Ensimmäisen auton VM-888 isä osti 1955. Se oli oikein länsiauto. Muilla oli Skodaa ja Pobedaa ja Moskovitshia ja joillakin huono-osaisilla Ifa, Itä-Saksan seisoja.
Sitten tuli iso kissa Citroen ID, ensimmäisestä maahan tuodosta erästä. Isoisällä oli viisi ammattia ja kaksitoista liikeyritystä. Yksi niistä oli autokorjaamo, jota kateelliset sanoivat Nurmen automurskaamoksi. Kaikki enoni paitsi vanhin, kelloseppä, olivat käytännössä töissä korjaamolla.
Citroen ajettiin pihaan ja enoni hajottivat sen melkein atomeiksi. Siinä rapakaaret olivat kiinni muttereilla ja pyörät yhdellä, keskiköön kiinnitetyllä pultilla, jossa oli vasenkätiset jengat. Hydrauliikka, jolla auton maavaraa nostettiin ja laskettiin, herätti niin suurta kiihtymystä, että eukkoja juoksi toiselta puolelta maantietä käsiään esiliinaan kuivaten katsomaan tätä ihmettä.
Kerrankin auto jäi kiinni oikein liejuiseen paikkaan. Se otettiin ylös työntämällä lankku alle, tunkki lankulle, maavara ylös, tunkki yläasentoon, maavara alas ja vlac - kaksi pyörää nousi maiskahtaen ilmaan. Sama uudelleen toisella puolella. Ja taas mentiin.
Tapauken teki erikoisen kiihdyttäväksi tuoreessa muistissa oleva autotilanne. Sotien jälkeen kaiveltiin riihistä olkien seasta esiin kaikki vähänkin autoa muistuttava. Isoisällä oli 20-luvun alun Willys Overland, jossa oli käsikaasu, sytytysajan säätö ja kaihtimet ikkunoissa. Kuortaneella meni vakuumi rikki - bensapumppua ei ollut, vaan samanlainen lasinen vakuumi kuin traktoreissa kauan. Minut pikkupoikana pantiin matkustamaan astinlaudalla ja liruttamaan limonaatipullosta bensaa vakuumiin. Toisen kerran bensaputki katkesi ylämäessä Kortesjärvellä. Siihen tuli Ojalammin tai Sinisillan taksi ja putki korjattiin auton sisuskumin palasella ja rautalangalla.
Rautalanka oli siihen aikaan muutenkin ykköstuote.
Isoisän kuorma-autolle olisi voinut myöntää kunniamerkin, koska se oli käynyt sekä talvisodan että jatkosodan. Sen merkki oli International.
Mummun kuoltua enoillani oli emännöitsijä, jota enot sanoivat Kemsuksi, koska hän oli iso ja ruma ja piti kovaa ääntä. Kemsu oli automiesten lyhenne merkistä GMS.
Ajelut tehtiin yleensä kuorma-autolla ja mukaan otettiin naapurin lapset ja Uiton Lempi. Kurveissa koko joukko kieri lavalla sinne tänne. Ei siellä mitään koppia ollut. Tämä tuli mieleen joskus lukiessa Linnan Pohjantähteä, jossa Late hankkii kuorma-auton ja kerää koko kylän lavalle kyytiin ja ajaa "niin että jää paskanen vana taivaalle".
Internationalin eli Natsun jälkeen tuli Bedfordi, jossa oli traktorin moottori mutta kuorma-auton vaihdelaatikko. Sillä ajettiin isoisän autokoulun ajot. Isoisä oli käytännöllinen henkilö. Välillä mentiin Lummukan kautta ja autokouluoppilaat joutuivat lapioimaan kuorman täyden soraa kun muka kerran oltiin sillä suunnalla. Soran heitteleminen lavalle ei ole aivan kevyttä homma eikä miellyttävää pikkukengissä ja kravattivaatteissa.
Näissä oloissa Citroen oli tulokas toisesta, paremmasta maailmasta. Samaan aikaan oli alkanut saada merimiesautoina ja kaksi vuotta jonottamalla Volkkari Kuplaa, jota sanottiin Kansanautoksi. Pastori Hautasta alettiin nimittää Vauhti-Villeksi, koska hänellä oli tapana nosta Kansanutonsa nopeusmittari jopa neljäänkymmeneen tyhjällä tiellä suoralla ajettaessa.
Sitten isän auto kalpeni, kun Kujanpään poika tuli Kanadasta ja toi mukanaan myytäväksi Buickin. Mitään niin järkyttävää en ollut osanut edes kuvitella. Rupesin kalastelemaan Valittuja Paloja alkuperäiskielisinä, koska kunnanlääkärillä niitä oli. Reader's Digest. Kesti vuosia ennen kuin käsitin, ettei lehden nimi liittynyt ruuansulatukseen. Mutta siinä oli enemmänkin Buickien ja Oldsmobilen kuvia ja joskus jokunen Cadillac.
Kun Tekniikan Maailma äänestytti lukijoitaan vuosia sitten kymmenestä käänteentekevästä autosta, sekä Kupla että Iso Kissa sijoittuivat.
Äänestäisin kymmenen suuren auton joukkoon eli vallankumouksellisen T-mallin Fordin seuraan kolme eri Citroenia: sotia edeltäneen "Gestapo-mallin" TA, joka oli ensimmäinen teollinen etuvetoinen, sotien jälkeen tulleen Rättärin, joka oli monessa mielessä halpuuden ja käytännöllisyyden ihme, ja sitten tämän ID:n, jonka ihmeellisempi malli, Suomessa hyvin harvinainen, oli DS.
Esseisti Roland Barthes julkaisi kauan sitten arvostetussa kirjallisuuslehdessä artikkelin "Myytti Iso Citroen" ja huomautti, että DS ääntyy déesse eli jumalatar. Hänen mielestään auton tarkoitus oli sama kuin keskiajan katedraalien: panna köyhät kyykkyyn näyttämällä vastaansanomattomasti, miltä näyttää todellinen valta ja vauraus.
