Bioi parallelloi

Pitäisi kirjoittaa Plutarkhoksen mallin mukaan. Tämä kunnon mies eli ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja kirjoitti kreikaksi. Hän oli ensin Montaignen ja sitten Shakespearen suuri esikuva ja ihanne.

Ajatus: elämäkerrat ovat olleet huonossa huudossa runsaat puoli vuosisataa. Historiatiede piti 1800-luvulta eli Wilamowitz-Möllendorfista, Mommsenista ja Rankesta Meineckeen ja samoin Ranskassa "voimia" ja "tapahtumia" keskeisinä ja ihmisiä näiden voimien tahdottomina sätkynukkeina. Siten tutkimus oli kohdistettava "ilmiöihin" ja jätettävä ihmiset kansantajuiselle kirjoittelulle.

"Nerot" olivat sitten erikseen.

Muutos on nyt tapahtunut, mutta siihen ei ole reagoitu. Kirjallisuuden tutkijat olivat ehkä kiivaimpia. Uuskritiikin postulaatin mukaan kirjailijan elämänvaiheilla ei ollut mitään tekemistä hänen tuotantonsa kanssa. Niinpä elämäkerrallinen aineisto alkoi näivettyä tutkimuksessa 1950-luvun lopulla. Sitten Kai Laitinen (Kallas) ja Pekka Tarkka (Joel Lehtonen) toimivat kuitenkin toisin ja heitä kevyemmässä sarjassa Panu Rajala (Sillanpää).

Poliittisessa historiassa Kekkosen varjo on maannut kaiken päällä tässäkin. Ja Kekkos-elämäkerta. Toisaalta Tuomo Polvisen laaja J.K. Paasikivi on esikuvallinen.

Ajatus ja ehdotus on siis esseisteille, jos heitä vielä on - musitakin kuin Mannerheimista voisi kirjoittaa kotiaineita.

Plutarkhoksen "Kuuluisien miesten elämäkertoja" on rakenteeltaan metka. Kirjoittaja on rinnastanut pareittain yhden kreikkalaisen ja yhden roomalaisen. Hän näyttäisi tutkivat johtajan ominaisuuksia, kuten järkähtämättömyyttä, käymällä läpi esikuvia, sellaisia kuin Cincinnatus ja Cato vanhempi. Joskus hän tutkii luontenpiirteitä, joka oli aikalaisten Ciceron ja Senecan leipälaji esittelemällä ihmisiä, joissa nämä piirteet tihentyvät.

Olisi oikeastaan jännittävää lukea kunnon kirja, vaikka Matti Turtolan kädestä - Ryti ja Kekkonen (jotka karsastivat toisiaan) tai Ståhlberg ja Paasikivi (jotka olivat läheisiä) tai Paasikivi ja Tanner (tunsivat toisensa Liikemiesten kauppaopistosta, jossa Tanner opiskeli 20-vuotiaana).

Nämä ovat vain poliitikkkoja. Mutta miten esimerkiksi lääkärit? Maalaispojat Taavetti Laitinen ja Arvo Ylppö? Tai sukulaiset Palmén, kuten suvun kirurgit ja unohtunut historiantutkija E.G. Palmén, yksi etevimmistä alalla toimineista.

Lehteilen kirjaston kappaletta Weilin Göösin 1996 ilmestyneestä suurteoksesta Kansallisgalleria - suuret suomalaiset. Taso vaikuttaa aivan hyvältä, mutta luultavasti kirja ei menestynyt. Mietin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansallisbiografiaa.

Nämä paremmat elämäkerrastot ovat muuten hyviä, mutta jään kaipaamaan juoruja ja panettelua, jotka ovat alan kirjallisuuden suola.

Ei tästä ole kauan kun ystäväni ja oppilaani kysyi, tiedänkö syytä, miksi suuri juristi ja tutkija N.N. käyttäytyi päättömästi vuonna 1945, ja jouduin kertomaan hänelle, että kyllä, N.N. karkasi kotoa erään pimpinellan perässä ja jätti kunnon vaimon ja kaksi tytärtä puille paljaille aloittaen
sitä vastoin harvinaisen inhottavan ja likaisen rettelöinnin tuomioistuimessa.

En ole Plutarkhos ja pidän enemmän hänen teoksestaan "Moralia", joka on kaikkien blogien äiti. En tunne ihmisiä enkä oikein viihdy seuroissa. Siten en tässä puhu omista työsuunnitelmistani.

Palaan vain viikon virteeni. Heikinheimo lupasi muistelmissaan piirtää muotokuvia aikalaisistaan, ja hän olisi sen osannut mutta jättää sen oikeastaan tekemättä. Suhonen ja Klinge osaisivat. Ei kuulu mitään. Virolaiset taas osaavat kulttuurisen ja yhteisöllisen ympäristön eläväksi tekemisen. Vielä kerran: Jaan Krossin "Rakkaat kanssavaeltajat" on aikamoinen tarina. Ei tule mieleen mitään vastaavaa Suomen kirjallisuudesta.