Vaikenemisen salaliitosta

Yhdistän kaksi viikon teemaani ja viittaan Markku Jokisipilän blogiin ja hänen kirjoituksensa kommentteihin.

Eilen kysyin retorisesti, miksi kirjoittaa. Rehellinen vastaus on: koska vaikeneminen olisi suurempi synti.

Nyt on nähtävissä sellainen taktinen väistöliike, että puhe arki-stalinismin hirvittävyydestä ja puhe Maon todellisesta toiminnasta johdatellaan natseihin ja hakaristeihin. Ja kun puhutaan Hitleristä, päästään puhumasta Stalinista ja Maosta, saatika siitä kasvottomasta pahasta, joka saattaa olla lyömässä laudalta näiden herrojen kootut teokset tässä ja nyt, ympärillämme.

Lähi-itä tulvii Hitlerin ja Stalinin eteviä oppilaita. Pol Pot ehti hänkin esitellä Kamputseassa todellista kommunismia.

Jokisipilä julkaisi tenttivastauksen, jolle annan vanhempana historian tohtorina arvosanan "hyvä".

Mutta se oli vain tenttivastaus.

Stalinin järjestelmän äskettäiset tihutyöt ovat ihmisten ja perheiden eläviä muistoja. Niitä ei kysytä tentissä eikä ylioppilaskirjoituksissa.

Stalin tappoi muun muassa minun isänpuoleiset sukulaiseni. Se ei ole menneisyyttä eikä "historiaa". Ne ihmiset olivat suomalaisia, karjalaisia ja pieni määrä heidän jälkeläisiään on tässä ja täällä.

Stalin vei Suomelta Karjalan ja aiheutti valtavasti sellaisia kärsimyksiä, joita me emme olisi osanneet itse itsellemme aiheuttaa. Suunnitelmissa ollut kansanmurha jäi toteuttamatta suomalaisten odottamattoman menestyksellisen sodankäynnin takia.

Stalin eli Neuvostoliitto aiheutti Jatkosodan ja pakotti meidät Hitlerin liittolaisiksi. En ole ikinä nähnyt yhään järkevää vaihtoehtoa Rytin ja kumppanien toiminnalle ja suuntautumiselle 1940, loppuvuodesta.

Esitetyt vaihtoehdot ovat yhtä järjettömiä kuin ajatus Talvisodan välttämisestä kohtuullisilla myönnytyksillä. Jartsevin neuvottelukosketukset otettiin yli vuotta ennen Stalinin ja Ribbentropin sopimusta. Myönnytysten aika oli Moskovassa syksyllä 1939 ohi.

Putin omaksuu tämän hetken vientitulojen turvin stalinia muistuttavia äänenpainoja puhuessaan Baltian maista ja Suomesta.

Näistä asioista on keskusteltava siksi, että meillä kaikilla on yksi yhteinen huoli: voimmekko mitenkään estää, ettei tämä poliittinen kasvihuoneilmiö toistuisi? Voimmeko rajoittaa diktaattorien päästöjä?

Haluan sanoa hyvin painokkaasti, että Yhdysvallat on tinkinyt kanslaisvapausista järkytävän paljon vuode 2001 jälkeen, mutta sitä ei haluta tunnustaa todeksi eikä siitä saisi edes puhua.

Ei se ole mahdotonta, että seuraava Stalin tulee USA:sta, tai että sieltä tulee seuraava Gorbachov ja että saamme vielä todistaa liittovaltio romahtamista.

En esitä tässä poliittista analyysi kun en ehkä edes osaisi. Kolme 1900-luvun diktaattoria ovat kuitenkin samaa sakkia eräiden amerikkalaisten poliitikkojen kanssa yhdessä asiassa, ihmisten halveksimisessa.

Meille tuo aatesuunta on tunkeutunut liike-elämän, liikkeenjohtajien kautta. Eräiden. En tarkoita Ollilaa enkä edes Liliusta. Tarkoitan sitä ahneutta, jonka kultti meillä raivoaa ja joka antaa ymmärtää, että raha (tai kansantalouden kasvu) on tärkeämpi kuin ihmiset.

Diktaattorit olivat oivaltaneet sen asian, jonka markiisi de Sade muotoili kirjallisuudessa - ettei ihmisellä ole arvoa eikä hänen hengellään väliä. Oivallus on oikea. Olen ollut itse tuomarina jutussa, jossa murhamies sanoi, että "se on sen oma syy, ketä kuolee".

Ihmisen arvo ja luonnon arvo on postulaatti. (Tässä voisi sanoa myös aksioma.) Se on oletettu, otaksuttu lähtökohta, johon todistelu perustuu. Sitä ei voi todistella. Aksiomaattisessa järjestelmässä, kuten geometriassa, oletetaan ja määritellään piste, suora jne.

