Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Sivun näyttöjä yhteensä
1. helmikuuta 2009
Kirjat kirjoja
Perun puheitani. Kai Hggmanin suomalaisen kustannustoiminnan historia 1800-luvulta 2000-luvulle ”Paras tawara maailmassa” on kuin onkin erittäin hyvä historia esittelemästään alasta ja sen lisäksi Suomen kulttuurihistoriaa.
Kulttuurihyödykkeen eli siis tässä tapauksessa kirjan valmistamisen ja tuottamisen ehdot on kulttuurihistoriaa. Tässä on paljon taloutta ja tekniikkaa ja lisäksi lopulta yllättävän paljon selvitystä kuppikunnista (”verkostoista”). Kokonaisuus on ruotsalaisen esseistin sanoin ”en sann rövarhistoria”, jonka suomentaisin ”varsinainen ryöväritarina”.
Etenkin varhaisempina vuosinani jouduin kohtuullisen paljon tekemisiin erilaisten hullujen kanssa. Toiset olivat ihailtuja kansakuntien johtajia, toiset karkureissulla Lapinlahdesta. Joillakin oli tarve saada yhteys juristiin, joka järjestäisi todelliset roistot rautoihin. Minusta ei ollut sellaisiin hankkeisiin, mutta kuulin kaikenlaista hauskaa.
Muuan rouva, jota valtio vainosi lähettämällä näkymätöntä sähkö seinästä, pistokkeista, mainitsi olleensa kirjakauppa-alalla, ja totesi, että suoalaisen hengenviljelyn kaksi suurinta vihollista kautta aikojen olivat maisteri Reenpää ja ”Y. Antti Jäntti” (asiayhteyden perusteella Yrjö A eli Aarne Jäntti).
Ajatus oli kiehtova, ja Häggmanin kirjasta saa tiettyä tukea ajatukselle.
Suomessa on ollut 1920-luvulta alkaen ylirikas kustannustoiminta, etenkin ottaen huomioon Sanomien koko imperiumin. Lukutaitomme on maailman huippua, mutta hyväuskoisuutemme kirjan myyjien edessä on sekin vertaansa vailla.
Häggman nostaa esiin kultaisen 1970-luvun suurteokset, joita myytiin mielikuvituksellisia määriä, ja peruskoulun oppimateriaalin, joka kaksinkertaisti kirjojen menekin maassa. Vuonna 1978 saatiin kaupaksi 24 miljoonaa nidettä. Samaan kappalemäärään päästiin, tiettävästi heikommalla katteella, uudestaan vasta 1990-luvulla.
Kirjoittaja palauttaa mieleen hankkeet oppikirjojen ja vähämenekkisen, kirjallisesti korkeatasoisen aineiston julkaisemiseksi valtion toimesta. Tämä Anu Kaipaisen vetämä komitea sortui pohjattomaan naiiviuteensa. Kustantajat saivat odottaa rauhassa, että komitea vetäisi itsensä (ja pari poliitikkoa) vessasta alas, kuten tapahtui.
Kuulkaa minä muista ne kirja-asiamiehet! Totta puhuen tunsin aika hyvin eräitä johtavia kirja-asiaimistojen johtajia ja myyntimiehiä. He elivät kuin paronit. Lisäksi kustantajat kuljettivat heitä palkintomatkoille eri puolilla mustaa Afrikkaa ja kuumaa Aasiaa, eikä jano päässyt yllättämään.
Kerran melkein ostin Mikkelin torilta Otavan suuren ensyklopedian, vaikka minulla oli se ja vaikka olin kirjoittanut siihen itse, paljon. Myyntimies kertoi teoksen jaloudesta, kauneudesta ja välttämättömyydestä sekä vastuustani nousevaa ja tulevaa sukupolvea kohtaan niin järkyttävästi, että olin ostaa koko matkailuperävaunun tyhjäksi, vähittäismaksulla. Vaimon talutti minut korvasta pois, mutta vaunun ovella oli jo jonoa.
Suurteokset ja peruskoulun kirjat merkitsivät kaavailemassani kirjassa ”Suomen kulttuurihistoria 9 000 vuotta” suomalaisen kaanonin loppua.
Keksijä (innovaation toteuttaja) on usein yleisö. Syntyy latenttia kysyntää, joka on kuin mykkä hiljaisuus. Kaanonien aikakauden lopetti Internet, ja vielä vuonna 2 000 kukaan ei uskonut, kun yritin muun ohella selittää professorina, että tiedon ja tietomäärän merkitys on kasvanut romahdusmaisesti.
