Sivun näyttöjä yhteensä

7. heinäkuuta 2008

Tintti - Tintin

Äsken television kesäsarjassa Sirpa Kähkönen ja kaikin puolin kivan tuntuinen herrashenkilö muistelivat varhaisvuosien lukuelämystä, Tintti-albumeja.

Sirpa mainitsi asian, joka kestää kertaamisen. Jotkut näistä rakkaista sarjakuvista, kuten Baksin Akut ja juuri Tintit, on tehty valtavasti vaivaa nähden ja milloinkaan lasta vähättelemättä.

Juuri siten saattaa syntyä varsinaisia klassikkoja.

Eilen silmäilimme yhden lapsenlapseni kanssa Akuista ”Peikonhammasta”. Täytyykin käydä katsomassa, onko minulla se. Pitäisi oleman.

Olenko muistanut kertoa, että tavattoman etuoikeutettuun lapsuuteeni kuului sekin, että Aku Ankka –lehti tilattiin heti, näytenumerosta 1951. Muistan oikein hyvin ne päivät – mielestäni joka toinen tiistai – jolloin poljin koulusta kotiin sen minkä kintuista lähti, koska uusi Akkari oli tullut.

Minusta ei koskaan tullut sarjakuvaharrastajaa. Kun olimme saaneet tehdyksi sen kirjan Kaukorannan Heikin kanssa, en erityisemmin pitänyt hankittua tietomäärää yllä. Teimme uuden painoksen 1981, mutta sitä uudempi sarjakuva on kyllä enimmäkseen vierasta.

Onni etten muista, miksi en tarttunut tilaisuuteen, kun Kaliforniassa asuessani olisin päässyt jututtamaan Charles M. Schulzia. Jotkut sarjakuvan suuret nimet suhtautuivat myönteisesti eksoottisista maista tuleviin alan harrastajiin, jotkut eivät.

Hergé oli valloittava. Tämän jutun kuvana on omistus Tintti Neuvostojen maassa -kirjaan, jonka hän lähetti, kun olimme postittaneet hänelle Sarjakuvat –teoksemme.

Tuo Sirpa Kähkösen ajatus on kai se asian ydin. Lapsille kirjoittaminen (ja piirtäminen) on ehkä vielä vaativampaa kuin aikuisyleisön mielenkiinnon tavoittaminen.

Suomessa sen asian on oivaltanut Mauri Kunnas – joka aikoinaan ilmestyi vaimoni huoneeseen Otavassa esittelemään mielipuolista ajatustaan, että olisi painettava oikein värillinen kuvakirja…

Kukaan ei vieläkään tiedä, miksi emme heittäneet häntä muitta mutkitta ulos. Ehkä myös hänessä oli jotain sellaista varmuutta ja jykevää uskoa omaan osaamiseen, joka pani kuuntelemaan.

Mauri on mainittava samaan hengenvetoon Hergén ja Carl Barksin kanssa, koska hänkään ei ole koskaan tinkinyt tasostaan eikä myynyt kaikkia oikeuksia japanilaisille, joita totisesti juoksi rapuissa jo kauan sitten.

Näillä suurilla tekijöillä on myös ihmeellinen paikan eli seudun taju. Jotta voisi suoltaa oikein vakuuttavaa fantasiaa ihmeellisistä maista ja kansoista, täytyy olla itse kotoisin jostain ja tottunut jo pienenä tarkkailemaan ja miettimään paikkoja ja niiden merkitystä.

Mauri on omien puheittensa perusteella fanaattinen vammalalainen, joka tuntee edelleen varhaisesta ympäristöstään jokaisen pensaan ja puun, ihmisistä nyt puhumattakaan.

Hergén tausta oli hyvässä ja pahassa belgialaisuus, katolilaisuus ja partiopoikatoiminta.

Ja a propos – asiasta esiintyy erilaisia tietoja. Kuuluisat Haddockin kirosanat on suomennettu siten, että keksimme ja listasimme niitä Kaukorantojen kanssa yhdessä, ja kun muistelimme, Heikki ja minä, miten se nyt mahtoi mennä, emme muistaneet. Tietysti, sattuneesta syystä, esimerkiksi haukkumasana ”advokaatti” on arvattavalta taholta peräisin.

Mutta suurta miettimistä aiheuttivat nimet. Epäjohdonmukaisuus eli Tuhatkauno (Tournesol) on mennyt täysin läpi, ja vaikka epäilimme, käsittävätkö lapsilukijat, että Dupond ja Dupont ääntyvät samalla tavalla (englanniksi Thompson ja Thomson), niin ymmärsiväthän he.

