Piiloutunut Jumala

Tämä ei ole uskonnollinen kirjoitelma vaan sisältää pari vastaväitettä itse kirjoittamaani.

Romaanin kirjoittaja ja usein kertoja on ”Jumala”, joka on kaikentietävä ja kaikkivoipa. En tiedä, miten tietoisesti Väinö Linna esitti huonon vitsinsä Jumalasta kulonpolttajana ”Tuntemattoman sotilaan” alussa. Hänen romaaninsa muistuttaa kuitenkin hyviä jännityskertomuksia siinä, että tapahtumia ohjaa välttämättömyys (Jumalan käsi), joka on perinteen mukaisesti piilotettu tekstiin.

Jännityskertomus ilman yllätyksiä on yhtä outo ajatus kuin murhenäytelmä, jonka päähenkilö säilyy hengissä tai kolhuitta.

Salapoliisikertomuksen tarkoitus on säilyttää kosminen tasapaino. Sen takia murhan merkitys on keskeinen. Todellisuus on niin toinen. Kaikki kuolevat. Murhat ovat melkein poikkeuksetta mielenkiinnottomia eli pelkästään surkeita.

Dostojevskin keskeinen rooli ei taida sittenkään olla ”Rikoksen ja rangaistuksen” selitys kahdesta henkirikoksesta ja niiden tutkinnasta ja rangaistusta, joka näyttäisi sisältävän kuin kirkastuksen. Todellisuudessa murha ja murhan selvittäminen on yleinen, pakanallinen ajatus. Jos yksilön rikos jää sovittamatta, rangaistus kohtaa yhteisöä.

Selitys voi olla toisessa kirjassa, ”Karamazovin veljeksissä”. Siitä mainittiin eilisissä kommenteissa. Käytettävissäni on Pevearin ja Volokhnonskyn uusi englanninnos (2002).

Voltairen lause Jumalan hyödyllisyydestä ja siitä, että hänet pitäisi tarvittaessa keksiä, esitetään kirjassa kolmella suulla, aina pilkkana ja luultavasti osoituksena läntisen ihmisen pintapuolisuudesta.

Syvän ongelman esittää Ivan toisen kirjan kuudennessa luvussa.

”Jos ihmisten usko kuolemattomuuteen tuhottaisiin… mikään ei olisi enää moraalitonta, vaan kaikki olisi luvallista, myös ihmissyönti. Ellei ihminen usko Jumalaan eikä kuolemattomuuteen… itsekkyys ja pahanteko on sekä sallittua että välttämätöntä, järkevää, kukaties ylevintä ihmisen tilanteessa.”

”Ei ole hyvettä ellei ole kuolemattomuutta.”

Tämä on Ivan Fjodorovitshin mielipide. Sitten isä tapetaan ja yksi pojista tavataan survin kourassa, verta, rahaa…

Tappaminen merkitsee kuolemattomuuden kieltämistä eli kuolemaa ja siis hyveen mahdollisuudenkin pyyhkimistä pois.

Samaan teemaan palataan suurinkvisiittorin kohtauksessa, jossa korkea kirkollinen viranomainen todistaa sitovasti Jeesukselle, joka on yllättäen noussut kuolleista, että teko on täysin harkitsematon ja häiritsevä, ja toimittaa hänet uudelleen ristiinnaulittavaksi.

”Rikos ja rangaistus” oli Dostojevskin ensimmäinen (tai toinen) kirjallinen menestys, Karamazov hänen viimeinen romaaninsa ja kukaties keskeneräinen.

Tie kulkee yksilön – Raskolnikovin – teosta, paljastumisesta ja rankaisemisesta Karamazovin tiheikköön, jossa kolme veljestä ja avioliiton ulkopuolella syntynyt veli ovat eri tavoin ”syyllisiä” ja muutamia muita on aihetta epäillä.

Kaikkitietävä kertoja ei olekaan kaikkitietävä, vaan hänelle rakentuu rooli kuvatuissa tapahtumissa. Kielen kerrokset käyvät toisiaan vastaan.

Selitykseksi riittää, että puhe on yksityisestä ja yhteisestä syyllisyydestä. Vain Venäjä käsittää tämän. Jos yhteisö on syyllinen, sitä ei voi rangaista.

Tähän on sanottu näsäviisaasti, että Stalin rankaisi. Se on eri keskustelua, asiaan kuulumatonta.

Kun kaikentietäväksi luultu kertoja on sekoitettu tapahtumiin, isä-Karamazovin murhaaja paljastuu. Hän on Dostojevski.

Ei ihme, että hän kuoli muutamia kuukausia kirjan valmistumisen jälkeen.

Ivan, jonka käsityksiä edellä on lainattu kertojan ja Dostojevskin suulla, suistuu romaanissa täysin järjiltään – ja hänen lausumansa johtaa nähdäkseni lähinnä totalitarismin mekanismeihin…

Piiloutunut Jumala, Deus absconditus, on yhtä tunnettu asia. Usko etsii ymmärrystä; ymmärrys ei voi tavoittaa uskoa.