Ei oikeastaan ole enää paljon koulukursseja, sellaisia kuin lukion matematiikka. Ei tarvitse enää muistaa, mitä ovat geneettisesti koodattujen 22 aminohapon kemialliset kaavat, vaan on ymmärrettävä, mitä tarkoittavat polysakkaridien hapetusluvut. Edelliset löytää naksauttamalla netistä, jälkimmäinen edellyttää opintoja eli tiedon ja ymmärryksen hankkimista.
Tietosanakirjoilla, joista ihmiset maksoivat itsensä kipeäksi, ei tee mitään. En ole avannut Otavan ensyklopediaa ainakaan viiteen vuoteen; 60-luvun Isoa tietosanakirjaa käytän pari kertaa kuukaudessa. Britannicaa (80-luvun laitos) käytän joskus. Onhan se ylähyllyssä sivistyneen näköinen, mutta kerää pölyä.
Tiedon luonteen lisäksi tiedon laatu muuttuu. Mitä virkaa on nyt kymmenen vuotta vanhalla ”tietosanakirjalla”, jos on selviteltävä biologiaa, astrofysiikkaa, elektroniikkaa, tietotekniikkaa – tai historiaa. Yliopistollisista oppiaineista toinen puoli on mennyt uusiksi. Yksi niistä on juridiikka.
Kirjan- ja lehdenkustantajat ovat kuuluisia takapajuisuudestaan, joka on nyt kirjattu kirjaan. (Tosin valoladonta on poikkeus säännöstä, mutta tekstinvalmistuksessa olikin jo tasapää edessä.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kuinka valtava työmäärä on tietosanakirjojen tekemiseen uhrattu ihan metsien kaadosta lähtien paperin valmistamiseksi ja kaikki muu tiedon keruu painokelpoiseksi aineistoksi.
VastaaPoistaNetti ja hakurobotit ovat kaiken muuttaneet. Vajaat parikymmentä vuotta sitten kaikki oli vielä aivan toisin. On se niin kummallista, että systeemit ovat näin radikaalisti muuttuneet.
Kaunista, kaunista! Nousen tunturiin ja nautin wielä tulosteenakin tuosta annoksesta.
VastaaPoistaJos joku tukisi wähävaraista miestä ja lahjoittaisi naulan ynnä vasaran, kaputtaisin tulostetun läystäkkeen Inarin kirkon oveen.
Paistinpannuni tarvitsen käristyksen tekoon. Sitä en uhraa kirjakustantajia ojentaakseni.
Kyllä vanhat (tietosana)kirjat on arvokkaita, nehän on historiaa.
VastaaPoistaIhmettelen myös sitä, et miten te nykyihmiset oikein tulette toimeen sitten, kun tätä nettiä ei enää ole.
Sekin aika tulee vielä, aivan varmasti.
Minä olin aikoinani, kun itselleni ammattia etsin, kuusi viikkoa latomossa harjoittelijana. Olisivat ottaneet, mutta ei kiinnostanut.
VastaaPoistaMielilukesmistoani lapsempana olivat teokset a-celle, celli-gh, gi-jyrk, jyss-kuur, kuus-mons, mont-pyra, pyre-soso, sost-tsc, tse-visc ja vise-öö, sekä aakkoset-döbeln, ecuador-höyrykone, ibsen-kiikari, kiina-luther, luxemburg-näätäeläimet, ohjukset-rousseau, rovaniemi-tito ja tizian-öljykasvit.
VastaaPoistaKun meidän ensimmäinen lapsi oli pieni, alle kouluikäinen, ostimme ovellemme ilmaantuneelta mieheltä värikuvitetun eläinkirjasarjan - tämä tapahtui joskus 1980-luvun alussa. Kauppamies todisteli, että koulussa alaluokilla opetus perustuu siihen, että "pelataan eläimillä", ja tämä teossarja parantaa oppimistuloksia huomattavasti. Opettajanhommia tehneinä tiesimme toki, että pelataan siellä vähän muullakin, mutta tulipahan ostettua.
Ei muuten vedä vertoja Maapallon eläinkuvastolle 1940-1950-luvuilta.
Tässä siitä lisää:
http://kariav-annat.blogspot.com/2008/02/elinten-ihmemaa.html
Nuo tietosanakirjat?
VastaaPoistaMinä poloinen kun luulin, että ne olisivat valtavan kiinnostavaa referenssimateriaalia juuri tuon tiedon "muuttumisen" vuoksi.