Se oli se suomentaminen muuten aika urakka, koska emme me olleet niin mahdottoman hyviä ranskan taitajia, mutta onneksi oli kontakteja, Suomessa ja Ranskassa, jotka kykenivät selvittämään kaikkein vaikeimmatkin kysymykset.

Toinen Lucky Luken muinaisista suomentajista on muuten ollut jo kauan romaanisen filologian professori…

Ranskaa puhuvilla on pohjalla chanson de geste, ritariromanssi, Roland ja Olivier, kaksi sankaria, joista toinen on pöljä ja rohkea ja toinen viisas ja rohkea, ja heidän ystävyytensä on rikkumaton erilaisten vääräuskoisten ja barbaarien pyörityksessä.

Haddock ja Tintti?

Par tel amur as les vus desvred.

12 kommenttia:

  1. Asterix ja Obelix.

    Meillä ei ole mitään muuta peljättävää, kuin se että taivas putoaa niskaamme.

    VastaaPoista
  2. Lähdenpä aamulla sattuvasti paikkaan, jossa tarjolla on vino pino Tinttejä ja Aku Ankkojen siististi niputettuja vuosikertoja. Haddockin "advokaattia" muistan ihastelleeni - en tosin lapsena vaan aikuisena ääneenlukijana. Hauskaa, että senkin alkuperä paljastui. Kuka rakastaisi viisasta, kun pöljäkin on tarjolla?

    VastaaPoista
  3. Luin ensimmäiseni (Aarresaari) mielestäni 60 -luvun lopulla alle 10 -vuotiaana. Professori Kierto, Teofilus Kierto. Malspiikki -nimistä merkillistä juomaa. Ranskaa taitamattomana en ymmärrä käännöksen problematiikkaa, mutta "Tuhatkauno" tuntui aina sen jälkeen oudolta. Sen sijaan nautin häpeämättömästi kuuluisista Haddockin kirosanoista ostamalla matkoilla Tinttejä saksan- ja englanninkielisinä. Huderttausende heulende Höllenhunde!
    Ne pienet ilmeiden yksityiskohdat piirroksissa siihen lisättynä (kuten myös kotimaisessa kiroilevassa siilissä, jonka murre myös viehättää) niin vot!. PS. rasvavillapaidan pesuprojekti taisi jäädä. Jos Citroen kurvaa joskus Etelä-Karjalaan, tarjous on voimassa (lainaamme Haraldin naapurin konetta...)

    VastaaPoista
  4. Minulle Aku Ankka alkoi tulla vasta vuonna 60, vaikka irtonumeroita oli kotiin kertynyt sitä edeltäviltä vuosilta jonkun verran ja myöhemmin niitä kertyi lisää, kun saimme - veljeni ja minä - niitä kerätyksi kavereilta, houkuttelemalla heitä pelaamaan kanssamme esimerkiksi seuraavaa peliä;

    Valitut Palat oli paras, mutta kyllä siihen kelpasi mikä tahansa hiukan tukevammasta paperista valmistettu julkaisu. Kerran minulla oli Kalevala josta isä ei tietystikään pitänyt.

    Kaikki sivut taitettiin keskeltä, reuna lehden keskiosaa - niitit tms - kohti ja näin taitettujen sivujen väliin laitettiin esimerkiksi lappusia, joihin oli kirjoitettu esimerkiksi jotakin tällaista; "yksi Aku Ankka, vapaa valinta" tms. Muihin väleihin laitettiin esimerkiksi niissä litteissä purukumipaketeissa olleita purkkakuvia, sitten kun niitä alkoi tulla tai joitakin vastaavia kuvia tai ei mitään; silloin siinä lokerossa luki "tyhjä" ettei tullut riitaa (aika usein) ja sitten - kavereilla oli samanlaisia - purkkakuvalla tms - kokeiltiin onnea ja työnnettiin se sinne taitettujen sivujen väliin ja saatiin sitten sinne jemmattu toinen purkkakuva tai lappunen jossa luki esimerkiksi tuo Akun antaminen. Jos tuli tyhjä, menetti sen kuvansa. (nuorempiaan oli hyvin helppo huijata!)

