Koottavat

Pinseri kirjoitti koottavista. Luin kommentit.

Oppilaani Herkko kysyi kerran, miksi muistelen menneitä aikoja. Hän ei sanonut sitä, mutta kuulin lauseen lopun: kun ne eivät ketään kiinnosta.

Olen vakavissani sitä mieltä, että nykyisyyttä ja siten tulevaisuutta ei voi ymmärtää, ellei mieti menneisyyttä. Se miksi minä olen tällainen johtuu joltain osin siitä, että vanhempani olivat nuoria aikuisia sodan aikana. Sukupolveni hulluus johtuu osittain siitä, että vanhempamme olivat tienaamassa, kun me kasvoimme kouluikään.

Sukupolveni röyhkeys johtuu siitä, että tulimme maailmaan, jossa kaikille koulutetuille oli työpaikka tai virka. En ollut kuullut puhuttavankaan tutkinnon suorittaneesta, joka todella ei olisi saanut töitä ja palkkaa. Tämä taas johtui siitä, että meilläkin sota oli välillisesti ja suoraan vapauttanut 100 000 työpaikkaa.

Niinpä me - todellisuudessa minua hiukan nuoremmat - vaadimme hallintaamme Vanhan ylioppilastalon ja äänen korkeakoulujen hallinnossa. Sen sijaan saimme keskioluen.

Tästä johtuu osittain se, että lapsistani on tullut sellaisia kuin on tullut.

Tausta, menneisyys eli historia vaikuttaa jopa siihen, mitä näemme ja miten näemme. Myös lihakset muistavat.

Sen takia koottavat on osa yhden sukupolven henkistä rakennetta. Pienoismalleja koottiin silloin jo myytillisiksi muuttuneista sotakoneista ja laivoista. Muovi oli uutuus. Rewellin pakkauksessa mukana ollut liima oli uutuus. Osat oli valmiiksi prässätty.

Tein joitakin koottavia 1950-luvulla mutta lopetin pian, koska yksi veljistäni oli tolkuttoman paljon etevämpi myös tässä asiassa.

Itse epäonnistuin liidokkien rakentamisessa. Haka, Kiva ja Kiuru olivat pikkupojan mahdollisuuksien rajoissa. Esikuva vain oli ylivoimainen. Kaikista henkilöistä - kummitätini oli rakentanut kilpailukelpoisen liidoksin, joka oli seinällä näytteillä.

Liidokit tehtiin balsasta, vaneerist ja ohuista rimoista ja päällystettiin paperilla. Pinnoite oli lakkaa. Aloittelijoille tarkoitetut rakennussarjat, joita tilattiin Helsingistä, oli stanssattu valmiiksi, mutta periaatteessa siipikaaret oli sahattava lehtisahalla levystä. Kovin se oli tarkkuutta vaativa tehtävä.

Esikuvista masentavimpia olivat puiset pienoismallit. Niitten tekeminen oli ollut asemasodan aikana villitys ilmavoimissa. Isäni nimikkoneen pienoismalli on edelleen tallella ja melkein kunnossa - kaksitasoinen Fokker CX. Epäilen, että jokin esikunta tai viihdytystoimisto oli valmistanut piirustuksia, koska pienoismallin osien valmistaminen veistämällä korkeintaa luonnollista kokoa olevan laitteen piirustuksiin tukeutuen taitaa vaatia ammattimiestä. Mutta vanhoissa valokuvissa näkee aliupseereita ja upseereita viisin, kymmenin kappalein näpertelemässä puusta ja vanerista Meserschmittejä, Blenheimeja, Curtisseja, Moraneja, Fiateja ja jopa harvalukuisiksi jääneitä Myrskyä, Pyörremyrskyä ja muita kotimaisen lentokonesuunnittelun huono-onnisia yritelmiä.

Lihasten muistia ja silmien tietoa siis oli mutta ajatus yrittää koota Askartelukeskuksen myymiä laivojen puisia pienoismalleja jäi haaveeksi. En palaa siihen.

Karmea totuus on, että tässä asiassa ihmisten kyvyt ja lahjat vaihtelevat todella paljon. Olen tavannut ja seurannut vierestä nuoria kavereita, joilta esimerksi Koottavan maalaaminen onnistuu käsittämättömän hyvin, puhumattakaan "decalien" eli siirtokuvien kiinnittämisestä. Ja toisilta taas ei onnistunut.

Epäilen että äidit eivät rakastaneet koottavia ja että niiden kattoon ripustaminen kohtasi jäykkää vastarintaa. Kavereitten luona näki silloin tällöin, miltä komea kottava näyttää oltuaan vuoden katossa. - Tiedossa ei ole keinoa poistaa niistä pölyä eikä hämähäkin seittiä.