Teloitus viihteenä

Muuan kirjoitti, että murhamiehet olisi työnnettävä uuniin. Hän ei sanonut, olisiko leipurin tehtävä näin elävälle vai kuolleelle murhamiehelle.

Teloitukset ovat järjestyneen yhteiskunnan viihdettä.

Murhamiehet uuniin on sama lause kuin ”rosvot rautoihin” (Vennamo, kiertoilmauksin Soini). Molemmissa halutaan sanoa, että pahat ihmiset on poistettava tehtävistään, eliminoitava, likvidoitava tai ratkaistava lopullisesti tai toimitettava hengiltä muitta mutkitta, ilman tarpeettomiksi arveluja tutkimuksia ja selvittelyjä.

Media pyrkii kaikin voimin tilanteeseen, jossa otsikko ”NN:ää epäillään namusedäksi” riittäisi ainakin hänen eristämiseensä muusta yhteiskunnasta joko sosiaalisesti tai pakkokeinoin, suotuisassa tapauksessa asianomaisen itsemurhaan.

Surmaamisesta mieleeni tulee äänestäminen ja joukkomurhasta vaalit. Molemmat ovat vallankäyttöä. Lisäksi niissä on selvä seksuaalinen elementti. Muut nisäkkäät tosin eivät soidin- ja parittelumenoissaan yleensä surmaa toisia yksilöitä, mutta poikkeuksia on.

Runeberg, joka oli tyhmä ihminen, kuvaa kyllä uskottavasti Döbelniä Juuttaalla, joka puolestaan on erittäin vähäpätöinen kyläntapainen lähellä Uuttakaarlepyytä. Döbeln kuljeskelee runon mukaan katselemassa ruumiita taistelun jälkeen. Runoilija ei kerro, potkiiko hän niitä tai hyppiikö hän veressä. Todellisuudessa napoleonmaisiin mittoihin paisutettu ”taistelu” oli vähäinen kahakka, jossa menetti henkensä muutama sotilas. Hukkuivat humalapäissään puroon.

Tapa tepastella taistelukentällä oli yleinen. Esimerkiksi Fredrik Suuresta kerrotaan, että hänellä oli aina kova hinku päästä tutkimaan, mitä tällä kertaa oli saatu aikaan taistelukentällä. Siinä piti olla hyvät saappaat.

Tuo vallankäytön piirre näkyy siinäkin, että koskaan ei ole tullut vastaan mainintaa, että ”omien” keräilypaikoille olisi ollut tungosta. Isänisäni palveli jatkosodan aikana KEKissä eli kaatuneiden evakuointikeskuksessa. Sen vähän perusteella, mitä hän kertoi, sain käsityksen, ettei työ ollut miellyttävää, etenkään kesäisin. Paavo Rintalan ”Sodan ja rauhan äänien” riipaisevimpia lakonismeja on maininta Portinhoikan seuduilla olleesta suomalaisten kaatuneiden kasasta, johon tuli lentopommin täysosuma. ”Metsä tuli omituisen näköiseksi”, Rintalan kertoja sanoo.

Ruumiin häpäiseminen on vanha perinne. Ristiinnaulitseminen oli juuri sitä. Vielä 1945 Mussolinin ja hänen rakastajattarensa ruumiit ripustettiin teloituksen jälkeen nilkoista porttiin ajoväylän varteen ihmisten ihmeteltäviksi.

Ruumiin balsamointi pysyvää näytteillepanoa varten (Lenin) on samaa asiaa: tämä mies voitti kuoleman! Erikoista että kun Stalin poistettiin mausoleumista ja hänet haudattiin, kukaan ei keksinyt tallettaa hänen ruumistaan pulloon. Ehkä sprii oli vähissä. Pyhiinvaeltajia olisi riittänyt Suomesta asti. – Vai ettekä te ole ihmetelleet, oliko aikoinaan todella tarpeen käyttää säilöttyjä ihmissikiöitä oppikouluissa luonnonhistorian havaintovälineinä?

Lääketieteen opetuksessa ruumiista oli pulaa, kun leikkely 1800-luvulla lopulta sallittiin. Lontoosta ja Pariisista on kertomuksia yritteliäistä henkilöistä, jotka järjestivät kandidaateille havaintomateriaalia, ja vastaavasti opiskelijoista, jotka eivät olleet häiritsevän uteliaita ostostensa alkuperästä.

Julkiset teloitukset olivat mahtavia kansanjuhlia, joista on nykyisin luovuttu. Nykyisessä Latviassa myytiin lippuja juutalaisten joukkoteloituksiin. Kaupunkilaiset tulivat oluittensa, makkaroittensa ja perheittensä kanssa nauttimaan ulkoilmajuhlasta.  Neuvostoliiton NKVD puolestaan harjoitteli niskalaukaustekniikkaa, joka on tottumattomalle vaativa.

Normaali perustelu on virheellinen. Mitä siitä, että yhteiskunnan kehitystason näkee siitä, miten se huolehtii huono-osaisista, kuten vanhuksista ja vangeista. Oikeampi perustelu on se, että vieroksuminen ja laiminlyöminen ei pääty mihinkään. Se on lumivyöry. Jos pahimpia murhamiehiä teloitettaisiin, pian surmattaisiin myös alaikäisiin sekaantuneita. Jos vanhuksia laiminlyödään, ennen pitkää unohdetaan viidennes väestöstä. Tai on jo unohdettu.