Rakentajan sanat

Joskus amatöörin itsepintainen keräilytyö osoittautuu arvottomaksi. Hyvin usein ammattilaisten ankara uurastus tuottaa vesiperän. Suhteellisen harvoin on tilaisuus tutustua vuosikymmenten työn tulokseen ja sanoa käsi sydämellä, että kylläpä on hieno, taiten tehty ja tarpeellinen tapaus.

Erkki Helamaa – vuosikymmeniä Tampereen teknillisen yliopiston talonrakennuksen professorina toiminut henkilö, julkaisi Vanhan rakentajan sanakirjan, jonka alaotsikko on rakentamisesta, rakennuksista, rakenteista. Kustantaja on SKS.

Kirja ei ole mahdottoman iso eikä sietämättömän kallis. Mutta hyvä se on! Myös julkaisijaa pitää kehaista – sanakirja on varustettu selittävin piirroskuvin, ja ne ja painoasu tekevät kokonaisuudesta yhden vuoden kauneimmista kirjoista.

Lieneekö ollut kilpailussa mukana? Kauneus on nyt, kuten kuuluu, hillittyä ja kirjan selkeyttä ja käyttöä korostavaa.

Luulitte siis osaavanne suomea? Minkä osat ovat hamara, sapsa, lape, palko, kasa, varren niska, varren selkä, varren maha, polvi, ponsi, ponnen maha ja nuppi?

Kirveen.

Ja tylsä kirves on kalso. Ja kalso mies – kuten Lauri Viita kirjoitti – sopii mihin tahansa. Ei sanota ääneen, että ei mihinkään kunnolla.

Kirjoittaja on parhaan perinteen mukaan koonnut esimerkit sanoistaan tieto- ja kaunokirjallisuudesta. Runsaasti edustettuna ovat tietenkin Paulaharju ja Päätalo: ”Suoro, mulkku – sauvatärytin betonimassan tiivistämiseen; ks. tärytin. ’Lahtinen, työnnä se suoro tuonne kiilakivien viereen, jää muuta rotanpesiä’. Päätalo 1958 – Selityksenä mainittakoon, että Lahtinen käsitteli lähes metrin pituista ja ranteen paksuista sauvatärytintä kuin jättikokoista hevosen suoroa.”

Kirja ei ole kansatieteellinen, vaikka vanha maalainen perinne on hyvin esillä. Ainutlaatuista ja korvaamatonta on hiljan unohtunut kaupallinen nimistö, joka on tuotu melkein kiinni nykyaikaan – Toja-levy tai insuliitti, jonka kohdalla mainitaan Huoko, Karka, Salpa, Halltex, Sampo, Savo, Jyry ja Leijona, Suomessa Karhula vuosta 1931 (The Insulite Co of Finland).

Kaunokirjallisuuden lukija voi tutkia, mikä oikeasti on ’kitapuu’. Ristisanatehtävien ystävä voi tutustua ansasrakenteeseen.

Ja sitten työtavat – salvokset, liitokset, limitykset, jiiraukset.

Ja lukemattomat erikoisuudet – terveisiä vain oikeuskanslerille: Jonkka, käpälä, ruoteisiin naulattu pidäkepuu, joka pärekaton teossa piti linjalaudan eli riian paikallaan.

Sopiva.

Souvari – kuljeskeleva sekatyöläinen. Souvi (ruotsin sjå = puuha), raskas ja huonosti etenevä työ. Souvi on lähtöisin merimiesten kielestä (holl. sjouw = homma).

Kuisti, kvisti, viski, visti (ruots. kvist), himmeli, milla, piislaki, pislaaki (ruots. bislag, saks. Beischlag), roussi, pylväiden kannattama avoin ja ikkunallinen ulkoportaan katos tai laudoista rakennettu, julkisivusta ulkoneva suoja.

Veranta, veranto (ruots. veranda, ransk. véranda), kuistikko, vilpola...Veranta on tullut suomeen ruotsista 1800-luvun lopulla, mutta kaikissa Euroopan kielissä esiintyvä veranta sana on intialaista juurta; hindustanin veranda merkitsee katettua, edestä avointa eteistä.

Pitää vielä yllyttää – jokseenkin tavallisessa arkielämässä ja kirjallisuudessa kumminkin tulee vastaan sanoja, joiden merkitys on hämärä tai tuntematon. Piisin ääressä istuminen lienee harvoille tuttua. Siitä ei nimittäin ole suurta iloa. Piisi ja usein takka lämmittävät vain tulen loimotuksella. Se kapine, joka pitää pakkasen poissa, on uuni.

Yksi esimerkki kymmenistä – minulle uusi tieto: urakka, ven. urók.

Etymologia on viehättävää – kunhan sitä käyttää taiten. Muista menneisyydestä selityksen, jonka mukaan saksan ja ruotsin perintö (Erbe) ja työ (Arbeit) ovat sama sana kuin suomen ”orpo” (latinan ’orbus’).

Orpo perii mutta saa tehdä paljon työtä.