Onko tietoa?

Tämä on tuhoon tuomittu yritys.

Keskellä kirkasta kesää kirjoitan informaatio-oikeudesta. Kirjan nimeksi tulee Informaatio-oikeuden alkeet.

Muuan ystävällinen henkilö kirjoitti mietteitä tiedon oikeudellisesta suojaamisesta. Sama kysymys pulpahtelee blogissa pintaan kuin pikkupoikien ongenkoho Haukivedellä, jossa olisin ihan mielelläni.

Ehkä on paikallaan vastata kysymykseen, jollainen voi käväistä lukijan mielessä: eikö tämä tällainen Kemppinen käsitä olla kirjoittamatta edes kesän kuulaina päivinä.

Lomalla katson olevani, ja sen jälkeen virkavapaana. Useimmat uskovatkin. Joku vain kaipailee tukea tutkimustyöhön.

Lomailisin klassisempaan sävyyn, mutta menneinä viikkoina tärkein työllistäjä on ollut lähipiirissä läpikäyty suurempi leikkaus, ja seuraavina arkipäivinä on tarkoitus mennä katsomaan palvelutaloa, joka vaikuttaa monin tavoin lupaavalta. Jos vaikutelma osoittautuu todeksi, on toimittava nopeasti; sellaisista paikoista on pula.

Kun siis on jatkuvasta asioita kaupungissa ja lisäksi hyvä kirjoittamisen rauha, siinä käy niin, että tulee kirjoittaneeksi.

Alkeiskirjan kirjoittaminen on erittäin ylimielinen hanke. Sellainen hanke on tavattoman paljon vaikeampi kuin tutkielma jostain kapeasta ja vaikeatajuisesta asiasta.

Vähäsen aikaa sitten kirjoitin tässä blogissa pilkalliseen sävyyn menneisyyden yliopettajista ja kouluneuvoksista, jotka rikastuivat väsäämällä oppikirjoja. Siinä yhteydessä jätin mainitsematta, että alkeiskirja – kansakoulun laskento tai keskikoulun uskonto – ei synny keneltä tahansa. Aihe on hallittava todella hyvin ennen kuin osaa arvioida, mitkä ovat pääasioita ja mitkä eivät.

Tänään illalla hivuttaa epäily, että otsikon sana ”informaatio” on ylivoimaisen vaikea. Itse sen ujutin professuurini opetusalaan, joten syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa.

Informaatio-oikeudesta kirjoitetaan Pohjoismaissa ja Saksassa, ei muualla. Informaatioteknologian tai tietotekniikan oikeus olisi otsikkona melkein ongelmaton.

Olen jyrkästi samaa mieltä tanskalaisen kollegan (M.B. Andersen) ja saksalaisen (M. Kloepher) kanssa perusasiasta: sanalla ”informaatio” ei ole erityisempää merkitystä eikä sen määritteleminen onnistu.

Saksalainen erottaa näppärästi informaatio-sanan syntaktisen ja semanttisen ulottuvuuden ja jakaa sitten ne osiin.

Ja minun on vastattava kysymykseen, suojataanko tietoa oikeudellisesti, ja joku keksii ehkä kysyä, voiko tieto olla oikeuden objekti.

Vastaan sanomalla että tieto on eri asia kuin informaatio ainakin samalla tavalla kuin kattila on eri asia kuin astia.

Otsikon repliikki ”Onko tietoa” tarkoitti ennen että onko viinaa. Kysymys esitettiin puoliääneen ja pimeässä. Mutta edes Bacon ei ole julistanut, että tieto on viinaa.

Kirjoitin tänään kirjaani suunnilleen näin.

Tietoverkkojen yleistyttyä havaittiin tarve muuttaa vanhoja lakeja ja säätää monia uusia ja allekirjoittaa lisäksi kansainvälisiä sopimuksia. Virikkeenä olivat kerran toisensa jälkeen tieto- ja tietoliikennetekniikan tavattomat ja odottamattomat muutokset.

Uusia pykäliä ei kuitenkaan rajattu koskemaan vain uutta teknologiaa, ja välillä lait nimettiin harhauttavasti. Esimerkiksi henkilötietolaki käsittelee enimmäkseen henkilötietorekistereitä. Sähköisen viestinnän tietosuojalaissa käytellään sekä otsikossa että tekstissä sanaa ”tietosuoja” hyvin erikoisesti. Vaikka termi näyttää vanhalta, se on uusi. Tietoyhteyksien turvallisuus eli niiden suojaaminen on ihan eri asia.

Lakitekstissä mainitaan myös tietoturva ja viestinnän luottamuksellisuus sekä kaiken kukkuraksi yksityisyys.

Toisaalta hyvin voimakkaat liikeyritykset ja järjestöt, toisaalta erilaiset kansanedustajat ovat vakuuttuneet lainsäädännön tarpeesta.

Kun kysymyksessä on outo alue, tulos on ikään kuin tikuista ja risuista rautalankaa ja hakaneuloja käyttämällä kyhätty koju, jota juristin pitäisi sanoa taloksi.

Arvattavasti kestää vuosikymmeniä ennen kuin edes julkisoikeudellinen ja yksityisoikeudellinen sääntely saadaan kohtaamaan toisensa niin että jollakulla olisi oikeita ajatuksia vaikkapa tekijänoikeuden ja tietosuojan suhteesta toisiinsa ja sananvapauteen.

Siihen asti meidän on tultava toimeen nykyisillä laihoilla eväillä.

Juristin (alan opettajan) ei ole lupa lannistua. Ainakin yksi esimerkki rohkaisee. Ympäristöoikeus alkaa olla tätä nykyä suhteellisen järkevä ala, vaikka 1970-luvun alussa käsitys oli se, että ilma ja virtaava vesi eivät ole kenenkään omia ja että asiassa ei ole sen enempää miettimistä. Vesistön pilaamisesta puhuvat henkilöt osoittavat vain syvällistä asiantuntemattomuutta…

Minä muistan. Joutseno Pulp taisi olla se yhtiö, jonka herrat olivat aivan järkyttyneitä kuultuaan, ettei vesistöön muka saisi laskea lipeää eikä edes rikkihappoa.

Tämän kirjoituksen sanoma: en usko että perinteinen oikeudellinen käsiteanalyysi johtaa asiassa yhtään mihinkään. Nykyiseen tilanteeseen on jouduttu kuin Siekkinen helvettiin, yllättäen ja syytä ilmoittamatta.

Käsitteiden sijasta on selvitettävä käytäntöjä ja koottava tosiasioita.

Esimerkki uudenlaisesta, järkevästä kysymyksestä: mitä yksityisyys maksaa? Paljonko yksityisyydestä on varaa maksaa?