Isät ja pojat ja sodat

En tiennyt, että tuomari Nurmio on niin hyvä. Olen kauan suositellut tuomarituttaville laulua "Dumari" ja itse sykähtynyt laulusta "Rannanjärvi elää". Nyt hänellä on uusi levy ja vanhat tangot. Näkyvillä on "Pettäjän tie", jonka syntyhistoriasta olen kirjoittanut tekijänoikeuskirjassani. Se syntyi sopivassa paikassa eli vankilassa, jossa sen varasti toinen vanki, joka ilmoitti itsensä Teostoon säveltäjäksi, ja Korkein oikeus (1977 II 78) ratkaisi sitten asian.

Nurmio esittää laulun pettäjän näkökulmasta. Joskus on petettävä aatteet, luottamus, omansa.

Tuomari Nurmio on yhtä paatoksellinen kuin Heikki Nurmio. Mahtavatko olla sukua. Heikki Nurmio oli "Jääkärimarssin" sanojen kirjoittaja. Syvä iskumme on, viha voittamaton. Jokseenkin vastenmielinen kappale, paitsi ehkä Olli Mustosen hilpeänä ja hyvin nopeana pianoversiona.

Dumari Nurmiota en ollut ennen kuullut läheltä livenä. Hän on yhtä hyvä kuin Eino Grön, joka kiskaisi eräillä syntymäpäivillä kauan sitten tunnin tangot erehtymättömän varmasti, takeltelematta kertaakaan edes sanoissa.

Toisena musiikkina oli Perko. Tyrmistyin täysin kun orkesteri aloitti Charlie Parkerin "Ornithologyn". Kesti kymmeniä sekunteja ennen kuin ymmärsin, että pakosti tuossa ovat nyt Perko ja kumppanit. On se niin hankala kappale, ettei se suju äkkinäiseltä, ainakaan oikeassa tempossa.

Nurmiota ja Perkoa yhdistää Uuno Kailaaseen ja Yrjö Jylhään paatoksellisuus ja sotaisa suomalaisuus. Perko on tehnyt levylle suomalaiset tangot ja virret jazziksi.

Paatoksellisuus oli isiemme sukupolven tyylilaji.

Juuri tässä kohdin on ajatusvirhe.

Terveen ihmisen mielessä isät ovat naurettavia ja surkuteltavia. Sitä ei välttämättä sanota ääneen, mutta kyllä oman elämän ja itsetunnon kyhääminen edellyttää vanhempien vähättelemistä.

Siitä on osattava jossain vaiheessa päästä eteenpäin, ja tämä oli S. Freudin anti länsimaiselle itseymmärrykselle. Sairaassa mielessään ja hyvin erikoisessa ympäristössään Freud kehitteli Oidipus-ajatuksensa, joissa ei taida olla sen enempää perää kuin edellä on sanottu. Isä on kuin perheyhtiö. Siitä on päästävä henkisesti irti, jotta sen voisi ottaa myöhemmin niskoilleen ja kantaakseen.

Freudin pähänpistoilla on yhteys 1800-luvun kirjallisuuteen, jossa Turgenjev oli isien ja poikien suuri kuvaaja. Dostojevski oli menettänyt isänsä ja etsi häntä kaikessa tuotannossaan. Turgenjev tohti kirjoittaa aateliskoteihin seksuaalisuuden, jonka osuus nuoren ja vanhan miehen elämässä on niin erilainen. Goncourtin veljekset tosin mainitsevat päiväkirjassaan, että Turgenjevillä kerrankin tähdensi sukupuolisen ja kirjallisen toimeliaisuuden yhteenkuuluvuutta, jolloin rouva Zola nappasi Emiliä korvasta kiinni ja vei pois. Niinpä Emilen romsut pakkasivat jäämään vähän teoreettisiksi. Olisi uskonut ja antanut eukolle kyytiä.

Melkein kaikki suuret romaanit ovat poikien kertomuksia isistään. Naiivi, nopeasti unohtuva kehitysromaani vastaa kirjoittajan itselleen esittämään kysymykseen: kuka minä olen. Se on puberteettikysymys, ja vaikka vastaus löytyisi, se ei kiinnosta toisia.

