Keskustelua rajasta

Tuli niin hyviä kommentteja, etten malta olla jatkamatta keskustelua. Puhe oli siis Lars von Trierin Cannesissa puhumasta. Samassa yhteydessä valutin keskustelun elokuviin, joita en halua katsoa, koska niissä on ylitetty jokin raja.

Kiukkuiselle kysyjälle vastaan, ettei elokuvilla ole nykyisin muita rajoja kuin laista ilmenevät. Pasolinin ja von Trierin eräät elokuvat rinnastin Tarkovskiin, joka ei muistaakseni ole koskaan tarjonnut filminä mitään erikoisen väkivaltaista tai pornografista.

Minun henkilökohtainen eli siis alusta loppuun ei-oikeudellinen rajani näyttää kulkevan tällä hetkellä siten, että jos olen omasta mielestäni vähäiseksi käyneen kapasiteettini rajoilla, en halua siihen lisää mitään painavuudellaan järkyttävää.

En liioin yleensä halua sellaista, missä aavistelen merkityksiä, mutta en jaksa ryhtyä purkamaan niitä. Sellaisia filmejä on Ingmar Bergmanilla ja kuten pettymyksekseni huomasin, myös Michelangelo Antonionilla, jota niin suuresti ihailin nuorempana.

Halusin kirjoittaa tästä asiasta erikseen, koska en liioin halua tällaisina aikoina katsoa enkä kuunnella mitään erikoisen hyvää, koska sellainen kiihdyttäisi.

Epäselvä viittailuni ei tarkoita mitään dramaattista. On vain niin, että vanhojenkin ihmisten hautaaminen, heidän sairastelunsa ja dementoitumisensa niin sanotusti rassaa. Asialla on se tekijä, jota ehkä ei ole olemassa, mutta jonka te lukijoina tunnette hyvin, piilotajunta. Elämä on samanlaista kuin ennenkin, iloistakin, tavallista. Sitten sitä väsähtää kesken päivän ja joskus tuntuu kuin olisi kävellyt lasioveen tai saanut märästä rätistä naamaansa.

Tekeminen on hyvää terapiaa. Olen ajantasaistanut käsityönä tietokoneellani olevan rikoslain, koska haluan, että minulla on omaan käyttööni keskeiset lait sisällysluettelolla varustettuna ja indeksoituina. Wordilla indeksointi tuottaa mielekkään tuloksen käsityönä ja tarkoittaa rikoslaissa lain 51 luvun jokaisen rikosnimikkeen ja monien termien poimimista. Suuri määrä lähes mieletöntä näpertämistä mutta samalla ratkaisu ongelmaan, jota tietotekniikka ei hallitse – miten löytää jotain, mitä ei osaa etsiä.

Tämä oli siis elokuvista. Kirjoituspuuhia terveellisempää olisi hakata halkoja. Nuorempana hakkasinkin. Nyt ostan klapit Shelliltä tai ABC:stä, eikä niillä ole tähän vuodenaikaan sanottavasti käyttöä.

Asialla eli elokuvilla ja siis myös kirjoilla ja musiikilla on toinenkin puoli. Olisi uskallettava järkyttyä ja innostua. Mahlerin kuolemasta on 100 vuotta. Ainakaan 1. Sinfonian viimeistä osaa en kestä nyt kuunnella. Myöhempien sinfonioiden suurisuuntaisuus, josta olen paljon nauttinut, ei tunnu lainkaan ajankohtaiselta.

Tässä on jo tunnustettu, että tieteellinen tai melkein tieteellinen kirjallisuus on eskapismia. Se on sitä aidoimmillaan. Bismarckin jälkeen vuorossa on 30-vuotisen sodan historia, siis se uusi iso, ja sen jälkeen Skandinavian esihistoria, kaikki 2000 sivua. Tässä välissä on edistynyt lopuilleen James Gleickin uusi ja iso ”The Information”, mutta se liittyy kirjani taittoon tuleviin muutoksiin ja täsmennyksiin.

Ja vielä takaisin kommentteihinne. Antti Alanen huomautti osuvasti ja asiantuntevasti Cannesista ja Hitleristä sanomalla, että juuri elokuva-ala kärsi pahasti ja paljon. Luultavasti hienotunteisuudesta hän jätti mainitsematta esimerkkinä, että nimenomaan Ranskan elokuva-ala oli kauan pahasti sekaisin, että kuuluisimpien ohjaajien ja näyttelijöiden joukossa oli muitakin kuin Annabella ja Maurice Chevalier, jotka hyllytettiin vuosiksi todellisina tai epäiltyinä yhteistoimintamiehinä ja –naisina eli saksalaisten kavereina. Ranskan elokuvan Uutta aaltoa ei voi aidosti ymmärtää, ellei käsitä, että siellä on takana vain Jean-Pierre Melvillen suoraan kuvaama sota ja petturuus (ja Resnais’n ”Hiroshima, mon amour”).

Sama koskee Italiaa ja Rossellinia. Pasoiinin ”Salò” tekee häijyä siksi, että tarinassa on niin paljon totta markiisi de Saden teemojen lisäksi. Puhe on jo kerran antautuneen ja Hitlerin takaisin keulakuvaksi nostaman Mussolinin ympärillä Salòn tasavallassa esiintyneistä ja sinne kuvitelluista äärimmäisyyksistä.

En myöskään halua katsoa enää koskaan uudelleen hyvää elokuvaa ”Mies joka osti elämänsä” (Lina Waldmüller, Pasqualino Settebellezze). Myös se on liian totta.