Luottamus

Alain Peyrefitte (ei kirjailija Roger Peyrefitte) julkaisi 1995 kirjan, jota ei taida olla englaniksi – ”La scoiété de confiance”, luottamuksen yhteiskunta.

Tuossa kirjassa, jossa käydään läpi taloustiedettä ja sosiologiaa keskiajan lopusta 1900-luvulle, pohditaan luottamuksen eli uskottavuuden mahdollisesti valtavaa merkitystä talouksille ja kulttuureille.

Kirjoittaja ei ole aivan kuka tahansa – akateemikko, gaullisti, informaatio-, tiede-, opetus- ja oikeusministeri eri hallituksissa. Hän kirjoitti laajan matkan ja huolellisen tutkimuksen jälkeen ilmestyessään 1971 ihmetystä herättäneen teoksen, jonka nimi oli ”kun Kiina herää, maailma vapisee”.

Ehkä hän on jäänyt gaullismin myötä hiukan unohduksiin. Ehkä Malraux sai hänellekin kuuluneen ansion ”kulttuurin-poikkeuksen” (l’exception culturelle) rakentamisesta ja rahoittamista. Sen hankkeen vuoksi Ranska on ehkä ainoa maa, joka ei tunne jäävänsä toiseksi Yhdysvaltojen rinnalla ja jonka omaa kulttuuria – tarkoittaa myös tiedettä – ei ole väitetty näivettyneeksi.

Tietenkin sillä on hintansa.

Jos Suomessa kirjoittaa todenkaltaisuudesta, aiheena on kirjallisuus ja kirjoittajan nimi on Anhava.

Ainakin Ranskassa tätä samaa näkökulmaa voi käyttää paljon laajemmin, kuten Peyrefitte teki, ja Mauss ja Braudel, Bloch ja lukuisat muut.

Saksa ja anglosaksit eksyvät edelleen peräämään ”totuutta”, joka on esimerkiksi taloustieteissä hiukan outo päämäärä. Samaa voi sanoa insinööritieteistä ja lainopista, jotka hakevat ratkaisuja – toimivia ratkaisuja. Ja sitten taas matematiikassa ja teoreettisessa fysiikassa on osia, joilla ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa. (Tässä liu’uttiin todesta todelliseen.) Teoreeman todistus voi olla tosi, mutta kukaties sillä ei ole niin sanotusti mitään käyttöä.

Dekkareissa esitetään tarina tai useita tarinoita, joita pitää koossa kysymys uskottavuudesta. Yhtä kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa, lukijat tai kuulijat ovat rakastaneet villejä valeita, jotka eivät mitenkään mahdu tunnettuun todellisuuteen. Ehkä niitä on rakastettu juuri siksi.

Tarina eli juoni todellisuudesta poimittuna ei toimi. Olen lukenut satojen rikosjuttujen asiakirjat, varmasti ainakin kahdensadan henkirikosasian. En muista niistä juuri mitään.

Tiedän hurjia elämäntarinoita. En aio maksaa vaadittu 300 puntaa 400-svuisesta elämäkerrasta, jonka G.S. Smith on julkaissut D.S. Mirskystä, miehestä joka ei ymmärtänyt Tshehovia mutta julkaisi ennen sotia edelleen parhaana pidetyn Venäjän kirjallisuuden (ja yhteiskunnan) historian.

Mirsky oli ruhtinas, ministerin poika, sitten Denikinin valkoisen armeijan sotilas, pakolainen Englannissa, jossa hän vaihtoi kieltä ja julkaisi Lontoon yliopiston professorina tuon kirjan ja muuta, hankki Maksim Gorkin kautta armahduksen bolshevikeilta, palasi Venäjälle, julkaisi jotain ja sai vaivoistaan kuulan kalloonsa 1939 ja luokkapetturin maineen.

Venäjällä häntä ei juuri tunneta. Englannissa hänet muistetaan mm. T.S. Eliotin ja Virginia Woolfin varhaisena ymmärtäjänä ja soihdunkantajana.

Nyt on niin, että Tshehovin ”Nainen ja sylikoira”, jossa ei tapahdu paljon muuta kuin muutama junamatka ja kohtaaminen, jonka aikana mies näkee itsensä peilistä, on paljon liikuttavampi ja uskottavampi kuin tuo tosi elämäntarina.

Esitän kokeeksi tulkinnan dekkareista – myös sellaisista kuin eilen puheena olleet Stieg Larssonin kirjat. Ne ovat tutkielmia uskottavuudesta – ja liittyvät siten Peyrfitten arvaamin tavoin talouden ja kulttuurin syvimpiin ja tärkeimpiin virtauksiin 1500 vuotta kestäneen (ja jälleen muotiin tulleen) dogmi-uskon aikakauden jälkeen.

Hylkään vanhafreudilaiset selitykset ja myös ajatuksen lukijoiden veren- ja kostonhimoisuudesta.

Jos näin on, ne ovat hyvin tärkeää kirjallisuutta. Jos näin on, myös monet lääkärisarjat (teho-osasto) koskevat pohjaltaan kertomusten ja löydösten uskottavuuden arviointia ja ilmiöiden tulkintaa.

Jos näin on, tarinan todenperäisyys tai siinä osoitettu kyky jäljitellä todellisuutta on sangen toisarvoinen asia.

Dekkareissa ja oikeissa tuomioistuimissa haetaan näyttöä ”beyond reasonable doubt” eli uskottavuuteen asti eli kaikki epäuskottavuustekijät hälventäen.

Kuvassa uskottauuden symboli – raha. Kullalla ei ole mitään arvoa – se sopii lähinnä koruihin, koska se ei hapetu. Muuten se on vai luottamusjärjestelmän symboli.