Sivun näyttöjä yhteensä

4. toukokuuta 2011

Kenttätutkimus




Kun oli niin väritöntä ja hohdotonta, jätin kameran autoon. Siksi joudun tekemään kulttuurihistorian kenttätutkimukseni pian uudestaan.

Vähäpätöisin asia oli roina. Annankadulla kumminkin on liike, jossa on runsaasti sitä tavallista posliinia, jota jotkut sanovat antiikiksi, siis näitä tuiki tuttuja Arabian tavallisia. Anoppivainajan kätköistä löytyi ihan sieviä kuppeja, tietysti paripuolia. Näyteikkunassa oli samaa sarjaa. Sinne.

Meillä vallitsee kahvikestihurmio, joka lähti liikkeelle kuolinpesästä löytyneestä kirjasta ”Miten järjestän kahvikestit” (Karisto 1935). Olen huudellut ikkunasta naapureille ja kysellyt kylään vähäarvoisempia vieraita, kun oppaan mukaan arvokkaammat vieraat saatetaan sohvalle, mutta ne muut saavat istua sitten pitkin seiniä.

Tämä on tärkeää. Isäni kertoi mielellään, miten joku apteekkarinleski oli tarjonnut mehua, mutta unohtanut etiketin näkyviin. Siinä luki ruotsiksi, vanhan naisen huojuvalla käsialalla ”huonommille vieraille”, för sämre gäster.

Veljenikin osasi arvostaa elettä, kun hän pistäytyi, sai kahvia ja kastettavaa (huom!) ja sanoin sitten, että Seppo, nyt voimmekin ottaa käsityöt esille. Äitini kulki virkkaustyö käsilaukussa voimansa päivät. Kotipitäjässäni on loppuun kulunut sanonta ”hullu kun en ottanu kudinta”, sanoi likka kun ei tanssiin haettu.

Opaskirjan avulla panemme toimeksi, ja kohta rupeaa syntymään Hiekkahentusia, Lusikkaleipiä ja kaikkia seitsemää sorttia. Ovat päässeet hiukan unohtumaan, koska isäni oli liikenteessä ollessaan viimeinen kävijä, jolle ei auttanut tarjota kahvia paljaaltaan, vaan piti olla sekä pullaa että pikkuleipää.

Sokerisirotin eli lusikka jossa on reikiä löytyy, mutta sokuripihtejä ei ole. Paha puute. Toisaalta harva käyttää enää sokeria kahvissa.

Kenttätutkimukseni toinen kohde oli Bulevardilla oleva konttorikoneliike, jossa oli ikätoverini tiskin takana, tuntematon ihminen, mutta ei kauan. Heillä oli näytteillä huumaavaa kokoelma vanhan ajan kirjoituskoneita, myös Underwood. Ylpeänä hän esitteli Continentalin käyttöohjetta, jossa neuvottiin peittämään koje yöksi sopivalla kankaalla. Kun meistä oli tullut viiden minuutin kuluttua ikuiset ystävät, hän madalsi ääntään ja kertoi että naapuritalossa asuneen akateemikko Haavikon kirjoituskone huollettiin heillä – viimeinen paikka Euroopassa, jossa kirjoituskoneen kunnostaminen onnistui. Kehaisin etsineeni samaisen koneen joskus syreenipensaasta.

Apteekissa oli väljää, joten kun olin saanut rasian Buranaa äidille, kysyin vakavalla naamalla, että olisiko Mixtura Simplexiä ja kamferttitippoja ja lisäksi pullo hokmannia (Hoffmanin tippoja). Pitäisi luoda ympärilleen vanhuksen tuoksua. Kissanpissa järjestyisi paikallisten yrittäjien avulla.

Tämä proviisori sanoi että hetkinen ja toi takahuoneesta kirjan, joka sai silmäni laajenemaan, Farmakopea 1956. Tahdon sellaisen heti paikalla omaksi. Siitä kävi ilmi, että mikstuuraan kuului myös mustikkarouhetta, väriksi. Kerroin ympärilleni vilkuillen, että ennen vanhaa apteekeista sai myös pirunpaskaa. Ilmeen värähtämättä tämä upea nainen sanoi valmistaneensa myyntiin samaista ainetta uransa alkuaikoina, 60-luvulla.