Nyt kannattaisi kerätä tietosanakirjoja...
Olen aina ollut hyvä synteesien tekijä. Tämä ei tarkoita, että se synteesi minkä lauon, olisi aina käyttökelvollinen tai mielekäs. Mutta olen ollut hyvä tekemään ihmisten puheista ideoita, niitä, joita aina ns. peräänkuulutetaan.
VastaaPoistaOlin mainostoimistossa mutta en pitänyt siitä (sen tyyppisestä työstä ns. moraalisesti) vaan halusin suunnata työni jotenkin naisen kannalta parempiin töihin. Tällä viittaan siihen, että loimme mielestäni yhä suuremmat vaikeudet omille tuleville lapsenlapsillemme kasvattamalla kulutus- ja imagokulttuuria sellaiseksi kuten se nyt myös on. Siitä ei saanut mitään sanoa 20 vuotta sitten. Pelotettiin, ettei saa ikinä enää työtä jos rupeaa hankalaksi. Oli sitkeä porukka sekin herjaaja: onnistuivat, voisi sanoa ja käyttivät omaan sadismiinsa omaa pääkompetenssia: valheita ja juoruja ja yhdistivät niitä kansalaisten salaisiin impotentteihin ja omnipotentteihin merkityksiin. Hyvä vipu - ei voi muuta sanoa ja tätä sokeutta jatkaa muiden valheita ei voi kuin ihmetellä. Se kertoo ihmisyyden pinnallisuudesta jotain.
Eli markkina-humujen vaarallisuus kävi selväksi minulle jo 20 vuotta sitten. Uskottiin, että more-of-the-same voisi muuttaa jotain, joka on lähtökohtaisesti miettimättä ja silti vastaus ei olisi myöskään kommunismissa taikka kansallissosialismissa. Niiden tuomaa rajoitetta oli jo ns. koklattu. Ei hyvä.
Humun jakama tuotto ei olisi humua edeltävää - se siis ymmärrettiin - mutta mitään suurempaa sen sijaan ei. Enkä minäkään 20 vuotta sitten osannut ihan näinkään ajatella, mutta en viihtynyt valheiden markkinoilla.
Kirjoja tuotettiin siitä, miten entistä ns. tehokkaammin ja entistiä näkyvämmin voitaisiin saada ääniä kuulumaan ylitse muiden.
Kaakakatusta kutsuttiin huomiotaloudeksi ja sitä piti kunnioittaa kunnes ilmastonmuutoksesta uskovaiset pelastivat sen räikeimmät ylilyönnit. Tämän elin päivä kerrallaan ja aina mietin kuka johti orkesteria. Kuka sitä oikeasti ensimmäisen viulun ominaisuudessa johti?
Kirjoja tuli vielä 80-luvulla jotenkin samalla lailla kuten lemmikkihiiriemme ulosteet; pinenenä nauhana, samasta asiasta egotrippejä eri kirjailijoille. Joiden ainoa tarkoitus oli kuitata oma kuuluvuus joukkoon. Niistä ei tietenkään miesten maailmassa puhuttu egotrippeinä vaan kirjan julkaisu oli viite siitä, että kyseessä oli vakavassa tarkoituksessa oleva ihminen. Muuten ei sitä voitu mitenkään tietää. Piti kirjoittaa kirja ensin.
Jatkuvalla syötöllä samaasta asiasta tuli kirjoja uudelleen ja uudelleen, ja joku sanoi, että management- ja businesskirjoja olisi julkaistu n. 8 per päivä (lännessä).
..
Siksi ei huvittanut kirjoittaa kirjaa. Ei kaunokirjallisena eikä faktana. Ei huvittanut kääkättää huomiotalouden funktiossa yksi-muiden-seassa jos ei ollut parempaa sanottavaa. Voiko kenelläkään olla parempaa sanottavaa? En tiedä, mutta minä en ole kirjailija enkä ollut sitä ikinä edes halunnutkaan. Olisin kylläkin halunnut saada arvostusta ihan siitä työstä mitä olisin voinut tehdä työnä (valitun sektorin sisällä) mutta se osoittautui mahdottomuudeksi. Täydeksi mahdottomuudeksi: minua ei yksinkertaisesti edes rivimieheksi toivottu ja yrityksistäni seurasi aina se, että kaakatus-ekspertiisi saapui arvovaltaisesti taka-kautta sisään ja ilmoitti minkälainen ihminen minä kaiketi olin .
