Työsuhteessa

Oletettavasti jollain suunnalla on tarkoitus jälleen jupista tekijänoikeudesta työsuhteessa.

Tunnustus: kun minusta piti tulla uusi parempi ihminen, ihminen nro 27, suoritin korkeat arvosanat, kirjoitin lisensiaatintyön ja hahmottelin väitöskirjan, aiheena Tekijänoikeus työsuhteessa.

Samaan aikaan eli 70-luvun lopussa käsittelimme muun muassa tätä kysymystä tekijänoikeuskomiteassa, ainakin 400 eri istunnossa. Käsittely oli yhtä pitkää kuin leveää eikä johtanut tulokseen.

Turha uskotella, että ratkaisuni olisivat olleet tietoisia, mutta luettuani muun muassa ne seitsemän tai 17 erillistutkimusta tuosta aiheesta – saksalaiset ja sveitsiläiset olivat sen kimpussa, ja samoin pari ranskalaista – totesin ettei tässä ole mitään tutkimista. Asetelmat vaihtelevat ammatista toiseen – joku saa todella korvauksen luovasta työstä kuukausipalkkana, kuten sanomalehdentoimittaja tai lehtikuvaaja, ja toinen on taas ns. free-lance. Kolmas, vaikkapa akatemiaprofessori saa kuukausipalkkaa, mutta kenenkään mieleen ei juolahda, ettei hänellä olisi tieteelliseen monografiaansa tekijänoikeutta.

Palkat ja palkkiot ratkaisee viime kädessä valtapolitiikka.

Aloin sitten julkaista runoja ja kirjoittaa kaikenlaista muuta.

Syy oli tämä, tässä ensimmäistä kertaa esitetty.

”Omistusoikeus” on vahvasti poliittinen käsite. Se oli poliittisesti kiistellyin asia 150 vuotta – määrääminen työn tuloksista. Marxilaiset ja teollisuudenharjoittajat olivat hyvinkin eri mieltä siitä, kenellä on oikeus työn tuloksiin.

Työsuhde ja työsopimus tulivat käsitteinä käyttöön hyvin myöhään, noin vuonna 1900, Suomessa 1921. Muutoin sopimuksia oli käytetty etenkin elinkeinotoiminnassa vuosisatoja, itse asiassa vuosituhansia.

Suomessa ”palveluntuotanto” on edelleen aivan sekava käsite. Saksassa työstä, toimeksiannosta ja palveluista on jokusia pykäliä Bürgerliches Gesetzbuchissa eli siviililakikirjassa.

Oikeudellisesti omistus on ennen kaikkea luovutuskompetenssi eli mahdollisuus ostaa ja myydä. Yleensä on tarpeen hallinta tai muu julkisvarmistus. Tekijänoikeudessa ei tällaista ole.

Niinpä asian tärkeydestä huolimatta tekijänoikeussopimukset on melkein kirjoittamaton lehti. Tekijänoikeudesta työsuhteessa on Saksan laissa säännös, joka vastaa suunnilleen sitä, mihin Suomessakin tukeuduttaisiin (Zweckübertragung) tekijänoikeus saattaa siirtyä työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

Työnantajien ja tekijöiden suhteessa on erotettava kaksi asiaa: kuka saa tehdä sopimuksia teoksista - - - miten rahat jaetaan. Tekijän ja työnantajan suhteen ratkaiseminen muutamalla pykälällä on yhtä mahdoton ajatus kuin palkkojen, etujen ja vastuiden määrääminen kaikissa työsuhteissa koko maassa. Palkkoja ei määrätä lailla, vaan niistä neuvotellaan ja työn hyödyllisyys eli sen arvo loppukäyttäjälle näkyy palkassa, enemmän tai vähemmän. Sama koskee tekijänoikeutta.

Nykyinen tilanne on kestämätön, eikä ainakaan Suomessa tekijöillä eikä työnantajilla ole käytettävissään tarpeellista asiantuntemusta toimivien ratkaisujen rakentamiseen. En vihjaa ettei osattaisi, vaan tarkoitan, että ne jotka osaavat ovat toivottomasti kiinni muissa tehtävissä.

Lisäksi työmarkkinoilla on koko joukko muita isoja, päälle kaatuvia asioita.

Kukaties tästä asiasta, joka ei ole niin iso, tulee taas seuraava sellainen varjonyrkkeilyn kohde, joka miellyttää monia, koska se on omiaan kääntämään huomion erinäisistä muista ongelmista.

Yritän hahmotella tähän blogiin näinä päivinä eräitä näkökulmia työn historiaan.

Se on heikosti tunnettu alue. Jopa parhaillaan käynnissä oleva eläkekeskustelu heijastaa vääristymää – työn tekeminen sovittuina tunteina määrättyä korvausta vastaan toisen johdon ja valvonnan alaisena on niin uusi asia, että ”eläkkeelle siirtymisen” yhteydessä voidaan väittää melkein mitä tahansa.

Onko sairaalalääkärin ja raitiovaunun kuljettajan työsuhteessa oikeastaan mitään yhteistä? Mitä on tapahtunut ns. vapaille ammateille? Kuinka moni ihminen tietää, onko kaivinkoneen kuljettaja tai kioskin myyjä työsuhteessa vai yrittäjä? Mitä todella tarkoittaa ”pätkätyö”?