Kierrän samaa kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: oliko romaani teollisuuden aikakauden tuote?Suurin osa hyvistä romaaneista on aivan ongelmattomia. Mutta "taisteleva romaani" näyttää liittyvän industrialismiin. Dickens ja Hugo olivat yhtä keskeisiä kuin muiden koneiden kehittäjät.
Romaani on kone.
Kukaties ensimmäinen taisteleva romaani oli Setä Tuomon tupa (1852). Dickensin David Copperfield oli tuonut lapsen ja nuoren älyllisenä olentona kirjallisuuteen. Vuonna 1884 Twainin Huckleberry Finn toi ovelasti jo vakiintunutta kehitysromaania eli nuorukaiskertomusta käyttäen köyhyyden ja syrjäytyneisyyden todella näkyville, kenties myös kehitysoptimismin.
Romaanit aiheuttivat kirjasotia. Viimeisestä kirjasodasta alkaa olla Suomessakin pitkä aika.
Kirjoitin toissapäivänä, että "Tuntematon sotilas" oli huono ja epäonnistunut kirjan nimi. Ainakin Ranskassa tuo termi viittaa todelliseen tykinruokaan, kun taas Väinö Linna antoi alhaisille sotilaille kasvot.
"Täällä Pohjantähden alla" aiheutti Vapaussodan uudelleen arvioinnin ja paljon uutta tutkimusta. Köyhä kansa, kuten torpparit ja työmiehet oli saanut kasvot jo kauan sitten. Pentti Haanpää ja Joel Lehtonen olivat edeltäjiä.
Nyt kuitenkin päivän blogin aiheena on kaksi huomiota.
Akseli Koskela oli ongelmaihminen, ei ihanne; hänen poikans Vilho ajautui tavallaan itsemurhaan perheen ylivoimaisten paineiden takia.
Television satusuomalainen-hassuttelussa on Linnalta ehdolla suureksi fiktiohahmoksi Rokka. Koskela olisi parempi. Rokka on se romaanihenkilö, jota kirjailija tarvitsi osoittamaan miehistön ja upseereiden välistä kuilua. Koskela oli tuon kuilun ylittäjä ja siis sotaa seuranneen "kansalaisyhteiskunnan" esimerkkihenkilö.
Sotia edeltänyt ja sotien jälkeinen Suomi ovat aivan erilaisia maita. Nyt, ehkä vuosien 1991-1992 pankkikriisien jälkeen on siirrytty kolmanten valtakuntaan, joka eroaa pohjia myöten näistä aikaisemmista.
Mannerheimin Suomi, Kekkosen Suomi ja Nokian Suomi.
Kyllä niillä on vähän tekemistä keskenään.
Silti, me olemme nyt viisitoista tai viisikymmentä kertaa varakkaampia kuin aloittaessamme, mutta suonissamme virtaavat vanhat vihat ja peitetyt pelot.
Linnan suurten romaanien se sisältö, jollaiseen ei tiede pysty, oli tunnemaailma eli viha ja pelko ja näiden kahden tulos, kärsimys.
Oman aikamme johtavia aatteita ovat ehkä kateus ja kiima.
Seuraan kustantajien luetteloita. En tiedä, vieläkö Taistelevia Romaaneja voi ilmestyä.
Mielestäni niitä ei ole julkaistu missään viiteentoista vuoteen (paitsi mahdollisesti Virossa).
Mekanistinen teesi olisi silloin: industrialismi = romaani. Informaatioyhteiskunta = ?
Edvin Laine teki Tuntemattomalle saman minkä hyvä laulusävelmä runolle. Pohjantähdelle oli yhteiskunnallinen tilaus, mutta yhteiskunta muuttuu ja niin myös kollektiivinen muisti, ja haihtuu "talvisodan henki".
VastaaPoistaVaikeita kysymyksiä. Määritelkäämme mistä puhumme eli lainaus Wikipediasta :
VastaaPoista"Romaani on laaja proosamuotoinen, fiktiivinen kirjallinen teos. Romaani on 1800-luvulta lähtien ollut kaunokirjallisuuden hallitseva lajityyppi."