Ei saanut luottaa minuun: olinhan ollut outo lintu mainosmaailmassa.
Heihin siis kuului luottaa, oli implisiittinen tausta-ajatus: sillä hehän tiesi. Hehän oli julkaissut noita kirjoja; minä en ainuttakaan.
...
Nuppu on jäätynyt: hyvä kuva Kemppinen. Sitä se on: maailman kylmyydestä ja järkkymättömästä idiotismistaan.
Tietosanakirjan virka: referenssi siihen mikä joskus oli puolivirallinen "totuus".
VastaaPoistaViite on blogiarkiston oikeassa reunassa: Otavan Pieni tietosanakirja 1925-1928.
Minun on vaikea kuvitella lapsuuttani ilman Grinbergin Kansojen historiaa ja Otavan Pientä tietosanakirjaa. Ne olivat minulle sen ajan netti - ikkuna maailmaan, sen tapahtumiin ja ymmärtämiseen.
VastaaPoistaTai olivat ne paljon parempia kuin netti. Syntyi kokonaiskuva ja tiedon pystyi nauttimaan sopivina annoksina, ilman ähkyä.
Eläköön tietosanakirjat!
1970-luvulla olin suurimmillanikin niin nuori, että suurteoksissa kiinnostivat vain kuvat ja kirjojen fyysiset ominaisuudet, kuten käyttö askelmina ylähyllyille, joilla - kaapista riippuen - oli saatavilla shakkilauta tai keksejä. Kirjojen markkinoinnista (sehän tosiaan oli sananmukaisesti markkinataloutta) muistan nätit naiset, jotka varmaan olivat aika nuoria - lapsena kaikki yläluokkalaisia vanhemmat tuntuivat riittävän eli saman ikäisiltä - houkuttelemassa niihin trailereihin, joissa hikoilevat pikkutakkimiehet tykittivät varsinaista myyntiä.
VastaaPoistaMeillä oli tietosanakirjojakin useita, joten en ole täysin varma juuri mistä teoksesta oli kyse, mutta muuten muistan hyvin tyrmistyneen hiljaisuuden, jonka 1980-luvulla kahvipöydässä herätin, kun 1930-luvulla voimissaan olleiden sukulaisten aikana totesin lukemani perusteella natsien (here we go again...) rotuoppien olleen tieteellisesti perusteettomia ja että arjalaiset oikeastaan ovat Intian suunnalla vaikuttavia jne. Eräs vanha herra luki huolellisesti esiin kiikuttamani artikkelit, mutta vielä tarkemmin kyseisen tietosanakirjan toimittaja- ja avustajalistaukset. Ilmeisesti mustasta valkoisella löytyi riittävästi valkoisia, kun asia enemmittä vastaväitteitä happamasti vaiettiin.
Rakastan tietosanakirjoja. Älkää luulkokaan, että ne katoavat.Netti, niin hauska kuin se onkin, on ilmaa, sähköä, avaruuspölyä.
VastaaPoistaKemppinen mainittiin tämänpäivän hesarissa. Siitä olisi mielenkiintoista kuulla lisää.
VastaaPoistaTäältä löytyy HomoGarruluksen viserrykset ja vakavatkin oksennukset.
VastaaPoistaSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa työskennellessäni 70-luvun alussa oli käsinlatomossa pitkä 'katu' jonka ääressä kirjakekastien edessä työskenteli useita kuuromykkiä käsinlatojia. Oli hiljaista kuin 'huopatossutehtaalla' kirjakkeiden noukkimisesta kastin lokeroista aiheuttamaa ropinaa lukuunottamatta.
VastaaPoistaOikovedosten, revideerin lukijana oli kunnioitusta herättävä 'majuri'. Oppipoikana sitä sormeili housunsaumaa kuin 'Sydämen asialla' David Stockwell.
Omaa ja varmasti monen muun lapsuutta nuo mahtavat hakuteokset tyynnyttivät loihtimalla eteemme maailmanjärjestyksen kuvan (joka paljastui vaivihkaa valheeksi, mutta niinhän se aina).
VastaaPoistaJ. Kemppinen:
VastaaPoista"Tietosanakirjoilla, joista ihmiset maksoivat itsensä kipeäksi, ei tee mitään.":
Jo mainittu Otavan suuri on jo useamman kymmenen ikään ehtinyt, mutta oman vaatimattoman kokemukseni mukaan vielä täysin pätevä tietojensa puolesta, ainakin perus-/aineopintotason (yliopisto) matematiikan, fysiikan, kemian, filosofian sekä logiikan suhteen.
