Kansan kanssa

Tässä on runkoa tiistain luennolle.

Viimeksi puhuttiin paljon mm. väreistä, ja otin esiin Manlio Brusatinin ”Värien historian”. Goethestä Rudolf Steineriin on pohdittu värien väitettyjä terapeuttisia merkityksiä. Värien nimitykset ovat askarruttavia. Suomesta puuttuvat syystä toisesta oranssi ja violetti. Venäjän kielessä on kaksi sinistä. Purppuran todellinen väri on tunnettu ja mutkikas ongelma, eikä sekään ole aivan varmaa, miten paljon väriaistimukset vaihtelevat eri kulttuureissa.

Nyt sotkeudutaan vaatteisiin, joista on viime aikoina kirjoittanut Suomessa laajimmin Bo Lönnqvist, akateeminen tutkija. Uusin, suurelle yleisölle osoitttu ”Vaatteiden valtapeli” ilmestyi juuri; siinä on käsitelty jopa opiskelijahaalareita ja perehdytty kalsarikänniin.

Vaatteiden setvimisen tarkoitus on osoittaa keskeinen kulttuurihistorian juonne. Joudumme jatkuvasti tekemisiin luulottelun, väärennysten ja tahattomien lainojen kanssa.

Ykkösesimerkki on – kaikella kunnialla – kansallispuku. Nyt näemmä jälleen muodissa olevat pitäjänpuvut ovat Suomen Käsityön ystävät r.y.:n ja lahtelaisen Helmi Vuorelman liikkeen bisnes. Kauniista puheista huolimatta niillä on yleensä varsin vähän tekemistä pitäjien tai edes maakuntien kanssa. Ne eivät ole järin vanhoja – 1910-luvulta, varsinaisesti 1920-luvulta. Sitä vastoin ne ovat kiitettävän kalliita. Netistä löytyvässä hinnastossa on runsaastikin 3 500 euroa maksavia asukokonaisuuksia.

Pitäjänpuvun absurdius on aika selvä – olisiko jossain keksitty suuri määrä sellaisia naisia, jotka oikein haluavat pukeutua täsmälleen samalla tavoin kuin toiset?

Pukeutuminen on, kuten viime viikolla mainittu Pierre Bourdieau on kovasti korostanut, joko tapa piiloutua tai tapa erottua. Yhtenäinen asu on ominainen armeijoille ja vangeille.

Jostain syystä esimerkiksi Toini-Inkeri Kaukosen mahtavasti kuvitettua teosta ”Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut” saa lukea tarkkaan ennen kuin tekstistä irtoaa tunnustus – s. 119 ”Länsisuomalaistyyppisissä kansanpuvuissa oli 1800-luvulla maakunnallista omaleimaisuutta selvimmin Kymenlaaksossa, mutta myös Etelä-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-karjalan naisen vaatetuksessa oli omia alueellisia piirteitä.”

Lukijan tulee tietää etukäteen, että kansanpuvut olivat jääneet käytöstä 1850-luvulla – Karjalaa lukuun ottamatta. Ne elvytettiin, keksittiin ja sommiteltiin uudelleen erinäisten liikkeiden toimesta, joista nuorisoseura oli varmaan tärkein ja maalaisliitto toiseksi tärkein.

Kun keisari Aleksanteri III taas kerran tuli eukkoineen mökilleen Ahvenkoskella, vastassa oli kansallispukuisia sulottaria. He eivät olleet varsinaisia rahvaannaisia – yksi oli Ida Ahlberg ja toinen rovastin tytär…

Karjalan naisten puvut olivat klaanin asuja – varakkaiden sukujen vetimiä, joita lainattiin ja perittiin useassa sukupolvessa. Sellaisia ovat hyvin luultavasti Edelfeltin Ruokolahden eukot kirkonmäellä – ja itse maalaus oli tarkoitettu nostattamaan kansallista paatosta.

”Kansanomaiset” kankaat löytyvät englantilaisista tehtaiden myyntiluetteloista. Hurjan eksoottiset kirjonnat, joita ainakin äyrämöiset käyttivät Karjalassa, esiintyvät 1600-luvun saksalaisissa kuvateoksissa.

Muinaispuvut ovat uutta Euran pukua lukuun ottamatta mielikuvituksen tuotetta ja liittyvät varsin väljästi hautalöytöihin. Tekstiilit eivät säily haudassa, varsinkaan pronssikorujen kanssa.

Siis teemana on oikeastaan toisaalta Winckelmannin antiikki-reseptio 1700-luvulla. Kuten tiedetään, marmorinvalkoinen Ateena on Winckelmannin käsitys. Alkuperäiset, meistä räikeäntuntuiset värit on tuuli hiekkapuhaltanut pois vuosisatojen aikana.

Toinen teemahenkilö, Hans Naumann, otti 1900-luvun alussa käyttöön kaksi pahanpäiväistä käsitettä: primitiivinen yhteisö ja ”vaipunut kulttuuriomaisuus”. Hänen aivoituksensa oli, että on olemassa ”kulttuureja” ja sitten primitiivisiä porukoita. Jokaisella ”kulttuurilla” on yläluokka. Yläluokan loppuun käytetty muoti vaipuu sitten yhteisen rahvaan reposteltavaksi ja esittäytyy mm. kansanlauluina, kansanrunoina jne.

Niin oikein. Tämä voi olla sen syy, että sekä kommunistit että natsit olivat niin rakastuneita sanoihin ”kansa” ja ”kulttuuri”. Kun niitä käytti, ei jäänyt muuta vaivaa kuin päättää, ketkä sitten ovat sitä kulttuurista kansaa – esimerkiksi proletaarit tai Pohjoista Ajatusta edustavat puhdasrotuiset.