Reilun kaupan pussihousut

[Blogger oli kumossa eilen melkein koko päivän. Valitan.]

Eilisestä ”Boss” jutusta tuttu professori kysyi, että entä Mao-asujen tekijät. Nokkela kysymys, mutta minä olisin poistanut luentosalista.

Puhe oli vai osittain siitä, mitä hirveyttä liikeyritykset ovat yli puoli vuosisataa sitten harjoittaneet.

Kirjoitin näkyviin kaksi kysymystä. Toista on käsitelty viime aikoinakin. Yksi käsittelijä on ollut Naomi Klein. – Onko kaikin puolin paikallaan ostaa ja ostamalla kannattaa orjatyötä, erityisesti lasten orjatyötä?

Historian tutkimuksessa on välillä erottavinaan hienoista paheksuntaa, kun selostetaan viktoriaanisen ajan edistystä Englannissa ja mainitaan, että sinänsä tehottomat tulisijat puhdistettiin pakottamalla pikkupoikia kiipeämään hormia pitkin katolle. Hyväntahtoiset toimeksiantajat eivät polttaneet tulta ”nuohouksen” aikana. Papistokin sai omantunnon rauhan, koska nämä lapset eivät yleensä eläneet tuossa työssä kuin vuoden – kaksi. Elleivät pudonneet ja lyöneet päätään halki, menehtyivät hengityselinten tauteihin.

Aikakauden sosiaalinen ajattelu oli sillä tasalla, että jos joltakin haukkasi esimerkiksi kehruukone käden, tehtaanpatruuna saattoi takavarikoida pienen vainajan omaisuuden eli muutaman kolikon ja mekon. Sitä pidettiin oikeudenmukaisena ja laillisena, koska asianomainen oli sotkenut patruunan hyvän koneen vereen.

Eläinsuojelu on vanhempi aate kuin ihmisten suojelu. Britit olivat eläinsuojelun uranuurajia. Järjestöillä oli usein nimi, jonka voi  ymmärtää väärin ”humane society”.

Suomessa on nuoria, enimmäkseen tyttöjä, jotka vastustavat turkistarhausta. Ymmärrän ajatuksen. Sellaisissa oloissa ei saisi pitää eläimiä, ihmisiä vain. Ja ihmisiä niissä pidetäänkin. Eläimille annetaan ruokaa ja niiden ei tarvitse tehdä työtä. Ihmisille ei anneta ruokaa ja työ on suunniteltu niin, että vahvinkin menehtyy muutamassa kuukaudessa.

Lähimmät tuollaiset ihmistarhat ovat Venäjällä. Niitä sanotaan joskus vankiloiksi.

Kukaan ei kuitenkaan halua tosissaan tietää, missä päin maailmaa sellaista on harrastettu viime aikoina. On jotenkin niin lepuuttavaa kiukutella esimerkiksi Portugalin paketista ja vääräväri-ihmisten maahantulosta tai muutoin asioista, joissa oman lompakon vartiointia voi nimittää omantunnon ääneksi tai esimerkiksi isänmaallisuudeksi.

Sanon uudestaan, että Hugo Bossin kaihtaminen olisi yhtä yliampuvaa kuin Volkswagenin tai BMW:n tai Daimler-Benzin, joiden ponnistuksia ei ollut sodan aikana mitään syyt väheksyä.

Koska uskon kulutusyhteiskuntaan eli arvioin sen oleelliseksi tekijäksi maailmassamme, en mielly sellaiseen ajatukseen, että kuluttajia pidetään syöttöporsaina. Sellaiset muotiajatukset kuin luomuruoka, lähiruoka ja reilu kauppa ovat samalla tavalla iloisia kuin lomanvietto Savossa tai Keski-Suomessa ja kyläkauppojen harrastaminen.

Terrorismi menestyy niin kauan kuin sillä on kysyntää. Kirkko menestyy niin kauan kuin sen tuotteita ostetaan – esimerkiksi Ruotsissa huonosti ja Englannissa erittäin huonosti, mutta Suomessa kohtalaisesti.

Pyydän anteeksi, että olin oikeassa Perussuomalaisten episodia arvioidessani. Lupaan ettei se toistu. Vaikka toimijat olivat luultavasti toiset, tämä vaalitapaus oli sama ilmiö kuin ”eroa kirkosta” –kampanja. Perussuomalaisten verkkokirjoittajat riemuitsivat, että nyt on annettu herroille opetus eikä verovaroja kärrätä enää mihin sattuu. Kirkosta erottajat eivät paheksuneet kirkon harjoittamaa työtä vanhusten ja nuorten parissa, vaan veroja, ja halusivat antaa herroille eli papeille ja piispoille opetuksen. Molemmat tiesivät herroja paremmin, että itse toiminta on tuloksetonta ja päämäärätöntä.

Terveellisiä opetuksia molemmat. Ihmiset tuntevat olevansa poliitikkojen tai kirkon asiakkaita, ja asiakkaalla on oikeus valittaa tai torjua tarjoukset. Kirkko ja valtio ovat unohtaneet markkinoinnin, ja sellainen herättää epäluuloja ja voi johtaa tappioihin. – Kuvassa Kirkkonummen uusi hautausmaa.