    Aku Ankka tulikin minulle aina 70- luvun puoleen väliin asti. Omille lapsille en sitä enää tilannut, vaan ostin heille käytettyjä divareista ja samalla muitakin sarjakuvia. Ruutu ja Non Stoppi tuli tilattuna ja sitten myöhemmin, veljen lapset lukivat ne riekaleiksi ja jouduin hankkimaan uuden kokoelman divarista tilalle, ensin yhden ja sitten toisen ja sitten kolmannen, sillä avioeron jälkeen jätin aina sovinnolla koko satsin ( ja muitakin sarjakuvia) vaimoilleni.

    No Korkeajännitykset ja Siivet-lehdet minulla oli melkein kaikki 60-70-luvuilta - hävisivät myös maailmalle - ja ne mitä myöhemmin keräsin, annoin pojalleni.

    Jerry Cotton kuului minusta samaan maailmaan ja siitäkin taisi olla melkein kaikki 60 ja 70-luvuilla ilmestyneet numerot.

    Sitten oli iso läjä niitä kolmivärisiä Pecos Billejä ja ...

    Ja tapana oli - siis muillakin kuin minulla - että kierreltiin kaikkien samassa korttelissa ja vähän kauempaakin asuvien luona ja luettiin sitten heidän kotonaan kaikki ne sarjakuvat mitä ei ollut itsellä ja mitä ei heiltä saanut ostetuksi tai pelatuksi omaksi. Kaiken ikäiset kelpasivat silloin kavereiksi.

    Esimerkiksi Lassi Nummin luona oli se yksi komero aika täynnä sarjakuvia ja sitten yhden taksikuskin pojalla oli kaikki Pecos Billit sidottuina kirjoiksi. Kävin kummassakin paikassa ja muuallakin aina rasitteeksi asti - ymmärsin sen ja yritin olla mahdollisimman näkymätön ja keskittyä lukemiseen, joka saattoi kestää tuntikausia.

    Tintit saimme ensin kovakantisina WSOY:n julkaisuina - ne neljä - ja sitten loput hankittiin sitä mukaa kuin ne ilmestyivät Otavalta.

    Kerran kun olin New Delhissä ja tuli koti-ikävä, niin ostin sieltä Päämääränä kuu, englannin kielisenä versiona ja johan helpotti oloa kummasti.

    Nyt tuo nuorin tyttäreni on ostanut minulle kaikki Tintit uudestaan, kun en enää jaksanut niitä alkaa keräilemään vielä yhden kerran - olisiko ollut jo viides kerta - ja hän taas on innostunut keräilemään Anua ja Anttia, joten.....

    http://www.youtube.com/watch?v=_Xkbr2kT2fc

    VastaaPoista
  5. Toisinaan rehellsyyteni kaduttaa.
    Minulla olisi ollut aikoinaan mahdollisuus saada erinomaisen edullisesti haltuuni siistissä kunnossa olevat 24 ensimmäistä akua ja 15 ensimmäistä korkeajännitystä.

    100% käteisalennus ylitti 16 mooraalisen maksukyvyn, mutta toisaalta; vuosia myöhemmin kuulin, että kaikki ne olivat kastuneet ja homehtuneet mökin katon vuodon vuoksi.

    VastaaPoista
  6. Aku Ankka, tuo länsimaisen hapatuksen ilmentymä, on minullekin tullut jo 60-luvun alusta; siis jo äidinmaidon kanssa yhtä aikaa. Ja kaikesta huolimatta lienee meistä Aku Ankka -ihmisistä tullut melko kelvollisia ja joistain jopa uutta luovia ja innovatiivisia kansalaisia.

    Muistan kyllä vastakkaisenkin esimerkin. Naapurin pojalle eivät vanhemmat suostuneet Aku Ankkaa tilaamaan. Joutui hän sitä sitten lukemaan salaa meidän postilaatikosta heti, kun jakaja sen sinne oli tiputtanut. Pelkään pahoin, että tuollainen kaappiakuilu on vaikutuksiltaan huono, koska hänestäkin on tullut sittemmin valtakunnallisesti tunnettu änkyrä, joka kaikkea haluaa vastustaa. Julkisempi akuilu kenties olisi voinut johtaa positiivisempaan ja kenties luovempaan tulokseen.

    VastaaPoista
  7. Mietin joskus kun luin omille lapsilleni Aku Ankkoja, että olivatko ne vanhat todella parempia vai tuntuivatko ne vain kun oli itse lapsi... Ja sitten ilokseen totesi, kun Barks-villitys alkoi, että olivat ne.

