Otavan kauden avajaiset

Monia vuosikymmeniä pääkaupungin sydämessä on vietetty Linnan juhlien toisintoa. Kustannusosakeyhtiö Otava kutsuu jollain tavalla syksyn tuotantoon liittyvää väkeä juomaan viiniä ja syömään hyviä räättejä. Joidenkin ihmisten tulevaisuus ratkeaa sitten lähipäivien lehtijulkisuudesta.

Kysymys on markkinoinnista. Perinteellä on silti viehättäviä piirteitä.

Tilaisuuden alkoivat Kirjailijoiden Pikkujoulusta, jota vietettiin jo 1940-luvulla. Siitä siirryttiin vähän laajempaan joulutilaisuuteen, jota sanotaan Takkatuli-illaksi. Syksyn avajaistilaisuus on poikinut siitä. Perinteen kesijä saattoi olla Tuula Isoniemi, jonka muistan vuodesta 1964 Mitä-Missä-Milloin toimituksen tehtävistä.

Samoissa tehtävissä toimi taannoin tyttäreni.

Jokin tällainen on pelin henki. En ole käynyt pankkien enkä finanssitalojen tilaisuudessa, jossa väki olisi muussa tarkoituksessa kuin norkoilemassa. Tämä muistuttaa enemmän merkkipäivän viettoa laajennetussa perhepiirissä. Siellä on paljon vanhempia ja lapsia ja lapsenlapsia ja monet ovat olleet naimisissa tai pikapanosuhteessa keskenään.

En nyt huomannut monia muita itseäni selvästi vanhempia kuin Donner, Lenita Airisto, Lassi Nummi ja muutamia muita. Ei siitä kuitenkaan ole kauan, kun paikalla oli 1930-luvun puolella suhteensa kirjamaailmaan luoneita. Tai on yksi, jota en eilen nähnyt, Heikki Reenpää. Ja serkkunsa Olli, joka aloitti alalla 40-luvulla. Nykyinen johtaja, Antti onkin niin viheliäisen nuori, ettei ikeä sanoa - jotain 50- luvun lopulla syntyneitä.

Joku vieras on itse asiassa serkkuni Kauhavalta, omia aikojaan talon faktori. Joku vieras on yliopiston rehtori, jonka kanssa voi virittää keskustelun siitä, panisiko Helsingin yliopisto kukaties muutaman tikun ristiin sen päämäärän hyväksi, että Suomesta sukeutuisi oikeasti tietoyhteiskunta tai että saisimme koulutuksemme sille tasolle, jolla sen väitetään olevan. Muuan laiha mies on eläkkeelle siirtynyt Heikki Kaukoranta, jolle lupaan lähettää tintinlogien urlin, koska tämä vakavien Tintti-kiihkoilijoiden joukko kertoo olevansa hyvin kiinnostunut Tintin vaiheista Suomessa, jotka alkoivat WSOY:ltä katketakseen ja sitten Otavassa noin 1970 ja ovat jatkuneet keskeytyksittä.

Näitä tilaisuuksia kuuluu naureskella. Ellei niihin kutsuta, niiden arvottomuutta ja kaupallisuutta Kun niihin kutsutaan, niihin on suhtauduttava ylhäisen välinpitämättömästi, kiusana kiusojen joukossa.

Todellisuudessa kysymyksessä on erikoinen perinne, jollaisen luomisessa kukaan muu ei ole onnistunut. Kaikenkarvaiset kulttuurilaitokset järjestävät kissanristiäisiä, mutta perinnettä ei ole syntynyt.

WSOY järjestää samanlaisia tilaisuuksia mutta ei onnistu kilpailemaan tämän kanssa. Osittain se johtuu epäedullisesta kiinteistöstä. Otava paistatteli eilen omassa pihassaan ainutlaatuisessa auringossa, josta kuva.

Annoin Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden päätoimittajille nuhteita ja muutamia ilmaisia ohjeita lehtiriepujensa kehittämiseksi. Illan naurettavimmasta pukeutumisesta vastasi jälleen kerran Matti Klinge.

Vastaus kysymykseen: mistä tämä kaupallisen yrityksen tolkuton kehuminen ja mainostaminen. Paljonko blogisti saa palkkaa? Mihin kohtaan on koira haudattuna? - Koirani on haudattu tuonne pellon laitaan vuonna 1978, joten ei vaikuta asiaan. Otavan piirissä on paljonkin väkeä, joihin en suhtaudu lämpimästä ja se saattaa liittyä siihen, että he eivät suhtaudu minuun lämpimästi. Viis siitä. Yhtiö on Euroopan ja Yhdysvaltain mitoissa erikoinen - vanha, hyvin pieni mutta lähes kunniallinen. Ruotsissakaan ei oikeastan ole vastaavaa, koska Bonnierin konserni on suuri ja aggressiivinen.

Jatkovastaus: vanhat tai sairaat maalarit, muusikot ja ennen kaikkea urheilijat tarttuvat pulloon tai pistooliin, kun ura alkaa pätkiä pahasti.

Kirjallisuuden / kirjoittamisen ympärillä on turva- ja vertaisjärjestelmä, joka antaa todellisuudessa sammuneille ja höperöityneille henkilöille tilaisuuden tuntea olevansa jotain, kerran vuodessa, ja tavat toisia samanlaisia ja samalla katsella nuoria - nyt kehiin nousseita.

Luullakseni tämä ei ole ainakaan pelkästään humanismia, koska ikääntyneetkin kynäilijät aiheuttavat joskus yllätyksiä esimerkiksi kirjoittamalla odottamatta jotain kaupaksi käyvää, ja sammuneeksi todettu tekijä saattaakin syttyä täyteen roihuun. Kukkoileva ja sietämättömän omahyväinen kirjallisuusmies saattaa äkisti tuottaa todella kiinnostavan tutkimuksen.

Ja niin poispäin.