Sivun näyttöjä yhteensä

2. tammikuuta 2011

Odottelusta




Yritin tyrkyttää Kuka kukin on –teokseen harrasteekseni ”Asiaton oleskelu asemilla”. Ei tullut kirjaan. Ehkä tiesivät, että lähde olisi ollut Tuula Amberlan verraton iskelmä ”Lulu”, sanat Alpo Jaakola. Ville Viksten väitti, että Jaakola saattoi sille päälle päädyttyään repiä hormiin muuratun hellan (Högfors) irti ja paiskata sen vinttikamarin ikkunasta perunamaalle.

Toisaalta tuo harraste on nyt taantunut, kun lopetin matkailuni Lappeenrantaan.

Oleskelen tätä nykyä sairaaloiden käytävissä odottelemassa, että esimerkiksi lääkäri ehtisi vaihtaa pari sanaa. Luullakseni olen aika pitkällä vanhakiinalaisiin taistelulajeihin kuuluvassa näkymättömäksi muuttumisessa. Kun hakee henkisen ja ruumiillisen painopisteen oikein, kysyvät katseet lakkaavat parissa minuutissa ja siinä saa nauttia odottelusta sydämensä pohjasta.

Muuan henkilö on heittäytynyt kuorolaulajaksi ja sanoi, että se on se seisominenkin työtä, varsinkin kun ei saa huojua, hiihtää eikä stepata. Sanoin että käsinlatojan oppiin ei taida enää päästä. Siinä käytettiin vuosi tai kaksi seisomisen opetteluun. Ei ole helppoa oppia asentoa, jossa paino on aivan tasaisesti päkiöillä ja kantapäillä ja jalan lihakset mahdollisimman rennot.

Teollisuusvartijat näyttävät perineen passipoliiseilta rasittavan tavan seisoa kädet selän takana ja huojutella itseään hitaasti jalansijojaan vaihtamatta.

Odotellessa voi soittaa mielessään musiikkia ja katsoa nuotteja. Se on sellainen tapa, joka tulee ja menee. Muusikot oppivat stemmat ja partituurit, näyttelijät vuorosanat. Ainoa kikka, joka tulee nyt mieleen, että opettelu on tehtävä juuri toisin kuin matematiikassa ja kielissä.

Eilen joku kommentoi viisaasti, että matematiikan kirjat ja kurssit on suoritettava järjestyksessä. Yhtenä vuonna, kun sisälläni tuuli, luulin selviäväni silloisen keskikoulun algebrassa funktioista hyppäämällä ne yli. Siitä tuli riesa. Kun olin tullut siihen tulokseen, etten jaksa itsekään katsella viheliäisiä numeroita kokeista ja todistuksessa, luin sen sitten ja tein tuhat harjoitustehtävää. Yhden kirjan tekijöiden nimet olivat Kännö ja Nikupeteri. Koetehtäviä kokeisiin valmistuville. Kun opettelin ajankulukseni ranskaa ja kreikkaa, joita koulussa ei opetettu, luin kieliopin ensin. Pari vuotta sitten totesin kauhukseni, etten ollut lukenut W. Pakarisen teosta kunnolla. Ulkoa opeteltavat kaavat ja päätteet on oikeasti opeteltava. Sama kuin latinassa. Eihän siitä mitään tule, jos luulee ablatiivia nominatiiviksi.

Ennen sanottiin, että tuollainen oli osattava kuin ”vettä valaen”. Nykyisin sanottaisiin että kuin hevonen kusee. Valaen tarkoittaa ”valuttaen”. Siis yhtenä lorotuksena.

Teksti ja musiikki painuvat mieleen kokonaisuudesta käsin. Loihtiessa esiin jotain kohtaa täytyy miettiä, missä kohtaa kokonaisuutta se sijaitsee. ”Viittiks viheltää vähän alkua”, sanoi haitarinsoittaja körttiäijälle, joka kysyi, osasiko pelimies Isämeitää.

Koko asiasta, odottelusta ja opettelusta, osaisin ehkä antaa yhden hyvän neuvon. Ei sillä pitkälle potki, mutta on se elämänohje. Pitää olla virheissään, erehdyksissään ja unohtamisissaan johdonmukainen.

