Pysäköinti

Holtittomaan elämäntapaani kuuluu Helsingin pysäköintihallien käyttäminen. Hallien ja pysäköintitalojen puomien laitteet, jotka lukevat luottokorttia, keräävät hienoa hiekkaa ja ovat raaputtaneet ainakin minulta kortin käyttökelvottomaksi. Maksan mieluummin sisätiloissa olevaan koneeseen. Nyt Q-Park tarjoaa omaa, esimaksettua korttia tai maksamista matkapuhelimella. Suhtaudun ajatukseen kiinnostuneesti.

Kollega Jyrki Virolainen otti tiukan kannan ja arvioi, että perustuslakivaliokunta (PeVL) oli lausunnossaan 57/2010 mennyt liian pitkälle torpatessaan lakiesityksen pysäköinninvalvontaa koskevan lainsäädännön uudistamiseksi.

Ollakseen Jyrki Virolainen Jyrki Virolainen käyttää yllättävän heiveröisiä argumentteja – asiantuntijoiden turhaa pyörittelyä ja valiokunnassa ehkä vallitseva pelko perussuomalaisia ja kukaties muitakin äänestäjiä kohtaan.

Mielestäni valiokunnan perustelu on hyvin painava, nimittäin perustuslain säännös (124 §) kielto merkittävän julkisen vallan käyttämistä sisältävän toiminnan siirtämisestä yksityiselle.

Valiokunta selittää, että valvontamaksu on hyvin lähellä pysäköintivirhemaksua, joka puolestaan on rinnastettavissa rangaistukseen, sakkoon.

Mietintö ei ehkä ole ajatuksellisesti kristallinkirkas. Minulla ei ole kuitenkaan oikeutta ymmärtää, että valiokunta panee vastakkain perusoikeudet ja valvontamaksut.

Auton pysäköinti mihin sattuu ei ole perusoikeus eikä sitä voi johtaa liikkumisvapaudesta. Sitä vastoin mietinnöstä käy ilmi, että valiokunta tarkoittaa laillisuusperiaatetta. Vain viranomainen voi määrätä rangaistuksia vain menettelystä, joka on selvästi laissa kuvattu ja määritelty rangaistavaksi. Nulla poena.

Esimerkkini teille, ei-juristeille, jotka kiipeilette näitä rivejä, on hiukan populistinen. Vain poliisi saa kopauttaa ihmistä pampulla päähän. Teollisuusvartija ei saa (paitsi hätävarjeluna). Teollisuusvartijoiden ja poliisien pitämisessä matkan päässä toisistaan on oltu kiitettävän tarkkoja.

Nyt on kysymys yksityisistä lappuliisoista. Korkeimman oikeuden tunnetussa ennakkopäätöksessään, jota annettaessa laki vaikeni tästä asiasta, maksu verrataan sopimussakkoon ja luvatonta pysäköintiä toisen maalle sopimukseen.

Kavahdan tuota tulkintaa, vaikka se on selvästi lain sallima. Kokemukset esimerkiksi tekijänoikeudesta ovat huonoja – edunvalvontajärjestöt ronkkuvat tällä hetkellä itse asiassa lupaa panna toimeen kotietsintöjä. Yksipuoliset sopimukset, joita sanotaan jostain syystä lisensseiksi, rehottavat.

Mielestäni oikeusministeriö pystyy hoitamaan tämän asian määräämällä, että yksityisten pysäköinninvalvojien vaatimukset on kierrätettävä viranomaisen kautta, joka muuttaa ne pysäköintivirhemaksuiksi. Samalla ministeriö voi vielä kerran miettiä, saako vaikkapa yksityinen lääkäriasema pystyttää hallitsemalleen piha-alueelle kyltin, joka sallii pysäköinnin vain puoleksi tunniksi.

Tätä Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuinkin on korostanut – viranomaisvaltaa rankaisemisen suuntaan ei saa laajentaa yksityisille. Tuen hakeminen yksityisoikeudesta on ontuva keino. Jos pysäköin vieraaseen pihaan, isäntäväki kutsukoon poliisin.

Tähän voi sanoa, että mielipiteeni johtaa byrokratian lisääntymiseen ja on epäkäytännöllinen. Juuri se on tarkoitukseni. Perus- eli ihmisoikeuksia on noudatettava, vaikka se olisi epäkäytännöllistä. Joskus olisi käytännöllisintä vetää kiusankappaletta turpaan, mutta kun laki kieltää.

Virolaisen uumoilemien syiden sijasta arvaisin puolestani, että PeVL:n äkillinen tunnollisuus voi liittyä siihen, että erinäisiin valvonta- ja ulosottotoimiin on nopeasti ilmaantunut hyvin hämäriä yrittäjiä.