    Kuvitetut klassikot - olivatkohan nekin oikeasti hyviä vai kultaako muisto?

    VastaaPoista
  8. Totoria olisi kiva vilkaista (julkaistiin Belgiassa 1926–1929)ja Koljan mielijuomaan on kai suorastaan pakko tutustua. Mutta miten lie kaikista professoreista juuri Piccard päätynyt Hergen hyväntahtoisiin hampaisiin...

    VastaaPoista
  9. Minä olen oppinut paljon olemalla lapsi sielussani (Eino Leino jne) sillä vain lasten silmin näkee jotain. Olen myös tehnyt kuten Lucky Luke ja ampunut varjoni: eikö ole hyvä juttu. Siihen piti vain kylläkin saada apua Batmanilta ja Robinilta.
    Kissanaiset olivat tiellä tai katolla voisi sanoa. Mutta nyt on valtakunnassa kaikki hyvin kun työministeriökin saatiin poltettua: ei ole enää hätää: sarjakuvat voivat jatkua eikä kenenkään tarvitse olla pahoillaan. Lets go further, nerver mind. Tuo viimeinen oli mielisarjani Wallace & Gromit sarjasta missä savimaation elämästä oppii hyvin pajon maanläheisiä aforismeja. Kyky on jälleen paitsi niiden älymisessä myös siinä, että jaksaa nauraa itselleen. Se kun on liian usein unohdettu.

    Hyvää Lomaa Kemppinen ja kaikki muut satuhahmot: otetaan rosvoja kiinni sitten taas kun loma on ohi.

    VastaaPoista
  10. Vai olisikohan niin että Barks ja Herge ovat tehneet työnsä liiemmin lasta ajattelematta. Pyrkineet parhaimpaansa ja tulos on tinkimättömyydellään (isoista kustantajista huolimatta) ihastuttanut nuoria ja vanhoja. Huomasin itse jo alle 10-vuotiaana (kuten moni muukin) että jotkut Aku ja Roope seikkailut ovat paljon parempia kuin toiset. En muista milloin yhteinen nimittäjä Barks selvisi, mutta Kaukoranta-Kemppisen Sarjakuvat sen ainakin vahvisti.

    Se kirja oli suurin syy sarjakuva harrastukselleni ja toimi sarjakuva raamattuna koko 70-luvun yhdessä Sarjainfon kanssa. 80-luvulla suurin into jo laimeni, mutta vielä 90-luvun alussa olin jotenkin kärryillä.
    Kiitos kirjan tekijöille joka tapauksessa näin jälkikäteenkin. Kemppistä olisin voinut kiittää kädestä pitäenkin, jos olisin hoksannut. Nimittäin tapasimme ohimennen sarjakuvien merkeissä 70-luvun lopulla sarjakuvaseuran huutokaupan jälkeen Timo Reenpään luona Töölössä. Paikalla oli myös Juhani Tolvanen ja pieni joukko muita sarjakuva friikkejä. Tilaisuudesta mieleen on jäänyt että Reenpään alkuperäisiä lehden liitteenä ilmestyneitä Tinttejä ihasteltiin ja jossain vaiheessa Kemppinen käänsi puheen sotakirjoihin ja kertoi niistä jonkun mojovan anekdootin. Joukon nuorimpana (16-18v.) muistaakseni älysin pitää suuni kiinni, joten mainittavampaa muistijälkeä itsestäni tuskin jätin kellekään. Se taisikin olla sarjakuva huutokauppoja lukuunottamatta ainoa aktiivinen osallistumiseni seuran toimintaan.
    Toinen ja yhtä iso Kiitos tästä blogista jota nyt olen vuoden seurannut. Aiemmin en ole tuntenut tarvetta kommentoida koska usein joku on jo tuonut samanlaisen mielipiteen julki tai aihe on jo pari vuotta vanha ja arkistossa, mutta nyt liippasi sen verta läheltä.

    VastaaPoista
  11. Ad JukkaM et alii:

    Tämä sarjakuvateema tuli todellisuudessa siksi, että tuntui kovin surulliselta, kun Markku Kivekäs kuoli. Hän teki pitkän työn sarjakuvien parissa.

    Myös Soile Kaukoranta on kuollut.

    VastaaPoista
  12. "Veneen tuhtoa peräämään? Minkä veneen?"
    Kiitokset monista hauskoista hetkistä!
    Soile Kaukoranta on poissa

    VastaaPoista