Eräässä vaiheessa opiskelin todellisuutta. Olin lukenut ja opiskellut niinpaljon, etten enää mitään ymmärtänyt. Olin silloin esittelijänä korkeimmassa oikeudessa. Siellä oli joukko korkea-arvoisia henkilöitä, joille todellisuus oli se alue, joka taitettiin kalossit jalassa, vahtimestari perässä salkkua kantamassa, Esplanadilta Bulevardille tai vaihtoehtoisesti Bulevardilta Esplanadille.
Yhden yön seurasin toimintaa Töölön sairaalan tapaturma-asemalla. Sen yön jälkeen en ole ihmetellyt, että lääkärit ja sairaanhoitajat pyrkivät toisiin toimipaikkoihin, esimerkiksi ympäryskuntiin. Muuan tunti sitten aikuisen tyttärensä menettänyt äiti halusi nähdä ruumiin ja oli hyvin vakuuttava. Lääkäri viittasi minulle, että menisin perässä. En ollut ennen nähnyt ihmisen sekoavan silmieni edessä, noin kymmenessä minuutissa. Äiti muuttui täysin harhaiseksi ja väkivaltaiseksi. Lopulta hän päätyi Hesperiaan. Se olisi ollut kaikkien mielestä ymmärrettävää, että hän olisi pitänyt kuolemantapausta (kuorma-auton alle) lääkärien salajuonena. Mutta lisäksi hän näki olemattomia, kuten aseita, päähineitä, häntiä.
Lääkärit eivät saa puhua tällaisesta, eivätkä he puhu.
Tuon käynnin jälkeen en ole uskonut sanaakaan sairaaloiden väitetystä tehottomuudesta. Toiminta oli viimeistä piirtoa myöten harkittua. Voi olla että äkillisten tapausten hoito vaikuttaa rauhallisempien asiakkaiden asioissa tehottomuutena. Raha ei voi riittää kaikkeen. Jos jonkin klinikan virheelliset arviot haluttaisiin pudottaa puoleen nykyisestä, esimerkiksi yhteen prosenttiin kahdesta prosentista, klinikan kustannukset kaksinkertaistuisivat. Jossain on sellainen kynnys, jonka jälkeen olisi käytettävä järeitä ja siis kalliita tutkimusmenetelmiä. Ihmisen tekemään arvioon sisältyy aina virhemarginaali.
Toisen kerran olin partiopoliisin autossa yöllä. He olivat aluksi vähän kummissaan siitä, mitä joku hovioikeudenneuvos täällä kyylää - olin vaihtanut silloin virkaa. Kaisaniemessä pelotti. Ainakin sata nuorta pyöri pienenä joukkona ja käyttäytyi uhkaavasti. Partion vanhempi ja viiksekkäämpi mies katseli sitä jonkin aikaa ja käveli sitten rauhallisesti vihaisen joukon keskellä ja toi sieltä määrätietoisesti yhden pojan poliisiautoon. Koko joukko alkoi hajaantua. Poika oli autoon tuotaessa tosi vihainen ja huusi. Messuhallin kohdalla mentäessä hän itki ja pyysi, ettei äidille kerrottaisi. Tullinpuomin kohdalla hänet päästettiin kävelemään.
Muistelin muutamia kotiseutuni poliiseja menneiltä ajoilta. Yksi oli joka käräjissä asianomistajana virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevassa asiassa eli häntä lyötiin vähän väliä. Eräs toinen oli vanha ja lihava ja keuhkotautinen, ja kun tansseissa tapeltiin, hän köpötteli sinne sekaan ja sanoi että soh soh.
Vaikea ammatti, vaikka oli se tietenkin toinen aika, kun asiakkaatkin olivat vain humalassa. En ole ihan varma, onko se totta, mutta niin väitettiin, että kiireempinä aikoina eräälle Veikolle, joka oli pitäjänjuoppo, sanottiin että mene nyt itse putkaan siitä ja avain on siellä vanhassa paikassa. Tullaan kun ehditään.
Kolmannella kerralla katselin ja kuulostelin Kisahallin päihtyneitten säilöönottotiloissa eli Messuhallin putkassa. Olin hirvittävän nuorena joidenkin muiden kanssa mukana Ilkka Taipaleen keksimässä projektissa eli auttelemassa Liekkihotellin asiakkaita. Se oli rappioalkoholistien suoja, jota sanottiin myöhemmin Lepakkoluolaksi ja jonka paikalla on nyt Nokian ynnä muiden toimitalo.
Muistin putkan hajun sieltä. Enimmäkseen virtsaa ja likaa, mutta muutakin - köyhyyden hajua. Senkin hajun muistin 1950-luvun maalaiskunnista.