Kenttätutkimusta jatkaessani menen pyytämään Cecililtä (Hagelstam), että hän hiukan aukoisi näyteikkunoita sisältä päin, että saisin kuvia.

Kirja-antikvariaatti – ne harvat joita vielä on – on myymälä, jossa ei joudu hullun kirjoihin menemällä ilman aikojaan seisoskelemaan ja puhumaan niitä näitä. Ihan ikkunassa oli jopa Möriken ”Mozartin matka Pragiin”. Ja esillä on kaikkein parasta, helppolukuista suomalaista proosaa, Ahon lastuja kaksi tukevaa nidettä. Ne kalajutut voi sivuuttaa. Muu onkin rautaa.

Taidekaupan ikkunassa on edelleen maailman hinnan ja laadun suhteeltaan parhaita kyniä, Caran d’Ache, pinta rhodiumia, täyte mieltymyksen mukaan, minulle kiitos geeli-rolleri. Kynävimmani tosin on hiukan taantunut, koska tuotemerkillä Bic myydään eurolla kappale oivallisia kirjoitusneuvoja. Koska retkeily kolmen korttelin alueella oli puhtaasti tieteellinen, en edes käynyt Otavan enkä Södikan kirjakaupoissa, ja se oli todella harvinainen tapaus.

24 kommenttia:

  1. Onpas Bic:ien hinta noussut? Veikkaisinpa, että tämä tieto ei ole tämän tieteellisen tutkimuksen tulema, vaan napattu ilmasta, ehkä? Kannataisi tarkistaa, ettei tule rankkaa budjettivirhettä!

    VastaaPoista
  2. Kuvassa oleva hella on hieno. Toimiko se?

    Tämä vanha kirjoituskone löytyi roskiksista ja on nyt koristeena olohuoneessamme.
    http://blogisisko.blogspot.com/2011/05/kaaos-opettaa.html

    VastaaPoista
  3. Kalajutuista en tiedä, mutta Ensimmäinen onkeni oli järisyttävän jännä silloin joskus kauan sitten, ihan samaa tasoa Baskervillen koiran kanssa. Olisiko ensimmäisillä lukukokemuksilla, lajissaan, jotain yhteistä eka kerran kanssa.

    VastaaPoista
  4. Äitivainaa ruukasi kertoa juttua emännästä, jolla oli tapana käyttää ronskia kieltä. Emäntä oli saanut kerran ruustinnan kylään, ja joka ajan tavan mukaan kruusaili kahvipöydässä. Emäntä siihen;" Haista ny perse ja toppaa nyt vaan."

    VastaaPoista
  5. Oivallinen juttu! Tästä alkaa päivä hyvin.

    VastaaPoista
  6. Ad Omnia: - jäinpä kiinni. Keskeinen etu työssä HIITissä rimpuilemisesta yli-ikäisenä on tilaisuus rohmuta konttoritarvikkeita, kuten kyniä, glemmareita ja postilappuja. Niin, ja tietokoneita. Olen ollut virallisesti osapäiväetätyöläinen vuosia.

    Poikien ja tyttöjen paperien lukeminen parhaiten täällä maaseudun rauhassa. Linjavastuussa ovat toiset. Entisen professorin hyödyllinen toimintakenttä on pitää apurahoittajina lämpiminä ja kirjoittaa hehkuvia suosituksia nuorisolle.

    VastaaPoista
  7. Ad Anna Amnell: toimii. Ehkä nuoruudessa oli kylmä, mutta nuo nimet, Högfors, Kastor, Porin-Matti je vastaavat herättävät lempeitä tunteita.

    Mökillä tulen tekeminen aamulla hellaan on kuin konkreetinen osoitus siitä, että päivä alkaa ja elämä jatkuu.

    Täytyy muistaa panna blogiin taidevalokuva muurinpadasta, jossa anoppivainaja keitti pyykkiä viime vuosiin asti. Ilmakuivattu lakana on yksi näitä monimielisiä tuoksuja.

    VastaaPoista
  8. Mielestäni myös tuossa apteekkiretkessä oli pieni aikavedätys.
    Farmakopea 1956:n suosikki on tietenkin vielä kristillisessä Suomessa

    Adeps suillus eli sianihra.

    Sian sisäelinten pinnalta ja suolipaidasta saatu tuore, suolaton, sulattamalla ja siivilöimällä puhdistettu rasva, joka sisältää etupäässä öljy-, palmitiini- ja steariinihapon glyseridejä.

