Kultainen ankkuri I

Tämän kirjoituksen taustaa on myös Ruotsin tuntematon historia. Tarkoitan maata ja kieltä. Ensin sattui silmääni, että joku kommentoija epäili, tokko Suomessa sotavuosina ruotsinkielisiä Ylen lähetyksiä olikaan. Niitä oli joka vuosi satoja, noin neljännes ohjelmista.

Sotavuosien Suuri Selostaja oli Pekka Tiilikainen. Hänen aisaparinsa oli silloin samalla tavalla kuin sotien jälkeen urheilussa Enzio Sevón, joka pystyi enempäänkin kuin samma på svenska. Hänen poikansakin pärjäsi kohtalaisesti – Leifistä tuli korkeimman oikeuden presidentti.

Ruotsin suuri viihdemuoto on revyyteatteri, ja on yhtä vaikea löytää ruotsalaista, joka ei tuntisi Evert Taubea kuin suomalaista, joka tuntisi hänet. Tai oikeastaan Taube ei liity revyyteatteriin, mutta tuskin te olette kuulleet revyyn nimiä Karl Gerhard tai Hasseåtage tai Povel Ramel. Trubaduureista Cornelis Vreeswijk ja Fred Åkerström kannattaisi tuntea, jälkimmäinen etenkin voittamattomien Bellman-levyjen vuoksi.

Bellman puolestaan on perustus. Jostain mielenkiintoisesta, vaikeasti selitettävästä syystä suuri kirjallisuus alkaa usein suurella kansallisella omakuvalla, joka on koominen. Sellainen oli Espanjan Don Quijote, Ranskan Pantagruel, Englannissa Chaucer, Shakespeare ja sitten Tristram Shandy, Saksassa Grimmelshausen, Venäjällä Gogol, Italiassa Decamerone, Yhdysvalloissa Twainin Huckleberry Finn ja Suomessa tietenkin Kiven Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä. Jopa Kiinan vanhimmista vuosisadan romaaneista löytyy tämä sama piirre (Suon lainsuojattomat).

Bellmanin yhteydessä ei välttämättä tajuta, että hänen runonsa sisältävät kokonaiskuvan Ruotsista – varsinkin arjen ja kuvitelmien historian. Niistä voi lukea kaiken sen, mistä virallisempi historia vaikenee kukaties edelleen.

Bellman oli Suomen herrasväen keskuudessa suunnattoman suosittu, ja sisällöltään ja kantavuudeltaan vaatimattomammat Wennerbergin ”Gluntit”, joita on kai tässä yhteydessä pidettävä opiskelijailoitteluna, tunsi ainakin 1920-luvun lopulla alkaneeseen suureen kieliriitaan asti jokainen yliopisto-opiskelija. Ne muuten suomennettiinkin. Nyt ne on unohdettu. Enää niistä ei taida olla eläjiksi.

Suomalaisessa laulussa rekirivot ja tappelulaulut nauttivat erikoisasemasta ja ovat nähtävästi sangen suomalaisia. Sitten Pietarin vyörynä tuotettu romanssi ja Berliinin aivan yhtä kaupallinen kahvilamusiikki peittää alleen lähes kaiken. Meillä jazziksi nimitetty fokstrotti on jompaakumpaa, venäläistä tai saksalaista. Ja arveluttavan kansanlaulun korvaa kotitekoinen laulelma, joka saa ranskalaisperäisen nimityksen ”kupletti”, katkelma. Huumorilaulu elää samoin ehdoin kuin muuallakin Euroopassa, erilaistan ”teattereiden” täyteohjelmana. Ja ensimmäisiä suuria nimiä alalla on J. Alfr. Tanner.

Reino Palmroth eli Reino Hirviseppä eli Palle lienee ollut vaivalloinen ihminen. Ainakin kaikki, Mannerheimia myöten, hermostuivat hänen ilkeänsadistisiin ryssälauluihinsa jo talvisodan aikana, ja jatkosodan vuosina hänet siirrettiin määrätietoisesti varastoon ja sotien jälkeen naftaliiniin. Eräänlainen comeback hänelle järjestyi televisiossa viattomien kuplettien – esimerkiksi Nortamon – parissa. Henkilönä hän personoi omahyväistä hurraaisänmaallisuutta.

Tämän parjaustulvan jälkeen: Palle toisaalta ja Reino Helismaa toisaalta pitivät yllä suomalaista revyyperinnettä, edellinen ennen sotia ja jälkimmäinen sotien jälkeen. Mitä muuta on radiohupailu kuin revyy? Helismaa kirjoitti niitä yli sata vaikka oli 50-luvun alusta rillumarei-kulttuurin henkilöitymä. Tietenkin on mainittava myös Iloinen teatteri ja erinäiset revyynumerot, joihin kirjoitti tekstejä muun muassa Arijoutsi, Helsingin Sanomien pakinoitsija, Heikki Marttila.

Kaksi suomalaisen viihteen jättiläismenestystä osoittautuu taustaltaan mielenkiintoisiksi. Meillä oli laulunäytelmä – ”Tukkijoella”, satiirinen laulunäytelmä – ”Lapualaisooppera” – ja kabaree – ”Orvokki”, joka tavoitteli aika vaatimattomin taiteellisin kyvyin Berliinin sotienvälistä kabareeta. Korkeatasoinen Agit-Prop seurasi kansainvälisiä esimerkkejä.

On tapana luulla, että protestilaulu tuli suoraan Yhdysvalloista. Oli siinäkin Ruotsi välissä. Kysykää Freddyltä (Matti Siitonen). Nimitys oli ”Hootenanny”. Ja vaikka Hector (Heikki Harma) ei ehkä ollut kuullutkaan ilkeistä ruotsinmaalaisista kitaramiehistä mutta Bob Dylanista sitäkin enemmän, kyllä täällä oli markkinarako, jonka hän täytti suurenmoisesti. Ja sitten Irwin ja Juha Watt Vainio osasivat yhdistää terävänilkeän havainnoinnin huumorilaulun perinteeseen. [jatkuu…]