Elämän tasaisuudesta

Pekka Gronow julkaisi juuri Ylen kustannuksella kirjan ”Kahdeksas taide: suomalaisen radioilmaisun historia 1923-1970”. 

Kirja on tehty toisin kuin esimerkiksi von Baghin tai minun erinäiset julkaisumme. Siinä on koottu suurella vaivalla faktoja ja esitetty ne selkeästi. Liitteitä on paljon.

Gronow hallitsi monet vuodet Ylen äänitekokoelmia ja nyt hän on kirjasta päätellen kuunnellut satoja, ehkä tuhansia tunteja äänitteitä, joiden digitoinnin hän sai aikaan ja jota hän valvoi.

Mielestäni kysymyksessä on kulttuuriteko vailla vertaa.

En sano: kiirehtikää lukemaan. Sanon, kiirehtikää, jos olette kiinnostuneita radioilmaisun muutoksista toiminnan alusta 1970-luvulle.

Kiinnitän huomion kahteen asiaan. Ylen historioissa, joita on monta, on mietitty vanhan, holhoavan yhtenäiskulttuurin esiintymistä ja väistymistä radiosta. Televisioon se ei oikein ehtinytkään. Toisin sanoen koko radio oli aikoinaan täynnä Markus-Setiä, jotka tiukkasivat, onko kaurapuuro syöty ja ylistivät sen terveellisyyttä.

Radion tehtävä oli sivistää yleisöä eli saattaa heidät kuriin ja jumalanpelkoon eli valtaeliitin arvostusten tuntoon. Kaunis muisto tuosta ajattelusta on Radion Sinfoniaorkesteri, joka perustettiin 1927. Sinfoniaorkesteri ei ole halpa ylläpitää. Tältä osin asia on mielestäni vallan mainio. Kansan valtaenemmistö lienee ollut kautta aikojen sitkeästi juuri päinvastaista mieltä.

Toinen asia. Viisas lääkäriystäväni, viisas vaikka onkin professori, neuvoi pitämään pikkutarkasti kiinni elämäntapojen toistoisuudesta. Se oli vapauttava neuvo, koska kaavoihin kangistumisesta varoitellaan aina. Kaavoihin on nimenomaan kangistuttava  - nukkuminen, syöminen, kahvit.

Ennen meillä oli Yleisradio ja miljoona ihmistä teki samat asiat samaan aikaan. Maanantaisin oli kuunnelma, sitten myös perjantaisin lyhyempi. Gronow on kiinnittänyt tähän aineistoon paljon huomiota.

En äkkiä muista, milloin olisin kuunnellut jotain kuunnelmaksi nimitettyä, vaikka olen yhä innostuneempi jopa äänikirjoista. En tiedä asioiden nykyisestä tilasta mitään, mutta innostun miettimään, että dialogi, mahdollinen kertoja, äänitehosteet ja hiukan musiikkia on todellakin mainio lähtökohta. Television draama ei ole loistanut ihmeellisesti – siinä on vertauskohtana tunnetusti kallis ja erittäin suurta taitoa vaativa elokuva. Ja esimerkiksi britit osaavat niin hyvin etenkin vanhojen romaanien sovittamisen televisiolle.

Kuunnelmista vastasi hyvin kauan Markus-Setä, siis Markus Rautio. Kurjensaari oli hetken päällikkönä, sitten Paavolainen, Pekka Lounela ja niin edelleen. 1980-luvun ja 1990-luvun kuunnelmia (mm. Sinuhe egyptiläinen) on myynnissä varsin tukevaan hintaan Yle Shopissa ja verkossa. Kuulemani mukaan Ylen johto pelkää jäykkänä tekijänoikeusjärjestöjä, jotka puolestaan olisivat iloisina mukana, koska rahaa se on vähäkin raha.

Gronowin syötön johdosta jysähdän pitkiin ajatuksiin. Radion arkisto on myös täynnä hienoa luentaa. Ennen tuli joka kesä jokin mielenkiintoinen teos.

Muistakaa, lapset! Vanhempanna ovat varttuneet korva radiossa ja kuulleet, halusivat tai eivät, perustekstit Kivestä Wuolijokeen dramatisoituina, ja sitten 1960-luvulla ja 70-luvun alussa jopa silloisten huippujen vasiten kuunnelmiksi kirjoittamia teoksia. Oli niitä muitakin kuin Juhani Peltosen ”Elmo”.  Ja oli Paavo Rintalan ”Sodan ja rauhan äänet”.

Gronowille oikaisu – sanoin puhelimessa, että Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on omistettu Gunnar Johanssonille, joka teki hurjia radiojuttuja rintamalta. En löytänyt lähdettä, joten väitteeni radiojutuista on vain muistikuva. Johansson oli ruotsinkielinen toimittaja, ja Paavolaisen arvostus näkyy omistuksesta – vaikka toinen oli ajoittain maaninen itsetarkkailija (Paavolainen) ja toinen (Johansson eli Iso-Pusku) sotaa selostaneista hurjin, suurikokoisin ja puhtaimmin vailla illuusioita mistään ristiretkestä idän barbariaa vastaan.