Messuhallin putkavahdit näyttivät kortistoaan. He luulivat, että olin oikeusministeriön lähettämä vakooja. Sellaisia kortistoja pidettiin jo silloin lainvastaisina. Heillä oli kortti kaikista putkapahoinpitelyihin syyllistyneistä ja he selittivät, että näitä ihmisiä ei panna koskaan yhteen toisten kanssa, vaan erilliseen selliin.
Alle 15-vuotiaat sammuneet makasivat lattialla patjalla samanlaisessa asennossa kuin bananikärpäsen toukat biologian oppikirjan kuvassa. Kysyin, miksi heitä ei viedä kotiin. Poliisit sanoivat, että kotona ollaan samassa kunnossa tai sitten lyödään ovi säppiin ja sanotaan, ettei lapsella ole sisään tulemista.
Olin käynyt Sofiankadulla Helsingin poliisilaitoksen vanhoissa tiloissa, joissa vallitsi herran pelko. Poliisimiehet pelkäsivät esimiehiään yhtä paljon kuin väkivaltaisimpia murhamiehiä. "Komisario Palmu" saattoi olla todellisuudessa juopotteleva mahtailija, joka oli päässyt pomomieheksi poliittisin perustein. Siihen aikaan porvarilla ja kokoomukselaisella oli suuri ero. Moni poliisi ja tuomari arveli, ettei puolueisiin sopinut kuulua eivätkä vaalit olleet säädyllinen puheenaihe. Jotkut toiset olivat eri mieltä, ja niinpä muutamissa viroissa oli esimerkiksi sangen maalaisliittolaisia henkilöitä. Vasemmistolaisia tuomaripiireissä oli yksi ja toista epäiltiin. Puhe on siis 1960-luvusta. En kuulu Vanhan valtaajien veljeskuntaan, koska valmistuin 1967 ja olin töissä ja naimisissa ja isä ja toinen lapsi tulossa ja lisäksi vilustunut, kun ylioppilaat jättivät valomerkin noudattamatta ja syntyi suuri kertomus Vanhan valtauksesta. Siksi muistelen tässä vanhoja pahoja aikoja, jotka muuttuivat 1970-luvulla vielä pahemmiksi.
Poliisi muuttui 1970-luvun alussa. Epäilen että oikeuskansleri Risto Leskisellä oli osuutta asiaan. Poliisi oli ollut kieltolain aikana hengenhaistaja, sen jälkeen ilonpilaaja, sota-aikana liikekannallepanokutsujen tuoja ja mustan pörssin kauppiaiden jahtaaja. Sodan jälkeen valtiollinen poliisi ja liikkuva poliisi joutuivat kovan poliittisen taistelun kohteiksi kun kommunistit melkein saivat niistä otteen. Valpo oli punainen joitakin vuosia, mutta sen vaikutus eliminoitiin. Liikkuva poliisi "järjesteltiin" niin taitavasti, ettei sitä ole vieläkään tutkittu. Sitten jatkuivat niukkojen määrärahojen, huonojen palkkojen ja kolkkojen työolojen vuodet. Kovakouraisuus oli sääntö ja elämäntapa.
Ehkä kuitenkin siksi, että poliiseissa oli niin paljon tolkullisia miehiä ja myöhemmin naisia, poliisi ei leimautunut Suomessa kansan ja hyödyllisten pyrkimysten viholliseksi, kuten esimerkiksi Ranskassa, jossa poliisimiesten vähätteleminen kuuluu myös alempaan oppisivistykseen.
Messuhallin juoppoputkan poliisien omatekoinen ja ehkä laiton kortisto oli yksi esimerkki terveen järjen käytöstä aikana, jolloin uudistushankkeet alkoivat jo leijua aika korkealla todellisuuden yläpuolelle.
Kysyin aamun sarastaessa kotiin lähtiessäni, onko mikään asiakastyyppi toisia hankalampi. Poliisit sanoivat että esimerkiksi puliukot, joita oli silloin paljon, ovat melkein poikkeuksetta vaivattomia asiakkaita, kunhan on haalarit ja kintaat käytettävissä. Yksimielinen käsitys oli, että vaivalloisin asiakastyyppi on keski-ikäinen naispuolinen valtiotieteen tohtori.
Lähtiessäni poliisimiehet muistelivat tähtihetkeään, Finlandia-talon avajaisia, jossa oli tarjottu niin paljon tiukkaa viinaa, että Hietalahden piirissäkin putkat olivat lopulta täyttyneet frakki- ja juhlapukuisista asiakkaista.
