Kielivika

Yksimielisesti viimeksi kuluneet kolmekymmentä tuhatta vuotta on käsitetty, että poikkeuksellisen korkeisiin suorituksiin yltävä henkilö on viallinen.

Arktisen shamanismin tutkimus on tuottanut laajan kirjallisuuden tästä. Voimallisella noidalla on syntymävikoja – ylimääräisiä sormia, hammas syntyessä, merkillisiä ihovikoja.

Olen ollut sen veran lähellä kahta omasta mielestäni merkittävää runoilijaa (Haavikkoa ja enimmäkseen välillisesti Saarikoskea) että olen joutunut ihmettelemään joitakin vuosikymmeniä heidän tavatonta epämusikaalisuuttaan.

Haavikko jopa kirjoitti itse joskus, ettei hän erottanut Louis Armstrongia The Beatlesistä. Lukijat eivät varmaan käsittäneet, ettei se ollut vitsi.

Elämäkertateoksen yhteydessä – Saarikosken oikeudenomistajat ovat tekijänoikeus- ja muissa asioissa olleet paljonkin tekemisissä veljeni ja minun kanssa – tiukkasi ystävältäni Pekka Tarkalta tätä musikaalisuutta, ja hän sanoi miehen pitkän tunteneena samaa kuin ainakin yksi vaimoista, että Pentti oli oikeasti epämusikaalinen ja jokseenkin välipitämätön ja tietämätön musiikista.

Osoitan tätä asiaa sormella – ja sivuutan kuulemani ja tietämäni kymmenet muut esimerkit, kuten Waltarin ja Linnan – koska kirjallisuus ja musiikki ovat mielestäni niin kovin lähellä toisiaan.

Tietenkin on poikkeuksia. Jyrki Pellinen on – siitä on kyllä aikaa kun viimeksi tavattiin – tavattoman lahjakas pianisti ja sellisti ja lisäksi maalari. Lauri Otonkoski on runoilija ja säveltäjä. En tiedä varmasti, mutta elän siinä uskossa, että Lassi Nummi on yhtä lähellä musiikkia kuin velivainajansa Seppo. Eeva-Liisa Manner käytti runsaasti ja asiantuntevasti musiikin kuuntelun kuvia. Tuomas Anhavan kanssa puhuin johonkin aikaan paljon musiikista ja tiedän, että hän oli täysipätöinen keskustelukumppani esimerkiksi ystävälleen Erik Tawaststjernalle.

Mutta yritän saada sanotuksi, että runon ja kukaties laajemmin kirjallisuuden kirjoittaminen on outo lukihäiriö, kielellinen vamma.

Jos sanat eivät ole ihmiselle ongelma, hänestä tulee vain ”hyvä kirjoittaja”, joka on jotain aivan muuta kuin kirjailija. Erittäin monet merkittävät kirjailijat ovat sanoneet, kukin tavallaan, samaa kuin Faulkner: kirjailijalla on yksi suuri ongelma: miten kirjoittaa.

Jopa mestarillisen helposti ja paljon kirjoittaneet henkilöt, kuten Waltari ja Kalle Päätalo, ovat todellisuudessa sangen usein kovan tien kulkijoita. Ainakin näille kahdella mainitulle, joita pidän mestarillisina kertojina, tarinan katkominen käsitettävään asuun oli vaikea urakka, jossa tiettävästi molemmat tarvitsivat ja saivat merkittävää apua kustantajalta.

Olkoon legenda tai ei mutta vieläkin väitetään, että Waltari toi Sinuhen ja jopa Mikael Hakimin kaksi kertaa painettua versiota laajempina kustantajalle. Johannes Angeloksen tapauksessa asia on todistettu, koska ”Nuori Johannes” –nimellä julkaistu nide oli kirjoitettu itse romaanin aluksi, ja kustantaja päätyi siis poistamaan romaanin alusta useita satoja sivuja (ja teki siinä oikean ratkaisun).

Korrehtuurivedoksista tunnettuja esimerkkejä viimeistelemisen riivaamista prosaisteista ovat Proust ja Volter Kilpi. Proustin vedokset ovat hurjan näköisiä. Hänhän korjasi koko ajan. Aleksis Kiven huhutaan kirjoittaneen ”Seitsemän veljestä” seitsemään kertaan, ja meidän tuntemamme versio kuuluu olevan hyvinkin sensuroitu.

Ja Kivi itse on paraatiesimerkki kieliviallisuudesta. Ahlqvist oli aivan oikeassa siinä, että Kiven kieli oli kummallista; ei sellaista ollut kirjoitettu eikä edes puhuttu ennen eikä jälkeen.

Niin hyvää se oli, ettei sitä moniin vuosikymmeniin haluttu näyttää koululaisille kuin typistelminä.

Onhan asia selvä. Ellei kieli ole rikki, ei lintu voi lentää vapaaksi.