Hynninen

Olen jatkuvasti rettelöinyt tekijänoikeudesta, koska mielestäni puheet kohtuullisesta korvauksesta ja kannustimesta luoville henkilöille ovat osittain erehdystä, osittain tahallista harhaanjohtamista.

Edes taiteilijoiden tietoon ei ole syöpynyt oivallus liiketoiminnan muuttumisesta.

Esiintyvät taiteilijat olivat vuosikymmeniä parhaassa tapauksessa kohtuullisesti toimeentulevia henkilöitä, jotka saattoivat villiintyessään verrata asemansa peräti opettajan ansiotasoon.

Tiettävästi Malmsten ei ollut mikään rutirikas mies, vaikka levytti enemmän kuin kai kukaan muu Suomessa. Tapio Rautavaaralta saattoi lipsahtaa rahaa turhuuteenkin, mutta sellaista tietoa ei ole koskaan tullut vastaan, että tämä hämmästyttävän lahjakas ja karismaattinen mies olisi varsinaisesti iskenyt rahoiksi - yhtä vähän kuin Reino Helismaa, joka teki omalla alallaan mitä vain, ja nopeasti.

Jorma Hynninen näyttää kuvassa käsikiviä. Niitä käytettiin kuulemma suvussa aikana, joka ei ole mahdottoman etäinen.

Kuva on sattuma ja saisi mielellään olla parempikin, mutta on siinä sisältöä. Taiteen tekeminen on raskasta ja loppumatonta ruumiillista työtä, jonka tuloksena on jotakin ravitsevaa.

Kuulemani, näkemäni ja lukemani perusteella uskon, ettei laulaja kyllä tästä enää parane.

Jorman uraan ja levytyksiin näyttäisi liittyvän kaksi erikoista piirrettä.

Hän on jostain syystä, ehkä rakenteellisesti, haluton henkilökultin kohteeksi. Siinä ei todellakaan ole mitään pahaa, että jotkut kuten Martti Talvela ennen ja Karita Mattila nyt vetävät pelkällä persoonallisuudellaankin ihmisiltä jalat alta.

Tapasin Jorman ensimmäisen kerran jossain tilaisuudessa Los Angelesissa. Hän joi vettä ja söi salaatinlehden tai retiisin ja vastaili kysymyksiin muutamalla sanalla. Taiteilijalle, joka oli hetki sitten loistanut Dorothy Chandler hallin lavalla, asenne oli epäamerikkalainen. Mutta Hynninen onkin jollain tavalla kuin Väinö Linnan romaanihenkilö. Pinnan alla on voimaa niin paljon, ettei siitä tarvitse paljon huudella.

Tämä tällainen ei ole mitään maalaisuutta. Eräässä toisessa tilaisuudessa oli tehtävä vaikutus amerikkalaisiin kuulijoihin, jotka olivat sekä nirsoja että oppimattomia mutta rikkaita. Negro sprirituals -sarja ja mahdollisesti läsnä olleet juutalaisyhteisön edustajat huomioon ottava "Go Down, Moses", vaikuttivat kuin palava pensas.

Se toinen piirre on levytysluettelosta näkyvä halua liikkua hyvin laajalla alueella. Klassisessa musiikissa on paljon laulajien perusaineistoa passioista alkaen mutta myös erittäin paljon vaikana ja vähän myyvänä pidettyä uutta musiikkia, etenkin suomalaista.

Hynnisen tangolevy "Hurmio", on raju. Kuuleman mukaan kappaleet ovat suunnilleen samoja kuin ne, joita hän esitti Sorsakosken lavalla ennen opettajaseminaariin menoa, ja tiettävästi todellinen kohde on sama kuin silloin: nainen eli tyttöystävä, kihlattu, vaimo, sama henkilö sieltä järven vastarannalta.

Nyt sattui käsiin ja aiheutti halun mainostaa levy tukkilaislauluja. En oikein saanut selvää mutta olin ymmärtävinäni, että esitykset on koottu mutama vuosi sitten johonkin uittoperinnetilaisuuteen.

Kyllä tukkipoika tunnetaan.

Sehän on kaikkien tiedossa, ettei oopperalaulaja välttämättä voita iskelmälaulajaa tämän kotikentällä. Tukkilaisia ajatellen jokin Kippari-kvartetti, Kauko Käyhkö ja tietysti Olavi Virta ovat kukin tavallaan sivuuttamattomia.

Mutta laulaminen ei ole urheilulaji, koska laulut voi tehdä monella eri tavalla hyvin.

Hynnisen "On lautalla pienoinen kahvila", "Kaunis Veera" ja "Kaksi vanhaa tukkijätkää" sykähdyttävät.

Henkilökohtaisen kiitoksen saa Pakkalan - Merikannon "Tukkijoella"-näytelmän metsäradion tunnisbiisi Vielä niitä honkia humisee. Siinä on näet mukana myös se säkeistö, jonka yli on joskus tapana hypätä:

"On sitä oltu ryyppäämättä kolmekin vuorokautta,
kun on sattunut seilaamahan ulapalle lautta..."