Romaanit ovat sidottuja aikaansa ja heijastavat aikansa yhteiskunnan ajatuksia ja tuntoja; näkyviä aatteita ja yhteiskunnan pinnan alla piileviä syvempiä aatevirtauksia. Varmaa on mielestäni myös, että yhteiskunnalliset murrokset/kriisit ja niiden aiheuttamat "kansakunnan yhteiset traumat" purkautuvat ehkä juuri näiden "taistelevien romaanien" kautta.
Hyvänä esimerkkinä on Sinuhe, joka on Waltarin, ja samalla koko Suomen pessimistinen tilinteko Toisen maailmansodan aiheuttamista pettymyksistä. Saarnaajan sanoin. Hieno kirja.
Tuntemattoman ja Pohjantähden terapeuttisen puhdistavaa vaikutusta suomalaisille ei voi edes liioitella.
Kemppinen antaa ymmärtää (?) , että suurten romaanien aika on ohi. En kuitenkaan usko tähän.
Olisiko niin, että hyvätkin romaanit hukkuvat jokasyksyiseen, markkioille työntyvään kirjatulvaan. Jos kirja elää vain syksystä jouluun (Kiven tavoin, Leinon sanoin) ja on alennusmyynnissä jo tammikuussa; niin herää kysymys olisiko sitä ollut tarvetta edes painaa ??
Informaatioyhteiskunnan ihmiset ovat samoja ihmisiä, jotka elivät ennen meitä ja tulevat elämään myös meidän jälkeemme. Ei muutu ihminen, ei lopu rakkauden ja jumalan etsiminen, eikä myöskään lopu romaanien kirjoittaminen ja lukeminen.
(Olipas mahtipontinen loppu ;)
Kirjassaan Romaanin taide Milan Kundera määrittelee eurooppalaisen ihmisen rajojansa rikkovaksi, uusia maailmoja suunnittelevaksi.
VastaaPoistaModerni syntyi ehdottoman totuuden kuoltua taivaan mittakaavan kulissien romahtasessa holocaustin savuihin.
Isä oli pettänyt suojeluksensa valituista valituimmilta oppilapsiltaan.
Ajatteleva ihminen oli jäänyt perinjuurin yksin.
Keveys, läpinäkyvyys, ihmisen mittakaava -syntymistään vartovan modernin suomenkielisen romaanin aineksia, joilla läntinen ihminen on Cervantesista lähtien purkanut ison käsikirjan asenteita:
"Ihmisparka mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: "Miksi teit minusta tällaisen?" Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten? Näin on myös Jumala tehnyt näyttääkseen vihansa ja osoittaakseen voimansa. Suuressa kärsivällisyydessään hän on tosin säästänyt noita vihan astioita, jotka on määrätty tuhottaviksi. Loppumattoman kirkkautensa hän taas on antanut ilmetä niistä astioista, joita kohtaan hän osoittaa laupeutta ja jotka hän on valmistanut kirkkautta varten!" (room.9.20-23).
Aiheesta puheenollen.
VastaaPoistaTeollisuus, siis modernin, teknisesti luonnonvaroja hyväksikäyttävän ja niitä uusintavan (jalostavan) yhteiskunnan synty oli varmaankin merkittävin "alarakenteellinen" (marxilais-bourdeulaisittain)perusta romaanin synnylle.
Mutta samalla kun teollistuminen kehittyi, samalla urbanisoituminen alkoi räjähdysmäisesti kasvaa, ja juuri urbanisaatio luo uuden ihmistyypin, jota voidaan taiteellisten luomuksiensa perusteella kutsua yhä enemmän ja enemmän vieraantuneeksi.
Vieraantuneeksi mistä? Gemeinshaftista eli vanhan maatalousvaltaisen, hajakeskittyneen mutta yhtenäisen moraalikoodiston kontrollista, mitä tilaa esim. Baudelaire niin hienosti runoilijana, ensimmäisten havainnoijien joukossa kuvaa.
Samaa "kadotetun ja perspektiivittömän sukupolven" (monesti toistuva (v)aihe taiteen historiassa) outouden tunnetta uudessa vieraassa maailmassa kuvaa myös 1800-luvun romaani, joka toimii yhtä aikaa sekä muutoksen moraalikriittisenä ("Madame Bovary") ja lähes yksinomaan naturalistisen kuvailevana ("Oliver Twist", "Kurjat") mediana että sitä kohtaan syntyneen maailmankatsomuksellisen ja moraalisen epäilyn sekä inhon sodanjulistuksena ("Notes from Undergound").
