Turvaväli – säädyt

Kommentoijat epäilevät perustellusti, että Kemppisellä on oma lehmä ojassa. Ei minulla tosin lehmää ole, raukalla.

Kielenkäyttö on kuuluvin erottautumisen eli välimatkan pitämisen tapa, sosiaalinen turvaväli. Verratkaa esimerkiksi Enbuskea ja minua. Olemme kai tehneet samanhenkisiä radio-ohjelmia. Enbuske jopa ääntää suomea toisin kuin minä, eikä hän ainakaan latele alluusioita eli kätkettyjä viittauksia eikä suoria lainauksia korkeasta, mielellään vieraskielisestä kirjallisuudesta.

Olipa kerran Ranskanmaalla gascgnelainen poika, joka halusi nousta säätykierrossa. He olivat niin alhaista aatelia, ettei pojalle liiennyt isänperintönä juuri muuta kuin papurikko hevonen. Sen hän satuloi ja lähti etsimään onneaan eli sosiaalista arvonnousua. Kun elettiin 1600-lukua ja oltiin Ranskassa, hän tiesi, että nousun väline on miekan terä. Ja niinpä hän laittautui muskettisoturiksi, kuninkaan väkeen, pahaa kardinaalia vastaan. Siellä oli kummaa väkeä. Yksikin soturi osoittautui ylhäisaateliseksi ja toinen oli ollut pappi ennen kuin tarttui miekkaan. Mutta tarkoitus toteutui.

Noin sata vuotta myöhemmin miekan oli korvannut sosiaalisen nousun aseena toinen terä, kynä. Oli yksi hovi ja yhdet normit. Aluksi arvostettiin vai ilveilijöitä, joiden hassuille mielipiteille sai nauraa, mutta ennen pitkää nämä alettiin ottaa vakavasti ja sitten vielä vakavammin. Ja niinpä Ranskassa tänäkin päivän nokkeluutta arvostetaan tavattomasti, vaikka se olisi tyhjänpäiväistä, ja kirjoittaja on julkinen intellektuelli, valovoimaltaan presidenttien ja ministerien vertainen.

Kanaalin toisella puolella tuo nousu toteutui pitkään tylsästi kaupankäynnillä, mutta sitten alkoi tapahtua. Kaikenlaiset räkäkourat rakensivat rouskuttavia kojeita ja ansaitsivat niin paljon rahaa, että sitä sai kantaa säkillä pankkiin. Charles Dickens, joka itsekin kohosi ranskalaisella keinolla eli kirjoittamalla velkavangin pojasta yhdeksi maailman kuuluisimmista miehistä ja ansaitsi suuria rikkauksia, on kuvannut tätä kehitystä monissa kirjoissaan, sellaisissa kuin David Copperfield ja Oliver Twist. Yllättäen syntyperää enemmän saattoi merkitä hämmästyttävä neuvokkuus.

Saksassa ei ollut hovia. Hovihuvittajat jäivät huomaamattomiksi. Kaupungeissa raati palkkasi verovaroin urkureita, sellaisia kuin Bach tai Buxtehude, ja rajan takana Wienissä ja Salzburgin ihanassa vuorimaassa ylhäiset pitivät pillipiipareita leivissään, vaikka eivät olisi oikeastaan välittäneetkään soitannosta. Sellaisia olivat Haydn ja Mozart.

Siksi saksalaisnuorukainen, joka halusi menestyä elämässä, otti aapeluskirjansa ja suuntasi – ei lukkarin oppiin niin kuin Nurmijärvellä, vaan ihan oikeaan oppimiskouluun ja sieltä Heidelbergin, Göttingenin tai Thübingenin yliopistoon tai vastaavaan – niitä oli noin kahdeksan, ehkä kymmenen.

Opinnoilla sinänsä ei ollut merkitystä, mutta jospa pääsi kuuluisan professorin suosioon ja hänen opetettavakseen, sosiaalinen nousu oli varma eikä säätyläisväki kitsastellut kunnianosoituksissaan, ei vaikka asianomainen olisi habilitoitunut historiallisen portugalin kielen muinaisten vahvojen verbien taivutusta koskevilla tutkimuksillaan.

Pakkohan tuo oli, koska ura esimerkiksi suuresti arvostetussa armeijassa johti korkeintaan lippujunkkarin arvoon arvostetun sukuperän puuttuessa. Upseerikouluihin otettiin vain herrasväen vesoja. Tilanne oli toisin sanoen sama kuin Venäjällä.

Hienoimpia tuntemiani historiantutkimuksia Suomessa on Kaarlo Wirilanderin ”Herrasväkeä. Suomen säätyhläistö 1721-1870”. (Helsinki 1974). Teos ei herättänyt suurta huomiota ja sitä on hyvin vaikea löytää mistään. Sivulla 105 Wirilander kirjoittaa virkahakuisuudesta ja siteeraa kirjoittajaa, joka jo 1730  oli todennut, miten ”virkoihin ja karaktääreihin liittyvillä kuvitelmilla ja mieliteoilla on maassamme ja lähes koko kansassa ollut siinä määrin vaikutusta, että melkeinpä pidetään arvottomana ja halveksittavana olla ilman virkaa tai arvonimeä”. Samaa valitteli vielä possessionaatti Ernst Linder 1861 – virkoja kohtaan tunnettiin sokeata ihailua. ”Säätyläiset kaihtoivat yhä aivan yleisesti ’yksityistä yritteliäisyyttä’.

Tämä on se suomalainen nousun tie, jonka olen itsekin, välillä kieltämättä horjahdellen ja joskus kompastellen mutta silti käsi nyrkissä ja suu mytyssä kulkenut, ja kiekuipa, kiekui lopulta kunnian kukko! Urani huipulla olin hovioikeudenneuvos – kaikkea sitä, mitä suomalainen kunnioittaa, hovi, oikeus ja neuvos. Mutta paninpa sisään apskeetin (kuten kraatari raittiusseuraan).