Kun kirja on käännetty tai tutkimus kirjoitettu joltain osin johdonmukaisesti väärin, sen korjaaminen ei ole vaikeaa ja työn voi tehdä toinenkin. On parempikin että tekee, koska omille erehdyksilleen sokeutuu. Oli aikamoinen riesa toimittaa painokuntoon esimerkiksi Pentti Saarikosken suomennosta. Ne tapasivat olla kohdittain loistavia, kohdittain keskinkertaisia, eräin osin kaameita. Otaksuisin, että vaikka vainaja kuulemani mukaan yritti ankarasti pitää työn ja virkistäytymisen erillään toisistaan, tästä huolimatta kukaties nautittujen virvokkeiden määrä näkyi sitten tekstissä.

Kun itse elätin perhettäni muun muassa kustannustoimittajana, tehtävänanto oli joskus ”viidensadan markan korjaus”. Kaikki tiesivät, että kysymyksessä oleva kirjoittaja oli kehno ja ettei tekstistä saisi hyvää. Siten kustantaja teetti siihen noin hinnoitellen parannuksia, joka tarkoitti, että pahimmat hirveydet pyyhitään yli, virkkeisiin tiputellaan pisteitä, alleviivaukset ja huutomerkit poistetaan ja sillä siisti. – Kuten arvaatte, tämä kirjoitus on johdanto. Mihin, se käy kyllä sitten ilmi.

11 kommenttia:

  1. Nuorena, kun luin kehittävää kirjallisuutta, kuvittelin aina oppivani niistä jotakin. Hessen Siddharthasta halusin oppia samat kolme asiaa kuin päähenkilökin:

    - Osata ajatella
    - Osata odottaa
    - Osata paastota

    Tuota keskimmäistä pidän parhaana oppinani.

    VastaaPoista
  2. Matemaatikot pitävät matematiikan vertaamisesta katedraaliin. En tiedä osuvuudesta, olen saavuttanut vasta matkamuistomymälän alakerrassa, kaunis kuva tietysti on. Maija Typpi toimitti Yle Radio 1:den pitkän sarjan Matematiikan aika, ei ole Elävässä Arkistossa kuin kai toivelistalla.

    Mutta se on selvää, että pikajuoksulla matematiikan osaamista ei muurata, eikä aika rakenna sitä odottamalla. Viisas lukionlehtori korosti aina, että kyse on harjoitus- eikä lukuaineesta.

    Historian professori Yrjö Blomdtedt kertoi lepäävänsä vaihtamalla työstä toiseen. Tällainen moniajo lienee Kemppisenkin tapana. Angry Birds on viimeistään tuonut yleiseksi tavaksi muuttaa odottelu huvihetkeksi. Se on sääli, koska postauksessa kuvattu itse itseensä uppoaminen on tarpeellista; Proust kirjoitti jotain siitä, miten muiden seurassa oleskelemme minuutemme pintakerroksissa, ja vasta kiireetön yksinäisyys tutustuttaa meitä itseemme. Unet ovat samaa, mutta kuin matkailumainoksia, joita esittelee alitajuntamme oppaana. Tietoisen minänkin tulisi sukeltaa pimeään.

    VastaaPoista
  3. Minä en osaa mitään. Olen niitä, jotka eivät ole oppineet mitään. Olen niitä harvoja (mutta niitä siis kuulemma on, minä mukaanlukien) joka ei osaa mitään. Nada. Ei mitään. Olo on kevyt. Mieli on puhdas. En ole kenenkään vaivaksi koska en osaa mitään. Olen.
    Gott Nytt År som börjat hördu Kemppinen, doc. Ha det bra - jag är så lycklig att jag fått lära mig någonting av dig. Men det lilla som jag lärde mig åkte ut genom andra örat så att säga; dumheten har inga gränser. Det har jag lärt mig serdu. Dumheten har inga gränser; gränslöst såsom psykopati.

    VastaaPoista
  4. Minä muistan pitkät odottelut isän akuuttihuoneen ulkopuolella. Hän oli happiteltassa ensimmäisen infarktin jälkeen. Ikää hänellä oli 43 vuotta ja minä olin lukiossa vielä.

    Oli ilmeisesti joku toimenpide. Sitten pääsin isän luo ja sairaanhoitaja poistui. Isä otti ja kiristi minua, en saisi yhtään ylimääräistä killinkiä, jos en sillä siunaamalla hakisi sairaalan kioskista hänelle norttiaskia, sitä vihreää norttia.

