Blogien vastustaja

Erkki Pennanen kiukuttettelee päivän lehdessä poliitikkojen verkkopäiväkirjoja esitämillään perusteilla, joista yksikään ei vakuuta.

Luullakseni Vanhanen ja Siimes jaksavat kirjoittaa päiväkirjaa ja Tuomioja kotisivuja, jotteivat toimittajat pääsisi väliin. Tässä mielessä Helsingin Sanomien poliittisen toimittajan harmin ymmärtää.

Vanha sääntö tietää, ettei sanomalehden kanssa pidä väitellä, koska se ottaa viimeisen sanan. Verkkopäiväkirjassa ei käy näin. Poliitikko ei voi myöskään pitää puheita vapaasti. Julkiset puheet on tasapainotettava niin tarkkaan, ettei puhujan auta siinä sanoa paljon mitään.

Puhuttu sana on tullut HS:n tontille etenkin television aamuhaastatteluissa ja jossain määrin ajankohtaisohjelmissa, niissä jotka lähetetään iltauutisten jälkeen.

Kuka sen tietää, ehkä meillekin syntyy talk-show, jonka vetäjä on niin etävä, että osaa kääntää höpötyksen debatiksi. FST eli ruotsinkielinen ohjelma on osoittanut sellaisia merkkejä. Ja viimeksi Päivärinnan vetämä väittelyohjelma kiinteistönvälityksestä oli jännittävä.

Helsingin Sanomat ja sen kotimaan ja politiikan toimitus ei ole vielä päässyt irti kansankoulunopettajan ajatusmaailmasta eikä käyttäytymiskaavoista. Opettaja tietää. Opetaja näyttää esimerkkiä. Opettaja antaa puheenvuoron, jos oikein viittaa. Mutta kansakoulun takana oli oppivelvollisuus. Helsingin Sanomien takana ei ole lehden lukemisvelvollisuutta.

Pennanen unohtaa kaksi blogin tärkeää ominaisuutta, nopeuden ja kaksisuuntaisuuden. Tosin puheena olevat poliitikkojen päiväkirjat eivät sisällä kommentoinnin mahdollisuutta, paitsi Tuomiojan.

Tämä Blogger menee pian tukkoon ja nurin. Blogien määrä kasvaa geometrisessa sarjassa, ja siksi on korkea aika vähätellä ilmiötä.

Bloggerin kasisuuntaisuudessa on ongelmana kommentoijan sisään kirjoittautuminen ja blogistin mahdollisuus moderoida kommentteja eli jättää niitä julkaisematta. Olen nyt kirjoittanut näitä viime syyskuun lopusta ja jättänyt julkaisematta kaksi kommenttia niiden sisällön takia. Julkaissut olen noin tuhat. Voisin laittaa moderoinnin pois päältä, mutta en tee sitä, koska olen raukkamainen. En halua osallistua mielestäni lainvastaiseen julkaisemiseen, ainakaan niin kauan kuin EY-direktiivin mukaan olen oikeudellisessa vastuussa blogissani ilmestyvästä. Lainvastaisia ovat etenkin kunniaa loukkaavat eli henkilökohtaisuuksiin menevät törkeydet, joita olen siis kohdannut vain kaksi puolessa vuodessa.

Sitten on vielä kaksi asiaa, joista Pennanen sanoo, ettei hän ymmärrä niitä. Sananvapaus. Demokratia.

Vapautta on kahta lajia, vapautta jostakin ja vapautta johonkin. En viittaa affirmative action -ajatteluun, vaan Lutheriin. Minulla on vapaus politikoida. Minulla on vapaus olla politikoimatta. (Käytän jälkimmäistä.)

Minusta tuntuu, että suurten sanomalehtien verkkokeskusteluihin osallistuu yhteensä noin 8 ihmistä ja että he ovat kaikki entisiä yleisön osaston kirjoittajia, jotka ennen käyttivät nimimerkkiä "Joukko huolestuneita perheenisiä Espoosta". Lisäksi siellä on teini-lällätystä eli chatistä siirtynyttä rupattelua.

Sananvapaus on oleellisesti vapaus puhua ja kirjoittaa pötyä. Jos se olisi muuta, se edellyttäisi laaduntarkkailua, jonka toinen nimi on sensuuri.

Pennasella ja minulla on suuri sananvapaus. Kirjoitan blogia, kirjoitan Helsingin Sanomiin, Kanavaan, Parnassoon, Askel-lehteen, Etelä-Saimaaseen. Kirjoittaisin lisää kirjojakin, ellen olisi seurannut huolellisesti ns. Paavo Haavikko -syndroomaa, jota voisi sanoa myös Jörn Donner -oireyhtymäksi. Hyvät ja hienot teokset menettävät merkityksensä ja arvonsa, kun kirjoittaja ei enää muista, mikä on kirjallisuuden ja taiteen vaikein ja tehokkain keino - vaikeneminen.

Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin.