Olen usein kirjoittanut sotiemme kolmesta ihmeestä, Talvisodan torjuntavoitto, Jatkosodan torjuntavoitto ja selviytyminen aselevosta. Viimeksi mainittu jää usein maininnatta. En usko että syyskuun 1944 rauhaa oli tarkoitettu todelliseksi.
Jokseenkin hämäräksi ovat jääneet syyt, joiden vuoksi Suomi selviytyi rauhasta voittajana. Keskustelu esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä on tarpeen, mutta asian ydin on sivuutettu. Oikeudenkäynti toteutettiin Suomessa, eriskummallisella tavalla tosin ja syviä oikeusperiaatteita loukaten, mutta Suomessa. Evakot ja suuri määrä rintamamiehiä asutettiin maanhankintalautakuntien toimesta. Sotavammoista maksettiin korvauksia. Sotakorvaukset maksettiin yksityisen teollisuuden ponnistuksin ja länsimaalaisittainkin vapaiden ihmisten työllä.
Omistukseen ja elinkeinorakenteeseen kajottiin hyvin ankarasti, mutta se tehtiin lainsäädännön mukaisesti, ja ratkaisuista sai valittaa. Sotarikollisia etsittiin yksin kappalein ja eräiden tie vei yleisiin tuomioistuimiin, jotka sovelsivat rikoslakia ja sotaväen rikoslakia.
Keski-Euroopan sortuminen Stalinin syliin oli osittain Hitlerin työtä. Valtiot olivat menettäneet uskottavuutensa ja sodan jälkeen saksalaisomaisuus otettiin korvauksetta haltuun – myös yksityinen omaisuus. Eräissä Saksan naapurimaissa yli puolet maaomaisuudesta oli ollut saksalaisten jo ennen Hitlerin valtaan nousua.
Kun nyt miettii mainiosti menestyviä Baltian maita ja öljyllä rikastunutta Venäjää, ero on laillisuus ja uskottava hallintokoneisto. Kun EY natisee, kysymys on hallintokoneiston uskottavuudesta. Kun maahanmuuttajien lapset riehuvat, kysymys on syrjäytymisestä eli siis siitä, että heidät on jätetty todellisuudessa ilman laillisia oikeuksia – kukaties lain kirjain on täytetty mutta henkeä ei.
Byrokratia on jatkuvuuden tae ja ihmisen suoja. Juuri sellainen byrokratia kuin harvan rakastama kunnallishallinto. Kysymys ei ole pelkästä oikeudenmukaisuudesta. Oikeudenmukaisten ratkaisujen tekeminen on matemaattisesti mahdotonta. Pyrimme tekemään lähes oikeudenmukaisia ratkaisuja, koska aikamme ja elämämme ei riitä muuhun.
Kysymys on koneiston, usein mainitun ja heikosti ymmärretyn infrastruktuurin olemassaolosta. Helppo esimerkki on suomalainen poliisi – helppo haukuskella mutta todellisuudessa erittäin hyvin toimiva virkakunnan osa, johon itse asiassa luotetaan laajasti. Tai yleiset sairaalat, joiden toimimattomuutta valitellaan kovin. Ongelmia on – mutta jokseenkin jokainen suomalainen uskoo, että kun soittaa hätäkeskukseen, pian tulee ambulanssi ja sen mukana asianmukainen apu.
Nämä rakenteet alkoivat syntyä Suomeen 1800-luvulla ja niiden kehittämisestä on pidetty kiinni. Kehittäjät ovat jääneet nimettömiksi ja vaille julkista kiitosta. Omasta maailmankatsomuksestani lähtien nostaisin rakenteittemme vertauskuvaksi kansakoulunopettajan, nykyisen peruskoulun opettajan. Rakenteet eivät näet toimi, ellei ihmisiä ole saatu uskomaan, että ne ovat hyödyllisiä. Se mitä ihmisille opetetaan on toisarvoista. Se että heitä opetetaan on ensiarvoista.