Oma lukunsa ovat taitelija- ja muut elämänkerrat, taidehistoria yleisemmin, musiikkitiede, maantiede ja teologia, vain muutamia mainitakseni - aloja, joihin liittyvien artikkelien lukemisen olen kokenut valaisevaksi, mielenkiintoiseksi sekä opettavaiseksi, enkä oikein haluaisi uskoa, että ne olisivat menettäneet täysin faktuaalistakaan relevanttiuttaaan.
Toki, jos intohimona on aina viimeisin high-end, oli sitten kyseessä biokemia tai karolingisen arkkitehtuurin arkeologia, niin voi olla, että edes suuri ja mahtava Wikipediakaan ei riitä..
Tietosanakirjat kertovat historiasta paremmin ja usein luotettavammin kuin Internet, jossa erilaiset poliittiset ja filosofiset teoriat johtavat monesti menneisyyden vääristelemiseen tai ainakin antavat tietoa valikoivasti ja tulkitsevat menneisyyttä mielensä mukaan.
VastaaPoistaKiinnostavia ovat myös vanhat Kuka kukin on - kirjat.
Encyclopaedia Britannica ylähyllylle oli minunkin unelmani. CD-ROM-version hyllyyn olen saanut, mutta se ei tunnu lainkaan samalta. Yleensäkään sähköisten referenssien käytössä ei ole lainkaan samaa riemukkuutta kuin perinteisissä, esinmerkiksi paraskaan tietokoneen ruudulla välkkyvä 3D-simulaatio ei heratä samaa omistamisenhalua kuin asiallisesti toteutettu Newtonin kehto tai tiimalasi. Eniten käyttämäni CD-ROM on Herrewegen Matteus-passion (Harmonia Mundi) oheistuote, jossa on esimerkiksi toimiva näkymä, jossa jokainen teoksen osa on sijoitettu urkusormion koskettimeksi, josta painalluksella saa avaintiedot, kuten sävellajin, ja tietysti myös musiikin soimaan. Rakenteen tarkastelusta tulee siten esimerkillisen havainnollista.
VastaaPoistaH. Milén kirjoitti...
VastaaPoista"Toki, jos intohimona on aina viimeisin high-end, oli sitten kyseessä biokemia tai karolingisen arkkitehtuurin arkeologia, niin voi olla, että edes suuri ja mahtava Wikipediakaan ei riitä.."
Jouni Tervo maalasi Metro-lehdessä viikolla mustia pilviä Wiki-taivaalle:
http://www.metrolive.fi/kolumnit/artikkeli/veni-vidi-wiki/2024/
Eilisen kommenteissa joku mainitsi, että seitsemän ensimmäistä vuotta suuntaa loppuelämän. No, opin lukemaan viisivuotiaana ja mielikirja oli Pikku Jättiläinen (6. p., 1939). Siinä oli tiivistettynä tieto maailmasta - ja runsaasti nykyajattelussa turhaa triviaalitietoakin. Ja se taas oli tietysti erityisen mielenkiintoista.
VastaaPoistaMeni 40 vuotta ja olen ollut kirjoittamassa artikkeleita kuuteen tietosanakirjaan koti- ja ulkomaille, yhtä ensyklopediaa päätoimitan parhaillaan.
Olihan se järkyttävää löytää Kombin(?) sivuilta "realistinen" värikuva mayojen temppelistä, jossa intiaanit uhrasivat jopa eläviä ihmisuhreja. Verivanatkin oli piirretty näkyviin...
VastaaPoistaSittemmin sauhusin "karavaanarina" muutaman viikon Särkänniemessä. Pahaa aavistelevat vanhemmat pääsivät lepäämään hetkeksi vaunun lyysheille kersojen pyöriessä painovoimaa uhmaavissa asennoissa taivaalla. Kauppojakin tuli.
Ad Rienzi - samoin. Sama levy.
VastaaPoistaAd Anna Amnell - totta. Toisaalta sosialismin romahdus teki tuhoa myös muiden maiden vakiotiedoille, ja esimerkiksi keskitysleirijärjestelmä, etenkin Gulag, on verkon eri versioina hyvä. Edelleen: esimerkiksi arkeologia ja asutushistoria ovat muuttuneet viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana perusteitaan myöten. Rotu-käsitteen tappoi luonnontiede (DNA-analyysi).