    Saippuoitumisluku 192 . . . 203

    Myydään Keskturgilla hintaan 4 €:a kilo nimellä plekk, suola tai valkosipuliversio sopii erinomaisesti pohjoiselle kristitylle yhdessä kylmän vodkan sekä hapankaalitynnyrin kera, jaksaa taas kuokkia perunapeltoa.

    VastaaPoista
  9. Fika nu !

    Kuinka monta vuosikymmentä siitä onkaan
    kun sen viimeksi kuuli.

    Ehtoopuolen nostalgiaa...

    VastaaPoista
  10. Kerroppas Jukka, mikä on tuon kuvassa komeilevan puulieden merkki ja malli. Keittiöremonttia suunnittelemme ja tuollainen olisi enemmän kuin sopiva.

    VastaaPoista
  11. Ne Underwoodit olivat vissiin palautuneet jonkin ajatushautomon opetusministeriön virkamiehille järjestämistä kertausharjoituksista? Niissä on ruotsin å alkuperäisellä paikalla.

    Juhani Aholta seminaareissa luetaan ainakin se lastu, jossa kerrotaan lasten ja asunnottomien myymisestä huutokaupalla taloihin työvoimaksi. Sitten heille luetaan Enbusken sivistyksen käsikirjasta miten tärkeää on muistaa että kaikki hyvä ja kaunis on syrjäseuduillakin tuontitavaraa.

    VastaaPoista
  12. Tuo hella muistuttaa hiukan Agaa, joka on hyvin suosittu esim Englannissa sisustuslehtien mukaan. Miltähän ajalta ja mitä merkkiä on anoppisi hieno hella?

    Laitoin kuvan siitä nukkekotiblogiini. Joku miniatyyrien harrastaja saattaa näpertää tuollaisen.

    Näin Dubrovnikin kansatieteellisessä museossa ihmehellan, josta myös kuva samassa blogissani.

    Anna Amnell

    VastaaPoista
  13. Pienenä asuin puulämmitteisessä kerrostalossa (64 asuntoa) ja puut kuuluivat etuihin pyykkituvan muuripataan. Pyykkäyksen jälkeen halstrasimme aina äidin kanssa silakoita muuripadan pesässä. Voi sitä ihanaa tuoksua.
    Siihen aikaan oli rappukäytävässä maittavia aitoja hajuja kuten tirripaistin tuoksuja.
    Talonmiehellä vain kourat, lapio ja harja. Pikkupojat apuna puunkannossa kellariin.
    Talvella pihassa hevoskuorma täynnä höyryävän kuumaa mäskiä maatilalle menossa.

    Mökkiläiset etsivät nykyisin noita Högforsseja kisojen ja koirien avulla, vai kieltääkö EU kohta puunpolton.
    Ja Suomimakkarassakin oli silloin hevosenlihaa.

    Apteekista sai ennen salpietaria ja rikkiä ostettuja. Pommeja tehtiin. Keltainen fosfori sopi pommien lisukkeeksi.

    Caran d’Ache oli Nimi. Nykyisin ei edes kunnon suussasointuvia tuotenimiä osata tehdä.

    VastaaPoista
  14. Pikkuserkkuni osti alle kouluikäisille lapsenlapsilleen IBM:n pallokoneen, joka sekin taitaa jo olla antiikkia. Aikansa sillä leikittyään he tulivat innoissaan isoisän luokse ja ilmoittivat tälle, että nyt heillä on reaaliaikainen printteri.

    Lukuisin tervehdyksin

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
  15. "Kirja-antikvariaatti – ne harvat joita vielä on"
    Alan aktiivikuluttajana minun täytyy sanoa, että oikeuden antikvariaattien tarjonta on pysynyt harvinaisen runsaana (esim. Arohonka, Kampinkadun, Hagelstam)ja mikä ilahduttavampaa, ei-oikeatkin ovat kasvavassa määrin löytäneet rehellisen nimen "Erotiikka-jotain". Vaan missä on Wulffin-kirjakauppa ja entäs Elannon leipäkauppa. Entä mistä saa Fazerin juustopalloja?