    Menin norkoilemaan kioskin lähelle. Olin sen verran lapsellisen näköinen että piti saada joku kunnon savolaisukko hakemaan sitä norttia. Siinä kesti. Suurin osa ostajia oli kukkahattutätejä.

    Viimein tuli yksi iso ja korston näköinen mies, joka suostui tehtävään.

    Sitten piti taas mennä odottelemaan sairaanhoitajan poistumista isän happiteltan luota. Sairaalahuoneessa oli vanhat ikkunat jotka sai auki. Avasin siis ikkunan (keskellä talvea) ja sytytin isän tupakan. Se ehti just ja just polttaa sen kun sairaanhoitaja tuli.

    Ilmoittauduin syylliseksi. Sairaanhoitaja mulkaisi minua, että jos en olisi alaikäinen, niin ilmoittaisi poliisille ja että happiteltta olisi voinut räjähtää.

    En tiedä kyllä olisiko se teltta räjähtänyt.

    Mutta koko joululoma meni siellä sairaalassa norkoilussa. Onneksi isä friskaantui nortin polttamisesta niin paljon että pääsi kävelylle parvekkeelle vetämään sen norttinsa.

    Siitä Rienzin mainitsemasta itseensä uppoamisesta tilannne oli kyllä kaukana. Siinä oli jonkinlaisen kauhun tasapainon ylläpitämisestä kyse.

    VastaaPoista
  5. ”viidensadan markan korjaus”

    Kuinka paljon maksettiin korjauksesta, joka teki tekstistä erinomaisen?

    VastaaPoista
  6. Ad Mika Lako: - kun kehnosta ei saa erinomaista millään. Vähän sama kuin että talosta voi saada korjaamalla kelvollisen, mutta ei uutta. Jos haluaan erinomaisen talon, on aloitettava alusta, suunnitlemista ja päälinjoista.

    VastaaPoista
  7. Ad Ripsa: - vaikuttava kertomus. Miksiköhän minun muistoni tahtovat olla karkeita. Olin kauan sitten Meilahdessa jonkin pikkuasian takia. Osaston tupakkahuoneessa tutustuin suunnilleen ikäiseeni mieheen, joka oli todella miellyttävä ja tasapainoisen tuntuinen. Hänellä oli haimatulehdus ja maksa kirroosissa. Illalla hän karkasi jollain ihmeen keinolla Tullinpuomiin ja tuli aamuyöstä takaisin onnellisena. Samalla viikolla hän kuoli.

    VastaaPoista
  8. Ah, Vihreä Nortti! Kuinka monta sinä oletkaan tappanut ja pelastanut. Kun täytän 70 aloitan uudelleen. Ja vain Norttia. Kai sitä vielä kaupasta saa?

    "Sotakamreeri"

    VastaaPoista
  9. Totta on,että kauhulla on tasapainonsa ja tässä asiassa sosiaaliviranomaiset taitavat lisätä väärää painoa kun kuvittelevat, että vapauttavat siitä. PItää ymmärtää jotain joka ei ole ohjekirjassa eli
    se, että ihmisen elämässä on monta kerrosta, kaiken lisäksi huumori joka
    vesittää joskus väärin tai vahingossa asioita. Siti huumoria tarvitaan ja se
    onkin paras lääke kunhan sen itse itselleen suo.

    VastaaPoista
  10. Hei Jukka

    Kirjoitit:

    "Eilen joku kommentoi viisaasti, että matematiikan kirjat ja kurssit on suoritettava järjestyksessä. Yhtenä vuonna, kun sisälläni tuuli, luulin selviäväni silloisen keskikoulun algebrassa funktioista hyppäämällä ne yli. Siitä tuli riesa. Kun olin tullut siihen tulokseen, etten jaksa itsekään katsella viheliäisiä numeroita kokeista ja todistuksessa, luin sen sitten ja tein tuhat harjoitustehtävää. Yhden kirjan tekijöiden nimet olivat Kännö ja Nikupeteri. Koetehtäviä kokeisiin valmistuville."

    Toinen noista kirjojen tekijöistä oli isoisäni. Olen tekemässä hänestä elämänkertaa ja etsin hänen tekemiään kirjoja (ja myös kirjojen käyttäjiä). Olisin kiitollinen pienistäkin tiedon jyväsistä.

    T. Matti N

    VastaaPoista