikon tapahtumat Pakistanissa on kuvattu Guilloun kirjoissa useaan kertaan ja yksityiskohtaisen oikein. Hänen keksimänsä sankari, jota on virheellisesti väitetty ruotsalaiseksi James Bondiksi, on aatelismies Carl Hamilton. Hän ja hänen jälkeensä muutama muukin ruotsalainen on koulutettu San Diegon seudulla Seal-joukoissa. Koulutusta kuvaillaan ja sen tehoa ja luonnetta selostetaan yksityiskohtaisesti. Ja Hamilton ja kumppanit metsästävät – jo 1970-luvulla – terroristeja ja surmaavat heitä ampumalla.

Jos Jan Guillou ajattelee tänään, että muuan merkittävä tapahtumasarja on kuin suoraan hänen romaaneistaan, hän on oikeassa.  Oliko Hamilton mukana, sitä meille ei kerrota. Ei ole tapana.