    VastaaPoista
  16. Muutama päivä sitten oli uutinen, että viimeinen kirjoituskonetehdas lopettaa. Miten käy tulevaisuudessa tärkeiden asiakirjojen, kun teksti salaperäisesti katoaa, kun on käytetty arkistoimiskelvotonta mustekasettia kirjoittimessa? Vielä ennen tuottavuusohjelmaa tällaisiin asioihin kiinnitettiin huomiota. Nykyään kukaan ei välitä, koska tieto on sähköisenä. En kuitenkaan luottaisi pelkkiin tietokantoihin kun tallennusformaatit muuttuvat ja asiantuntijoita kuolee etc. Ei ole harvinaista, että vanhoja datanauhoja ei voida lukea, koska ei ole laitetta, joka osaa sen tehdä. Näin kävi mm. NASAlle.

    VastaaPoista
  17. Kynäfirman nimi Caran d'Asch oli Kemppisen edeltäjän, erään satiirisen kolumnistin nimimerkki. Taustana карандаш, kynä venäjäksi.

    VastaaPoista
  18. Nimimerkistä "Caran d'Ache" kerrotaan kirjassa Kaukoranta-Kemppinen, Sarjakuvat (1971). Kynämerkkiin liittyy muistoja - arkkitehdit A. Aallosta lähtien käyttivät juuri tuon merkkistä paksua lyijytäytekynää, jota sitten hiottiin kuin niittomies viikatetta. Ehkä tuo lyikkäri (on kieltämättä edelleenkin pöydällä, vaikka ei käytössä) liittyi jossain elämän vaiheessa mielikuva jostain hirmuisen hienosti. Kiinnostavaa - samasta maasta oleva Mont Blanc ei taas kiinnosta lainkaan - ylikallis kapine.

    VastaaPoista
  19. Kannattaa varoa presidentillisiä halujaan vaikka ei olisikaan
    Caran d'Ache

    VastaaPoista
  20. Lyijytäytekynän lyijyn teroittaminen loppui kun japanilaiset alkoivat myydä 0,5 ja 0,3 mm irtolyijykyniä. Paksu ja pehmeä 3 mm lyijy on edelleenkin monen luonnosteluväline.

    Mont Blancilla oli joskus hyviä halvempiakin tuotteita, mutta nykyiset tuntuvat olevan ylisuuria, -paksuja ja -hintaisia keräilyesineitä, ei kyniä.

    VastaaPoista
  21. Pari esimerkkiä Caran d'Achen kynänjäljestä:

    * Ihme
    * Välttämätön paha

    VastaaPoista
  22. CARAN D'ASCHE luki isolla niissä käsiä sottaavissa väriliiduissa, jollaiset jaettiin paketissa jokaiselle ainakin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa peruskoulussa piir... siis kuvaamataitoa varten. Siksi tieto laatumielikuvista ym. oli minulle yllätys, venäjää koulussa lukeneena kaikki konnotaatiot olivat minulla aivan toisaalle.

    Mt. Blanc taas uhkuu laatua minulle, ikäiseni mannereurooppalaiset kolleegat keikaroivat niillä aivan mahdottomiin, ja niitä jaetaan briteissäkin arvokkaina läksiäislahjoina pidetymmille leavereille.

    Cross on sitten vähän kuin japanilaiset rannekelloissa.

    VastaaPoista
  23. Hiekkahentuset herättävät muiston äidinäidistä, joka oli leipuri. Ja nostatusaine oli hirvensarvensuola. Siinä lapselle pohtimista. Mummu kuoli 60-luvulla. Vielä viime vuosikymmenellä perheemme piti yllä perinnettä leipoa hiekkahentusia jouluksi. Täytteenä hilloa ja kermavaahtoa. Meidän madeleinet. Ensi jouluksi täytynee taas.

    VastaaPoista
  24. >>Siinä luki ruotsiksi, vanhan naisen huojuvalla käsialalla ”huonommille vieraille”, för sämre gäster.

    - Kotipitäjässäni on loppuun kulunut sanonta ”hullu kun en ottanu kudinta”, sanoi likka kun ei tanssiin haettu.<<

    Vaimo on Laihialta, siitä kiinnostus noihin sanontoihin. Sielläpäin eräällä naapurilla, tietenkin ;=), oli kerran ollut kylässä vieraita ja pullaa syödessä eräs talon lapsista oli sanonut: "Olisi meillä kakkuakin, mutta kun huomenna tulee parempia vieraita..."

    Tämä toinen kuulostaa tutummalta näin: ”hullu kun en ottanu kurinta...”

    VastaaPoista