Mutta poikien on käytävä isien ja isoisien sodat uudestaan.

Sen teki Kivi. Joku Seitsemän veljeksen pojista olisi voinut olla se juoppo kraatari, josta tuli Aleksis Kiven isä.

Sen teki Volter Kilpi, jonka kirjoittaessa Alastalo ja parkkilaivat eivät olleet enää ajankohtaisia asioita.

Sen teki Sillanpää, jonka tuhoutuvat "Nuorena nukkuneen" Silja Salmelus ja "Hurskaan kurjuuden" Juha Toivola ovat isien ja äitien sukupolvea, ja Sillanpää tekee saman kuin Linna "Pohjantähdessä", sijoittaa isänmurhan sorakuopan reunalle, ja teloituskäskyn antajaksi paholaisen maanpäällisen edustajan, jääkärin.

Waltarin Helsinki-sarja "Isästä poikaan" on niin huono siksi, että on älykkäänä miehenä käynyt läpi vanhempien ja isovanhempien tarinanmutta sujuvuus syö pateettisuuden ja siksi tulos eli teos jää yhdentekeväksi.

Veijo Meri ja Paavo Rintala kirjoittivat melkein koko tuotantonsa kateisiin joutuneesta isästä. Eeva Joenpelto osoittaa, että ainakin eräissä tapauksissa romaanikirjallisuuden eli siis teollisen yhteiskunnan isän etsiminen toteutuu myös tyttären kohtaloissa ja äidin tavoitteluna.

Nuori ihminen on usein aidosti fasisti. Heti kun silmä välttää, hän liittyy Waffen SS:än niin kuin Günther Grass. Nuori ihminen tarvitsee vihollisen, joka on hirviö. Se on isän rooli.

Kun hirviö on surmattu, mies ei ole enää nuori, ja ennen kuin hän saa puolestaan surmansa omien käsisä, hän saattaa käsittää, ettei isä ollutkaan yhtä kappaletta, vaan samanlainen pakkosaumojen uhri kuin kaikki muutkin.

Olemme kaikki samanlaisia kuin Topeliuksen sadun Pikku-Matti, joka seisoi aukomassa veräjää pukeutuneena isävainaan maata viistävään sotilaspukuu.

Suomen kieli ja kirjallisuus konstruoitiin keksimällä pateettinen menneisyys, ja irvokkaiden yhteensattumien tuloksena syntyi "Vänrikki Stoolin tarinat", käsittämätön versio sodasta, jossa epäpätevyys löi kättä ylimielisyydelle.

"Pateettinen" ymmärretään nykyisin amerikan kielen kautta säälittäväksi tai naurettavaksi. The guy is pathetic! Eurooppalainen perinne on lähemmässä yhteydessä "ilmeiseksi tekeiseen" (lat. patere) ja kärsimykseen (kr. pathetos). Kärsimysnäytelmän nimitys on "passio". Eräässä passiossa poika huutelee isänsä perään ristiltä.

Kyky nähdä edellisen sukupolven versioitujen selitysten läpi edellyttää eläytymistä heidän kärsimykseensä. Siitä saa tietää, miten heistä tuli tuollaisia.

Suuren kertomuksen kehittäjät rakastivat satua ja pikareskia, sellaista kuin Don Quijote, joka ei ole oikein kukaan mutta jolle sattuu koko ajan kaikenlaista hassua ja joka on omalla säälittävällä tavallaan huvittava.

Cervantesin aikalainen Shakespeare sitä vastoi kirjoitti perinteeseen liittymisen auki useassa näytelmässään, muun muassa Julius Caesarissa, vallan siirtymisen ja anastamisen Macbethissä ja Learissa, ja sitten on tämä Hamlet, jossa sopivasti jo surmatun isän haamu näyttelee pojan mielessä niin keskeistä roolia, että hänestä on täytynyt tehdä juuri se, mitä isät oikeasti ovat, kummitus.