Koskenniemi

Eilen puhe oli huippukirjailijasta, Andrew Vachssista. Tänään mielellä on V.A. Koskenniemi. Ongelma on, miten kirjoittaa ja miksi kirjoittaa tekijästä, josta ei pidä ja jota ei arvosta.

Koskenniemi on runoissaan ja aforismeissaan vaisu, poseeraava ja derivatiivinen. Kuvassa on hänen hänen esseensä Musset'sta.

Koskenniemi kirjoitti 60 vuotta kirjoista ja kirjailijoista. Panen tähän Musset'n siksi, että kirja ei ole Baudelairesta eikä Rimbaud'sta eikä etenkään Verlainesta. Musset on toista ja enemmän kuin luullaan, mutta merkittävin osin frakki päällä luettevaa runoutta eli mahdollisimman kaukana veret seisauttavasta tekstistä, jota nämä muut osasivat kirjoittaa.

En ole tehnyt kotiläksyjäni, koska olen yksi niistä harvoista suomalaisista, jolla ei ole Koskenniemen Koottuja teoksia hyllyssä, mutta rohkenisin katsausten perusteella väittää, että Koskenniemi pysyi viileänä ja jokseenkin tietämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen muutoin ahkerasta seuraamassaan kirjallisuudessa, etenkin Ranskassa ja Saksassa.

Kun taas kirjallisuudessa ei tapahtunut jotain, Koskenniemi oli ensimmäisenä aplodeineen.

Joitakin vuosikymmeniä kirjallisuutemme vastakkainasettelu oli Leino ja hänen kaltaisensa (L. Onerva) vastaan Koskenniemi. Kun Koskenniemi leimautui sotien aikana hitusen hitleriläiseksi, syntyi uusi vastakkain asettelu muu maailma vastaan Koskenniemi. Hän taisteli taitavasti niin runouden modernismia kuin kaikenkarvaisia työläisrabulisteja (Linna) vastaan. Siinä välissä oli ollut vastakkainasettelu Tulenkantajat - Koskenniemi.

Tässä kaikessa on yksi arvoitus: väitetyin tavoin vähäpätöinen kirjailija ei pystyisi tuollaiseen.

Koskenniemi oli suuri nimi esikoisteoksestaan (1906) akateemikkona julkaistuihin viimeisiin Uuden Suomen arvosteluihin (1962). Jos Pekka Tarkka julkaisi muistelmateoksen, mitä suuresti toivon, hänen olisi tunnustettava teutaroineensa Koskenniemen rehtorin viitan poimuissa. WSOY:n Hannu Tarmio on julkaissut joitakin pikkuilkeitä muistumia akateemikon ja hänen aisaparinsa Maila Talvion kovista otteista kustannusmaailmassa.

Rupuliviilekepuolen remeltäjät, sellaiset kuin Eino Leino ja Pentti Saarikoski, saavuttavat kuolemattoman maineen kulttuuritaistelullaan, vaikka kovin monissa tapauksissa todellinen voittaja on viina.

Konservatiivinen taistelija ei saa ymmärrystä arvoilleen ja asenteilleen.

Tässä on jotain outoa. Kai kulttuurissa kaikkien sota kaikkia vastaan on normaali ja moraalisesti korkea käytäntö. Lisäksi asioiden luonteesta johtuu, että ihminen voi löytää itsensä välillä toiselta, välillä toiselta puolen jakolinjan.

Nuorukainen Koskenniemi nipisteli sydämiä tavalla, josta hänellä oli kauan hyötyä. Esimerkiksi Paasikiven - Ståhlbergin - Mannerheimin sukupolvi näytti pitäneen selvänä, että tässä oli poeta laureatus, jolle oli kulloisenkin tarpeen mukaan annettava virkoja ja kunnianosoituksia tai lupa raivata puutalokortteleiden keskelle Koskenniemenkatu promootiokulkueille.

Olen lukenut hyvin huolellisesti joitakin Koskenniemen teoksia, kuten "Roomalaisia runoilijoita". Kun tunnen Catulluksen yksityiskohtaisesti ja Propertiuksen ja Tibulluksen verrattain hyvin, esitän tuota taustaa vasten arvion, että kirja on tasoltaan vaatimaton verrattuna esimerkiksi nuoremmann ikätoverin Linkomiehen tuotantoon, jossa kyllä siinäkin on sössöä seassa.

"Vaeltava viisaus" on perinteinen rippi- ja ylioppilaslahja ja sellaisena mielestäni aika ruma teko nuorella saajalle. Valikoimana ja käännöstyönä se oli itseään hapuilevan suomen kielen aikana merkittävä ja kiitettävä saavutus.

Kiinnostavaa muuten etteivät Jarkko Laine ja häntä heikommat toimittajat ole kyenneet tuomaan markkinoille aidosti kilpailevaa teosta. Vaikka aforistiikka on Markku Envallin ansiosta tullut uudelleen esiin ja vaikka meillä on maisemassa joukko uusia, uudenlaisia alan mestareita, kuten E. Paasilinna ja Samuli Paronen sekä, myönnettäköön, Haavikko.

Finlandia-hymnin ja Lippulaulun (Siniristilippumme) Koskenniemi oli erittäin korkean tason ammattimies. Omassa tuotannossaan hän pääsi parhaimmillaan kansanlaulun kaltaiseen yksinkertaisuuteen, joka oli kuitenkin raskaana merkityksestä ("On suuri sun rantas autius).

Esittäisin arvauksen selittääkseni tämän merkittävän henkilön maineen madaltumista.

Ensinnäkin kulttuuriset aikakirjamme ovat olleet perinteisesti hyvin humistipainotteisia. Koskenniemi on näkyvämpi kuin paperitehtaiden ja Outokumpu Oy:n sankarilliset toteuttajat, puhumattakaan luonnontieteilijöistä, joista Lindelöfejä tuskin muistetaan ja ainoa suomalainen Fields-mitalin saaja Lars Ahlfors (k. 1996) lienee täysin tuntematon valistuneelle lukijakunnalle.

Toinen selitys on Toivo Kärki -ilmiö. Kun joku löytää ajan sävelen nopeasti ja erehtymättömän hyväkorvaisesti, sata hutilusta tulee perässä ja lamaa laihon. Lyhyen ajan kuluttua esikuva sekoittuu epigoneihin eli jäljellä on vain jäljittelijöiden maine.

Antikvariaatit ja kirjastot ovat vuosikymmeniä notkuneet pikku-Koskenniemistä.

Se ei ole todellakaan Koskenniemen syy.

En näe aihetta maineenpalautukseen mutta halusin osoittaa, että 1950-luvun kirjallisuuspoliitikoilla oli henkilökohtainen tarve kuvata Koskenniemi poropeukalona, mitä hän ei todellakaan ollut.

Sitten koko asia ja nimistö hautautui vuosikymmenien poliittiseen pullisteluun.

Tarkkaavainen lukija lienee huomannut, että tämä blogi on myös kommentti ajatukseen Suomen kirjallisuuden kaanonin julkaisemisesta. Katselin tuoreeltaan Tanskan vastaavaa listaa - mm. viralliset suuret kirjailijat - ja pidin ajatusta hyvänä. Sellaisia listoja syntyy joka tapauksessa, jolloin perustelujen tunnustaminen on oikein.

Jos opetusministeriö tukee Suomen runoilijoiden kantakirjan perustamista, kyllä Koskenniemi kuuluu siihen näkyvästikin.