Tulin junassa Lappeenrannassa ja mietin tuntemiani sävähdyttäviä miehiä. Välillä ihmettelin, kuka kuorsaa. Se olin minä. Sitten mietin taas.
Olen tavannut vierestä, läheltä ja lähietäisyydeltä joukon huippulahjakkaita ihmisiä. Yleensä pelottavaan lahjakkuuteen liittyy kauhistuttavia luonnevikoja.
Nyt haluaisin ymmärtää, miksi yksi Mäkinen ja yksi Lehtinen, molemmat armeijassa 1964, ja yksi Jussi eli Juuso partiossa 1950-luvulla tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen.
Sellaisia ihmisiä on ja on aina ollut. Heistä ei välttämättä "tule mitään", tämän tasavallan hyödyllisiä kansalaisia vain. Mutta heillä on kyky saada jopa raakalaismaisessa poika- tai miesporukassa eleettömästi kaikkien aito arvostus.
Ehkä siviiliin lähtö varusmieskersanttina on elämän sosiaalinen huippu, mutta mitä siitä. Nämä ihmiset - puhun miehistä, koska minulla ei ole kokemusta naisporukoista - osoittavat niin hurjaa elämän hallintaa, että se ote ei varmaan petä.
Tietysti on poikkeuksia - Päiviö Hetemäki, mahdollisesti Tauno Matomäki - mutta tavallisimmin merkittäviin asemiin kohonneet ihmiset eivät ole tasapainoisia eivätkä kaiketi onnellisiakaan.
Luulen, kun en paremmin ymmärrä, että näiden erikoisten miesten salaperäinen kyky on välittäminen. He eivät ole suuna ja päänä. He eivät puhu itsestään eivätkä muutenkaan paljon. He eivät tule näytteille. Mutta heidän porukassaan kaikille syntyy se tunne, että tämä kaveri kantaa omien kuormiensa lisäksi toisten taakkoja. Lisäksi hänellä on tavatonta tarkkanäköisyyttä, jonka turvin hän osaa tarttua tilanteeseen juuri oikealla hetkellä eli juuri silloin kun toinen on pienen jeesaamisen tarpeessa, vaikka ei ehkä itse huomaa sitä.
Sellaista katselee mielikseen, kun muodollisen hierarkien korkealle kohottama mies, esimerkiksi toimitusjohtaja tai upseeri, yrittää lanistaa tällaisen sosiaalisen mestarin. Siinähän käy aina juuri toisin päin.
Koululuokissa, armeijan osastoissa ja työpaikoilla on huippusuoriutujia. Useimmiten he pitävät välimatkaa toisiin eli ovat "solisteja". Kun he sitten saavat Nobel-palkinnon tai vastaavaa, he luulevat tosissaan ansainneensa sen itse.
Se on erehdys. Ei kenestäkään ole yksinään mihinkän.
Johdettaviltaan oppii enemmän kuin johtajiltaan.
Ilkeät kiinalaiset sanoivat tuhat viisisataa vuotta sitten: joka puhuu, ei tiedä. Joka tietä, ei puhu.
Tuollaisista ihmisistä näen päiväunia. Mukava kuulla, että heitä on. Tai onhan minunkin varmaan täytynyt sellaisia tavata, mistä muuten osaisin sellaisista haaveilla? En vain saa ketään nyt mieleeni.
VastaaPoista"Yleensä pelottavaan lahjakkuuteen liittyy kauhistuttavia luonnevikoja." Mutta niin myös pelottavaan lahjattomuuteen. Ehkä on sitten vielä niin, että noiden "välillä" majailevia luonnevikoja me siedämme parhaiten. Tai ainakin piilottelemme. Puhumattakaan omiamme, joita on helppo verrata ääripäihin.
VastaaPoistaKaisa, se juuri taitaa olla tyypillinen ominaisuus näille hiljaisille miehille. Vasta myöhemmin oivallat, et edes porraskäytävässä vielä, että tuossapa oli poikkeuksellinen ihminen. Me jotka olemme alati suuna päänä ohitamme nuo mykät ritarit, mutta eivät he siitä piittaa. Musil taisi kirjoittaa kirjankin yhdestä tällaisesta - Mies vailla ominaisuuksia.
VastaaPoistaMatti