Kerrostalot

Ellette tiedä, oma kirjastonne hankkii varastokirjastosta vaikka mitä nopeasti. Minulla meni pupu housuihin, kun näin kirjan Kerrostalot I-III, Petri Neuvonen – Erkki Mäkiö – Maarit Malinen (Rakennustietosäätiö) hinnan. Myynnissä on uusi, yhteen niteeseen mahdutettu versio. Minulla on hiukan vanhempi, kolminiteinen. Tarinaa on 1880-2000.

Sen lisäksi että olen pakonomainen hyödyttömän tiedon hamstraaja nyt aavistus johdatti minut jäljille. En ole koskaan osannut edes epäillä, että itsestään selvien paperi- ja sahateollisuuden lisäksi huoneenrakennus (nyk. talonrakennus) on ala, joka on perustunut hyvin laajasti patentteihin.

Tästä huolellisesti tehdystä, laajasti arkistoissa säilytettyihin dokumentteihin ja piirustuksiin perustuvasta teoksesta saa sen käsityksen, että melkein mikä tahansa aine, laasti, ruukki, liima ja litku on ollut alkujaan suomalaisen tai saksalaisen patentoima.

Ennen kaikkea teos on haltioittava siksi, että tässä on nyt kaikki se, mitä arkkitehtuurikirjat eivät kerro, ja lisäksi paljon sellaista, minkä Helsingin Sanomien ”Helsingin vanhat korttelit kertovat” –sarja olisi saanut luvan ottaa huomioon.

En ainakaan minä ollut tiennyt, että Etu-Töölön sisään vedetyt ullakot, jotka olivat oikeastaan asuinkerroksia, johtuivat kaupungin rakennusmääräyksistä. Kun oli lupa rakentaa vain niin ja niin monta kerrosta, sanaa ”kerros” alettiin tulkita luovasti. Nämä nyt kai tavoitelluimmat ”penthouset” rakennettiin vähän salaa. Olisikohan rakennustarkastajakin saanut nestemäistä lääkettä ummistettuihin silmiin?

(Kirjassa sitä ei kerrota, mutta Helsingin rakennustarkastus oli sangen hyvä ainakin 1960-luvulta alkaen, kun taas Espoosta ei todellakaan voi sanoa samaa.)

Myös kulttuurihistorian tiedot karttuivat niin että ropisi. Ruotsissa tehtiin sitä ja tätä – esimerkiksi välipohjat massiivilaattoina – mutta Suomessa kyräiltiin ja epäiltiin ja naputettiin hampaat irvessä puisten välipohjien puisia palkkeja ja haalittiin täytteeksi suunnattoman palonarkaa kutterinlastua kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, kunnes niukkuus eli Siperia opetti.

Meillä tehtiin huoneistojen väliseinät kantaviksi isien tapaan vielä kauan sen jälkeen, kun ruotsalaiset olivat laskeneet kuormat uudelleen ja keksineet, että kerrostaloa voi keventää kolmanneksella lujuuden kärsimättä.

Alan hitaasti tajuta taistelevien ammattikuntien tarinan. Olen tuntenut koko joukon sekä rakennusmestareita että arkkitehtejä ja käsittänyt, että molemmat pitävät, puolin ja toisin, toisiaan tuhertelijoina ja tolvanoina.

Nyt ilmenee aihetta epäillä, että esimerkiksi Eliel Saarinen ja Lars Sonck eivät olleet erikoisen kiinnostuneita siitä, pystykö heidän ritsaamiaan pytinkejä pystyttämäänkin, kun taas joku Sigurd Frosterus – vähemmän kuuluisa Stockmannin tavaratalon suunnittelija (ehdotus 1916, valmistui 1929-1930) oli todellinen edelläkävijä.

Kiinnostuin tästä asiasta eräänä tiistaina 1979. Minulla oli työhuone korkeimman oikeuden rakennuksen katutasossa ja tuijotin oikeudelliseen meditaatioon vajonneena kattoa havahtuakseni välillä ihmettelemään matalaa holvirakennetta ja palkkeja. Pöydälle kiipeämällä ja koputtelemalla päättelin, että palkkeina oli ratakiskoa – kovin hentoisen oloista tosin.

Ystäväni Hessu, joka tietää kaiken, vahvisti havainnon todeksi, ja lisäsi, että valtio myi mm. Helsingin – Hämeenlinnan rautatien ensimmäisen kiskotuksen kuluneena ja köykäisenä heti paikalta pois kuljetettavaksi. Rakentajat ostivat hulluina ja käyttivät kiskot palkeiksi. – Rautabetoni tuli rakentamiseen vasta maailmansodan aikana ja täysbetonitaloja alettiin rakentaa vasta 1950-luvulla ja heti perään käyttää betonielementtejä.

Silloinen työhuoneeni lienee ollut kiinteistön (Pohjoisesplanadi 3) omistajan, lihavan Hugo Standertskiöldin asunnon varasto. Talohan siirtyi valtiolle tuon kuollessaan kukaties 1931 Suomen rikkaimman miehen, entisen Tulan patruunatehtaan omistajan ja merkittävän metsäteollisuusmiehen perintöverosta. Siihen muuttivat korkeimmat oikeudet valtioneuvoston palatsista.

Ei ihme. Hugo-everstin kesämökki oli Aulanko, ja häntä lienee syytettävä Venäjältä siirtyneestä tavasta istuttaa piilipuita vesirajaan. (Hotelli valmistui 1938 kun entinen päärakennus otti ja paloi; kavaljeeriflyygeli eli sivurakennus on everstin aikainen.)

Aulanko lienee ainoa paikka Suomessa, jossa on väärennetty muinaislinna; eversti piti sellaisista.