Kemppisen teesi lienee oikea, mutta sen seurauksia pitää myös korostaa, koska ne ovat linkittyneet "alarakenteeseen" ilman, että kykenisimme tekemään tyydyttävää syysuhde-analyysia muuten kuin teoreettisella tasolla.
Seurauksista merkittävimpiä ovat Marxin painottama vieraantumisprosessi johtuen työn ja sen tuloksen yhteyden täydellisestä katkeamisesta sekä Durkheimin analysoima syvä anomisuuden tunne, joka on seurausta luonnontieteen ja uskonnon/metafysiikan irtautumisesta toisistaan.
Nämä sosiaalipsykologisesti merkittävät "ajan hengen ilmaukset" ovat helposti tunnistettavissa lähes 200 viime vuoden ajan länsimaisen sivilisaation historiassa (1960-70 luvuille saakka).
Industrialismi (uusintamisen teknologia) todellakin loi uudenlaisen eetoksen ihmisen suhteessa maailmaan ja itseensä.
*
Entä vuonna 2006?
Ehkäpä jo Andy Warhol 1960-luvulla vei ensimmäisenä ja parhaiten nykyaikaisen - benjaminilaisen eetoksen päätepisteeseensä.
Enää emme taistele epätasa-arvoa, vieraantumista ja normittomuutta vastaan ideologisesti - kunhan nyt vähän organisoimme ja toivomme YK:lta (muodollista) siunausta tavoitteillemme.
Emme oikeastaan pysty edes kysymään noita 1800-lukulaisille äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä. (Toki myöskään demokratia ja liberalismi eivät enää ole ongelmia länsimaissa - vai?)
Nyt olennaista on "suora emootio tai äärimmäiset elämykset", joista lienee vain parin kolmen "hinkkauksen" matka orgasmiin…
Ja "tätä" tarjotaan (toki "epävirallisesti" mutta avoimesti) myös Saharan eteläpuolisten kansojen ongelmien "ratkaisuksi".
Äärimmäisiä kokemuksia - ikäänkuin ne siellä Saharan eteläpuolella eivät muka tietäisi, mitä sellaiset ovat?
*
Mutta fiktiivinen, psykologinen ja naturalistinen romaani on kuollut.
"Faktiiviset" dokumentit, dekkarit ja pornografia sen sijaan elävät - edelleen.
Luin tämän melkoisella viiveellä, 18.4.07. Haluan osoittaa solidaarisuuteni bloggaajalle: vaivauduin oikein valittamaan Ylelle, että Akseli Koskela ei ollut ehdolla merkittävimmäksi fiktiiviseksi suomalaiseksi. Käsittämätöntä!
VastaaPoistaKuinka "taisteleva romaani" taittuu post-industrialistisena aikana, sitä voi seurata mm. TV1:een kohta alkamassani kesäsarjassa "10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa" (maanantaisin 4.6. alkaen, 21.55.)
Timo Harakka
Väinä Linnaa harvemmin mietitään aikalaisperspektiivistä. Hänhän on suomettuneisuuden ajan kansalliskirjailija. Suosituksi hän tuli paitsi kirjoissa ilmenevän huumorin takia myös siksi että hänen näkemyksensä sointuivat hyvin yhteen uuden "totuuden" kanssa.
VastaaPoistaMutta heti sodanjälkeen veteraaneja jututtanut Veijo Meri havaitsi, että veteraanit puhuivat aivan eri tavoilla sodasta kuin Linna. Linnan romaanin jälkeen veteraanit vaihtoivat levyjä ja melkein joka tyyppi uskotteli olleensa muille ja kai itselleen aikamoinen jermu.
Sissikomentaja Pauli Marttina puolestaan tyrmäsi Linnan upseeriesikuvaksi nostamansa Koskelan täysin: "Koskela oli miesten hännystelijä". Marttina totesi että rintamalla oli näitä koskeloita paljon ja yleensä juuri näitten miehet lähtivät helpoiten käpykaartiin. Sen sijaan Lammion tapaiset rohkeat ja tiukat upseerit nousivat arvoon arvaamattomaan juuri pahimmissa paikoissa. Näistä joukoista ei niin vain livetty.
Tuntematon Sotilas lienee sittenkin vain suomettuvan Suomen oloihin soveltuva sosialidemokraattinen satu luutnantti Vilho Koskelasta.