VastaaPoistaMolempi parempi.
Ad Anponyymi: - sama perusteos ja sama painos (Pikkujättiläinen). Lisäksi sota-aikainen Urheilun Pikkujättiläinen..
VastaaPoistaSiitä olen erikoisen ylpeä, että molemmilla vanhemmillani on Pikkujättiläisen kerhon harrastusmerkki (kts. nimiluettelo m.t.).
Vielä kun joku maksaisi esimerkiksi Wikipediaan kirjoittamisesta, niin kaikki voisi olla hyvin. Valitettavasti ei makseta, ja siksi esimerkiksi historia-artikkelit ovat lähestulkoon täyttä soopaa. Sitä saa, mistä maksaa.
VastaaPoistaKuva on mainio. Kertoo talvisesta elämän illasta enemmän kuin tuhat sanaa ja miljoona kirjaa. Millä otettu kysyn julkeasti. Vaikka joutuisin ostamaan saman.
VastaaPoistaSaa olla papukaijamerkkejä tiedon hallitsemisesta. Ei haittaa kun on niin mukava jutuissaan. Jotkut ovatkin juuri siksi. Kouria kai kaiveli juttukavereiden puute. Kun mieli lentää ja on joukkoon tarttunut paljon luettuakin, jäävät kiinnostavat keskustelukumppanit harvalukuisiksi. Sitä sitten lukee vain ja kirjaa kirjaan, blogiin tai ei minnekään.
Mutta en minä papukaijamerkkejä rintaani panisi.
"Kuva on mainio. Kertoo talvisesta elämän illasta enemmän kuin tuhat sanaa ja miljoona kirjaa."
VastaaPoistaMutta älähän huoli. Tämä alppiruusun alalaji (vai mikä se oli?) on ainavihanta ja ei pudota lehtiään talveksi.
Lehdet vain jäätyvät talvella tuollaisiksi korpuiksi. Keväällä sitten nähdään eräänlainen luonnollinen "pääsiäisaamun ihme". Ja juhannus on todellisen ylösnousemuksen aikaa.
Mutta kasvaakos tuollaisia myös Saanalla? Ei kait...
"Vuokkoin valkea loisto yhtyy
alppiruusun purppuraan,
lämmin kesä Saanalla hehkuu,
vaikka on hankea huipullaan."
Ensyklopedioista lueskelen eniten Suomen suuriruhtinaskunnassa julkaistua Tietosanakirjaa, joka on niin mainio, että sen artikkeleita kopioitiin myöhemmin ilmestyneisiin tietosanakirjoihin. Mutta paljon on jätetty poiskin. Kyseisessä teoksessa on muun muassa oikein hieno artikkeli pettuleivästä (sv. Hätäleipä)
VastaaPoistaAd Omnia - valokuvat joko Olympus SP 570 UZ (tänään) tai Lumix DMC-LX3
VastaaPoistaOlen molempiin erittäin tyytyväinen.
Olen niin saita ja laiska, että yritän olla ostamatta DSLR-kameraa - siitä alkaisi taas kerran rahanmeno erilaisiin linsseihin. Vaikka ei sitä tiedä...
Päivän kuvassa normaali kikka vetää pitkällä telellä läheltä - kohde irtoaa taustasta.
Kuusikymmentäluku eli kouluaika meni Uuden tietosanakirjan täyttä sarjaa, muistaakseni 24 osaa + lisäosat, odotellessa. Osamaksujen maksaminen pienestä budjetista oli tuskaa ja monen sanomisen aihe. Ellen väärin muista, koko tietosanakirjan saaminen kirjahyllyyn kesti kymmenisen vuotta. Usein harmitti, kun juuri se osa puuttui, mitä olisi tarvinnut esim
VastaaPoistaesitelmän tekoa tai ristisanatehtävän ratkomista varten.
Tuli kerran pyrittyä WSOY:n tieto-
kirjatoimittajankin hommaan. En
päässyt, kun kustantamon toimitus-
päällikkö-rouva, opetusministeriön korkean virkamiehen puoliso, juuttui työhaastattelua tehdessään johonkin yksittäiseen termiin, jota käytin vastauksessani. Totesi vain myöhemmin tiedustellessani, että reilu kilpa - parempi voitti!
Hienoja kuvia. Olen itsekin tutkis-
kellut mm juuri noiden kameroiden esittelyjä netissä. Poikani osti äskettäin Lumix DMC-FX500:n
lennokista tapahtuvaa ilmakuvausta varten.