Verokahvi

Kommentit antoivat aiheen jatkaa jutustelua.

Se tuo paistettu maito eli leipäjuusto oli siis kovin tuttua Pohjanmaalla, ja kahvin sekaan laittamisen opin Sodankylän Moskuvaarassa metsänistutustöissä kesällä 1961.

Vieraisiin kuului viedä tuominen. Leikkokukkia ei ollut, ja kuka sitä kukkapenkistä kehäkukkiakaan raapimaan.

Vieläkin olen joskus vitsin päältä vienyt tuomiseksi kukkien sijasta kahvipaketin. Se oli niin kauan sääntö eikä poikkeus. Paulaa tai Katriinaa.

Naapurissa, vieraissa ja kylässä käynti olivat eri asioita. Pelottava joukko oli ”kylän pojat”. Jos joku oli oppinut mojovamman sanan, äidit paheksuivat että mistä te olette tuollaisia oppineet – kylän pojilta?

Etelä-Pohjanmaalla ei menty taloihin ilman selvää asiaa, eikä asiaan saanut mennä suoraan.

Oli istuttava oikeaan paikkaan – arvonsa mukaan. Oli joko odotettava puhuttelua tai sitten mainittava säistä ja yleisistä asioista.

Jos kahvia tarjottiin, astiat ja paikka kertoivat kaiken.

Eräs Fransu, jolla oli mahtavan painonsa vuoksi polkupyörässä pakust matalapainerenkaat, myönsi ajaneensa erilaisia perintöriitoja anoppiaan vastaan 32 vuotta sen takia, että hänelle oli kosiomiehenä tarjottu kahvia patapenkilta ja vielä korvattomasta kupista.

Arvovieraille katettiin kamariin.

Emäntä ei missään oloissa saanut istuutua kahvipöytään, vaan maisteli kahvinsa seisaallaan takannurkassa, Högförsin hellaan nojaten.

Tai oli niitä pari sellaista ”Niskavuore emäntää”, jotka käskivät eteensä. Pohjanmaalla oli naisia keskeisissä tehtävissä, jopa valtuustossa, jo 1940-luvulla.

He olivat joko kuikeloisia opettajia ja entisiä lottia tai sitten edellisen sukupolven yli satakiloisia, joita ilkeinkin maakunnan mies osasi väistää ojaan asti.

Joitakin rahatyöntekijöitä passattiin. Pyykkärille oli laitettava kunnon kahvit – ja olihan se hurjaa hommaa, lakanapyykki lipeäkiven kanssa varsinkin talvella.

Muistan kun kahvi oli vapautunut säännöstelystä ja kaupoissa myytiin verokahvia, parempaa paahtoa ja jonkinlaisella huviverolla kallistettua.

Sellaista tarjottaessa kukaan ei kieltäytynyt.

Mutta kun oli saatu tietää Amerikan paketista, häveliämmätkin eukot sitaisivat helmansa ylemmäs ja pyyhkäisivät maistiaisille, joita kuului keittää. Tölkki oli peltiä ja siinä luki ”Maxwell House”. Epäilen että muutama Palmolive-saippua tuli epähuomiosa syödyksi ”amerikkalaisena pikkuleipänä”.

Äidinäitini, joka oli syntyjään kiikasta, tunsi sellaisen ihmeellisen eläimen kuin kuttu ja hänelle ilmaantui joskus kutunjuustoja satakuntalaisilta sukulaisilta. Muistissani maku ja tuoksu olivat sellaisia, ettei tehnyt toista kertaa mieli.

Osuuskaupasta sai viidenlaista makkaraa, lauantai-, tee- ja berliininmakkaraa ja lisäksi jätkänkäyrää eli hampparinmakkaraa, jonka oikea nimi oli Suomi-makkara, ja erikoisherkkuna Erikois-Suomi-makkaraa.

Elettiin erikois-Suomessa.

Pohjanmaan erikoislaatuinen ”huumori” pani vanhemmat sanomaan kahvista, että lapset saavat sitten kun loppuu, etteivät polta suutaan.

Jokohan ne vanhankansan kahvipannut ovat palvelleet palvelemisensa? Ja missä mahtavat olla pitokokkien kupariset viidenkymmenen kupin kannut?

Se vaatii tiettyä taitoa, ettei kuohauttanut kahvia hellälle.

Kaikkein taitavimmat antoivat kahvin kuohahtaa kolmasti, ja sen jälkeen sen piti antaa siintyä.

Epäilen ettei edes ev.lut-seurakunta harrastanut mutkikkaampia ja merkityksellisempiä rituaaleja kuin kahvinjuonti maalaiskirkokylässä, jossa ”visiitillä käynti” tuli tavaksi vasta 50-luvun puolivälissä.

Kauhavan ennätykseksi jäi 9 cm - Uiton Eeli ainakin väitti pystyvänsä ryystämään kahvi tassista noin hirmuisen matkan päästä. Mutta hän oli ollut urheilumiehiä – sata metriä ykstoista-yks, vaikka perunapellossa.

(Eilisen jutun kuva on täältä meiltä, eikä siinä ole muuta taikaa kuin Hankkijan merkkikatolla ja tyhjinä katselevat ikkunat. Tämän päivän jutun kuva on Järveltä; isoisä sai toden totta syntymään kesämökin 1948.)