Aulis Aarnio

Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan esittely. Jossain kohtaa Aarnion uusinta kirjaa ”Vastahankaan” (2009 Siltala) käy ilmikin, että olin yksi yllyttäjistä. Korostaakseni omaa esteellisyyttäni panen mukaan kuvan väitöksestäni kauan sitten. Aarnio juristina ja Veikko Litzen historiantutkijana olivat opponentteina. Tuo kolmas kaveri, custos, on ollut kauan Turun yliopiston rehtorina, Keijo Virtanen.

Muistelen että kuvan pysäyttämällä hetkellä opponentit selittävät, että olisi sen väitöskirjan voinut tehdä paremmankin. Tässä he olivat oikeassa.

Aarnion uusi teos on tarinoiva muistelma. On kovin hyvä, että viimein poikettiin käytännöstä. Lakimiehet ovat olleet kovin haluttomia tai sitten surkean huonoja kirjoittamaan itsestään. Siksikin alan ammattien ympärillä on aiheetonta salaperäisyyttä.

Tuo lakimiesura on aivan poikkeuksellinen. Meillä ei ole ollut monta kansainvälistä juristia. Aarnio on. Oikeusteoria on sellainen ala.

Tämä kirjoitus on vihjaus myös oppilailleni. Aarnion ”Tulkinnan taito” (2006) onkin tohtoriksi kouliintuville aika pakollinen, samoin kuin otteet Raimo Siltalan paljon teknisemmistä teoksista.

Asia on näet kerta kaikkiaan niin, että vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen fiksut ihmiset tuntevat kiusausta samoihin virheisiin, joista irrottautuminen vie vähintään aikaa ja rahaa, joskus ihmissuhteita ja maineen.

Tiettävästi Klaus Mäkelän muotoilema iskulause: kaikki se, mikä on yhteiskunnallisesti tärkeää, ei ole tieteellisesti mielenkiintoista, ja vaikka se sitä olisi, se ei likikään aina ole tieteellisesti tutkittavissa.

Kun yhteiskunta on mennyt muodista, tänä päivänä pitäisi ehkä kirjoittaa, ”globaalisesti ja ympäristön tilan huomioon ottaen vastuullista”.

Toinen viesti: juridiikan ja yhteiskuntatieteen yhdistämisestä ei ole koskaan tullut mitään. Molemmat tarvitsevat toisiaan, mutta sääntöjen tutkiminen (juridiikka) ja säännönmukaisuuksien tutkiminen (yhteiskuntatiede) ovat eri mantereita.

Näin esittäen ”marxilainen oikeustiede” ei edellytä käsitteenä torjumista. Sellaista vain ei ole olemassa eikä kukaan ole esittänyt sellaisesta edes kiinnostavaa esimerkkiä. Marxilainen lainkäyttö – tuomioistuimia ajatellen – ei ole läheistä sukua tuomioistuintoiminnalle sellaisena kuin me sen käsitämme. On tapana sanoa, että Neuvostoliiton aikana yhtään poliittista rikossyytettä ei hylätty. Se kertoo, ettei tuomioistuimen tehtävänä ollut ainakaan ratkaisujen tekeminen.

Kaikille lukijoille: mielestäni Aarnio on onnistunut hyvin ”mikrohistoria”-ajatuksessaan eli kuvaamaan omien lapsuus- ja poikavuosiensa kautta toisenlaista aikakautta ja maailmaa, joka tässä tapauksessa sijaitsi Tampereen seudulla.

Siinä on kuvattu aika uskottavasti sellaista niukkuutta, tolkutonta työntekoa, pelkoa, hiljaisuutta ja tyhmiä haaveita, että soisin esimerkiksi omien lasteni lukaisevan kirjan. – Mielenkiintoa kukaties lisää se, että tässä tapauksessa tuloksena on yliopistomies, jollaisia he ovat joutuneet katselemaan muutenkin.

Ja yliopistomies väittää jokseenkin uskottavasti, että kotikulmilla Kangasalla osaaminen ja tekeminen herättävät arvonantoa, eivät vaatteet eivätkä välttämättä edes rahat.

Olen ottanut tavakseni nälväistä välillä muutamia eliittikouluja. Se minulle ehkä sallitaan, koska ilkeily johtuu pohjaltaan kateellisuudesta. Aarnio nyt kuitenkin tulee kuvanneeksi, miten hän suisti itse itsensä tolaltaan tamperelaisessa eliittikoulussa.

Ja sitaatti: ”Mieleni paloi 1970-luvulla vallan liepeille ilman, että olin koskaan varsinainen poliitikko… Oli hienoa olla mukana… Königstedtin kartanossa. Asian tynkääkin oli: maailman parantaminen… Toisaalta samanlaisia aulisaarnioita löytyy nykyäänkin. Paljon pahemmassa mielessä. Suu pysyy supussa, jottei oma asema vaarannu. Myydään kaikki, vaikka oma isoäiti, jos se on uran kannalta tarpeen. Pahimmillaan nämä korruptioverkostot muotoilevat myös päätösten sisältöä…”