Tintti - Tintin

Äsken television kesäsarjassa Sirpa Kähkönen ja kaikin puolin kivan tuntuinen herrashenkilö muistelivat varhaisvuosien lukuelämystä, Tintti-albumeja.

Sirpa mainitsi asian, joka kestää kertaamisen. Jotkut näistä rakkaista sarjakuvista, kuten Baksin Akut ja juuri Tintit, on tehty valtavasti vaivaa nähden ja milloinkaan lasta vähättelemättä.

Juuri siten saattaa syntyä varsinaisia klassikkoja.

Eilen silmäilimme yhden lapsenlapseni kanssa Akuista ”Peikonhammasta”. Täytyykin käydä katsomassa, onko minulla se. Pitäisi oleman.

Olenko muistanut kertoa, että tavattoman etuoikeutettuun lapsuuteeni kuului sekin, että Aku Ankka –lehti tilattiin heti, näytenumerosta 1951. Muistan oikein hyvin ne päivät – mielestäni joka toinen tiistai – jolloin poljin koulusta kotiin sen minkä kintuista lähti, koska uusi Akkari oli tullut.

Minusta ei koskaan tullut sarjakuvaharrastajaa. Kun olimme saaneet tehdyksi sen kirjan Kaukorannan Heikin kanssa, en erityisemmin pitänyt hankittua tietomäärää yllä. Teimme uuden painoksen 1981, mutta sitä uudempi sarjakuva on kyllä enimmäkseen vierasta.

Onni etten muista, miksi en tarttunut tilaisuuteen, kun Kaliforniassa asuessani olisin päässyt jututtamaan Charles M. Schulzia. Jotkut sarjakuvan suuret nimet suhtautuivat myönteisesti eksoottisista maista tuleviin alan harrastajiin, jotkut eivät.

Hergé oli valloittava. Tämän jutun kuvana on omistus Tintti Neuvostojen maassa -kirjaan, jonka hän lähetti, kun olimme postittaneet hänelle Sarjakuvat –teoksemme.

Tuo Sirpa Kähkösen ajatus on kai se asian ydin. Lapsille kirjoittaminen (ja piirtäminen) on ehkä vielä vaativampaa kuin aikuisyleisön mielenkiinnon tavoittaminen.

Suomessa sen asian on oivaltanut Mauri Kunnas – joka aikoinaan ilmestyi vaimoni huoneeseen Otavassa esittelemään mielipuolista ajatustaan, että olisi painettava oikein värillinen kuvakirja…

Kukaan ei vieläkään tiedä, miksi emme heittäneet häntä muitta mutkitta ulos. Ehkä myös hänessä oli jotain sellaista varmuutta ja jykevää uskoa omaan osaamiseen, joka pani kuuntelemaan.

Mauri on mainittava samaan hengenvetoon Hergén ja Carl Barksin kanssa, koska hänkään ei ole koskaan tinkinyt tasostaan eikä myynyt kaikkia oikeuksia japanilaisille, joita totisesti juoksi rapuissa jo kauan sitten.

Näillä suurilla tekijöillä on myös ihmeellinen paikan eli seudun taju. Jotta voisi suoltaa oikein vakuuttavaa fantasiaa ihmeellisistä maista ja kansoista, täytyy olla itse kotoisin jostain ja tottunut jo pienenä tarkkailemaan ja miettimään paikkoja ja niiden merkitystä.

Mauri on omien puheittensa perusteella fanaattinen vammalalainen, joka tuntee edelleen varhaisesta ympäristöstään jokaisen pensaan ja puun, ihmisistä nyt puhumattakaan.

Hergén tausta oli hyvässä ja pahassa belgialaisuus, katolilaisuus ja partiopoikatoiminta.

Ja a propos – asiasta esiintyy erilaisia tietoja. Kuuluisat Haddockin kirosanat on suomennettu siten, että keksimme ja listasimme niitä Kaukorantojen kanssa yhdessä, ja kun muistelimme, Heikki ja minä, miten se nyt mahtoi mennä, emme muistaneet. Tietysti, sattuneesta syystä, esimerkiksi haukkumasana ”advokaatti” on arvattavalta taholta peräisin.

Mutta suurta miettimistä aiheuttivat nimet. Epäjohdonmukaisuus eli Tuhatkauno (Tournesol) on mennyt täysin läpi, ja vaikka epäilimme, käsittävätkö lapsilukijat, että Dupond ja Dupont ääntyvät samalla tavalla (englanniksi Thompson ja Thomson), niin ymmärsiväthän he.

Se oli se suomentaminen muuten aika urakka, koska emme me olleet niin mahdottoman hyviä ranskan taitajia, mutta onneksi oli kontakteja, Suomessa ja Ranskassa, jotka kykenivät selvittämään kaikkein vaikeimmatkin kysymykset.

Toinen Lucky Luken muinaisista suomentajista on muuten ollut jo kauan romaanisen filologian professori…

Ranskaa puhuvilla on pohjalla chanson de geste, ritariromanssi, Roland ja Olivier, kaksi sankaria, joista toinen on pöljä ja rohkea ja toinen viisas ja rohkea, ja heidän ystävyytensä on rikkumaton erilaisten vääräuskoisten ja barbaarien pyörityksessä.

Haddock ja Tintti?

Par tel amur as les vus desvred.