Sananen intimiteetistä

Saska Saarikoski teki yllättävän virheen kirjoittaessaan eilen Helsingin Sanomiin kolumnin kielletyistä ja kiellettävistä kirjoista. Hän rinnasti pääministeriä muistelleen, hovioikeudessa nyt käsitellyn kirjan isänsä Pentin teoksiin, joista varsinkin ”Aika Prahassa” ja ”Kirje vaimolleni” ovat karuja tarinoita. Niissä oli nielemistä vaimojen ohella myös lapsilla.

Saska – Pentin kirjat olivat romaaneja.

Minun ei tarvitse kertoa Sinulle, mikä se on se sellainen romaani, jossa esiintyy ”minä” ja erilaisia muita ihmisiä oikeilla nimillä. Jopa kirjastoluokitus sijoittaa esimerkiksi nuo kirjat romaneiksi, ja romaani on englanniksi ryhmää "fiction". Romaanissa ei yritetä kertoa, mitä tapahtui todella. Sellainen kertomus voi olla luokitukseltaan esimerkiksi reportaasi.

Jotkut, esimerkiksi Hannu Salama ja Kalle Päätalo ovat päätyneet käyttämään joitakin oikeita ja joitakin yleensä hyvin läpinäkyvästi muutettuja nimiä.

Pääministerin entisen naisystävän kirjaa en ole nähnyt kenenkään sanovan romaaniksi eikä mikään siitä kuulemani viittaa sellaiseen. Kukaties se on ”muistelma”.

Niin kauan kuin kirjoista on ollut oikeudenkäyntejä, romaaneja on käsitelty toisin kuin muuta kirjallisuutta.

En usko kavaltavani ammattisalaisuutta, kun sanon, että Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerta aiheutti myös minulle aika paljon työtä, Pekan ja kustantajan pyynnöstä. Hän itse teki erittäin suuren urakan, ja pohdimme paljonkin, mitä julkaistaan ja mitä ei.

Saska – Saarikoski-muistelmiin ei ole painettu läheskään kaikkea. Olen itse lukenut kirjeitä, jotka eivät olisi tuoneet kuvaan mitään uutta mutta olisivat olleet niin ikäviä ihmisille, ettei niitä ole käsitelty. Ne eivät ole myöskään kiinnostavia. Sanoisinko… sellaista tuskailua peräpukamista ja vatsan toiminnasta.

Joku lukija saattaa muistaa muitakin armottoman paljastavia kaunokirjallisia teoksia.

Omaelämäkerrat ovat oma kategoriansa. Elämäkerrat ovat kolmas.

Juuri tämän takia pääsääntö on, että kuolleella ei ole kunniaa. Etenkin lähiomaisten vuoksi kunnian ja yksityisyyden suojasta voi käräjöidä, jos kysymyksessä on äskettäin kuollut henkilö.

Esimerkki: Mannerheimista tai Sibeliuksesta saa lain sitä estämättä kirjoittaa mitä tahansa. Mutta vielä kun Leinon veljesten Einon ja Kasimirin sairauksista tehtiin 70-luvulla selkoa elokuvassa, joku muistaakseni kysyi minultakin, saako kertoa, sanoin että saa.

Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” on paraatiesimerkki. Teos on kirjallisesti hyvin etevä, mutta se ei ole romaani, ja kirjoittaja antaa vaikutelman, että hän puhuu totta eli kuvaa tapahtunutta.

Suomessakin natsisympatioita pidettiin raskaana asiana sotien jälkeen. Kirjoittaja ilmaisi kauhistuneensa Saksaa ja kannattaneensa liittoutuneita ja sittemmin myös Neuvostoliitoa sodan vielä kestäessä. Moni muisti toisin. Siitä nousi meteli.

On käytettävä sijamuoto essiiviä. Jos tapahtumat esitetään totuutena ja tapahtuneena ja jotta totuus tulisi esiin, ei tosiaankaan ole mahdotonta, että tuomioistuinkin joutuu miettimään asiaa.

Kun Pentti Saarikoski kirjoitti itsestään ja läheisistään, tarkoitus ei ollut esittää ”totuuksia”, vaan perinteisen kirjallisuuden käsityksen mukaan kuvata eräitä elämän asioita koskettavasti ja uskottavasti. Muinoin puhuttiin elämyksestä tai sisäisestä totuudesta. Kun Pekka Tarkka ja Matti Suurpää olivat nuoria, puhuttiin intentioharhasta. Kirjallisuudentutkijat väittivät, ettei edes kirjoittajan käsityksellä tekstinsä suhteesta todellisuuteen ole merkitystä. Vain teksti merkitsee.

Puhun nyt tässä Saarikoskesta, vaikka Strindberg olisi vielä parempi esimerkki. Tai se, ettei Saarikoski julkaissut mitään Miasta, vaikka kaikenlaista, tosiaan kaikenlaista tapahtui.

Haaskakirjallisuutta ja kirjallisiin päämääriin tähdännyt kirjallisuutta (sellaista kuin Saarikoski ja Strindberg) ei pidä rinnastaa toisiinsa.

Yksityisyyden suoja piirtyy nyt toisin kuin 1970-luvulla, kun asia tuli Suomessa ajankohtaiseksi. Muistaakseni julkaisin itsekin aiheesta jotain lainopillisissa aikakauskirjoissa.

Silloin suojattavaksi haluttu ”yksityisyyden piiri” on murtunut. Silloin haluttiin kuvailla, mikä kaikki on niin intiimiä, ettei sen paljastamista tarvitse kärsiä.

Kuten usein käy, laki vanheni käsiin. Nykyisin yksityisyyden suojan kohdetta ei pidä yrittää kuvailla ehdottomin ja staattisin käsittein. Tilannen on sama kuin yksityisoikeudessa – on tutkittava, kenen suoja ketä vastaan ja missä relaatiossa.

Oikeusasema-ajattelu on tullut rikosoikeuteen jäädäkseen.

Toisin kuin korkein oikeus en rakentaisi ennakkotapauksilla sääntöjä, vaan esimerkkejä. Ratkaistavien tapausten samankaltaisuus on kovin suhteellinen käsite. Induktiivinen päättely elää ja voi hyvin.

Yksi varauma, itsestään selvä: rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Rangaistava ei voi roistomainenkaan menettely, jota ei ole ymmärrettävästi osoitettu laissa rangaistavaksi. Mutta rikoslaki on täynnä epäselviä käsitteitä, kuten ”ottaa”, ”anastaa”, ”pahoinpidellä”, ”pettää”… Ydin voi olla selvä mutta reunat ovat sameita.