Natsi-ideologia ei syntynyt tyhjästä eikä Stalin ollut kommunisti. Sellainen ei ollut myöskään Lenin. Lukekaa "Valtio ja vallankumous" tai jokin muu vastaava Leninin teos. Ei niissä tavoitella tasa-arvoa, vaan proletariaatin diktatuuria.

Kaikinpuolista hyvää tavoittelevia liikkeitä oli esimerkiksi keskiajalla ja muutenkin paljon ennen 1800-luvun alun utopistisosialistien esiinmarssia. Vaikka bolshevismi ja möhempi leninismi-marxismi käytti tällaisiakin iskulauseita, ne eivät ole miltään osin uskottavia.

Hitlerin ja Stalinin henkinen isä oli sama mies kuin Snellmanin - Hegel. Ja Hegelin suuri esikuva oli Platon, joka esitti paljon muun ohella sangen "fasistisia" ajatusmalleja mm. "Valtiossa".

Hegel sanoi, ettei yksilöllä ole oikein väliä verrattuna kansaan ja valtioon. Valtio on oleva objektiivisen hengen toteutunut muoto.

Hyvä ajatus ja paljon perää. Mutta tästä ajattelun maastosta - ei Kantista ja hänen postulaateistaan - sikisi Marxin ns. vasemmistohegeliläisyys ja esimerkiksi se rotuoppi, jonka eräs varhainen versio esiintyy Nietzschen kirjoituksissa ali-ihmisestä (Untermensch) ja orjamoraalista.

Tähän on turha tarttua. Se on tiedossa, että natsit lukivat Nietzscheä valikoivasti, mutta kyllä vahvemman vallankäyttäjän oikeus keksiä uusi moraali on varsin sopiva ajatus sekä natsien että Neuvostoliiton kaaderien tarkoituksiin.

Hitler oli sensaatiomainen lahjakkuus ihmisten tunteiden manipuloijana. Vaikka hän oli perinteisin mitoin älyllisesti keskinkertainen ("Taisteluni"-kirjasa päätellen) ja luultavasti ainakin sotakokemuksiensa rampauttama rikollinen, hän sai paljon kannatusta.

Television dokumenttiohjelmaan taltioitu Hitlerin puhe Rytille ja Mannerheimilla oli järkytys - hän puhui aivan asiallisesti, niin kuin saksalainen toimitusjohtaja konkurssin uhatessa.

Stalin osasi olla hurmuri, vaikka esitti sitä roolia harvoin. Muuan Urho Kekkonen kuvasi radiopuheessaan 1953 uskottavasti, miten tenhoava henkilö tämä aikakauden johtava nero oli.

Lenin oli hulluksi tullut kellarirotta, huono juristi, taitava jakobiini, Robespierren läpilyöntikappale, Trotskin hyödyllinen apulainen.

Neuvostoliiton suuret ansiot toisessa maailmansodassa mainitaan Jokisipilän artikkelissa seikkana, joka on luonut hyvää tahtoa. Neuvostoliitto oli sodan voittajia, mutta se ei todista, että sotaa olisi käyty hyvin. Päin vastoin maa kylvi oman tuhonsa siemenet tolkuttoman huonolla sodankäynnillä, menettei oman johdon taitamattomuuden takia miljoona sotialsta ja miljoonia siviilejä ja säästyi Leningradi ja Moskovan menetykseltä vanhanaikaisen ja epä-stalinilaisen kansallisen innostuksen ja "talvisodan hengen ansiosta". Stalinin ja hänen marsalkkojensa sodankäynnistä ei nyt tule mieleen ainuttakaan ammatilisesti korkeatasoista saavutusta - paitsi ehkä Valkeasaaren läpimurto 1944.

Sitä vastoin jälkipeleissä Koba, tämä Teräsmiehen nimen ottanut maantierosvo, oli pistämätön. Churchill näki hänen lävitsee mutta oli voimaton ja Roosevelt alkoi tehdä kuolemaa.

Kevyitä puheita raskaista asioista. Myös nämä minun puheeni.

Aidosti harrastuneille suositelen Karl Popperin kirjaa "Avoin yhteiskuna ja sen viholliset". Alkueos on perinpohjaisempi.

Miten petkuttaa?

"Kirjailijan ainoa ongelma on, miten kirjoittaa hyvin."

Pötyä.

Hyvästä tekstistä ei ole puutetta. Kiitettävää tekstiä on niin paljon, että se on ympäristöhaitta. Hyvää kirjoitusta riitää.

Kirjailijan ongelma on, kuka lukisi.

Lukijan petkuttaminen olisi keskeinen markkinointikeino, mutta se on vaikeaa.

Luin Sofi Oksasen Parnasson esseen. Hän on tällä viikolla joka paikassa. Syystä.

Essee oli hyvä.

Peruskysymys oli esitetty epäsevästi: miten saada ihmiset (lukijat) vedetyksi keskelle epämiellyttäviä asioita. Hän esittää joukon sellaisia, kuten idän kaihon ja hyväntahtoisen naureskelun Neuvostoliiton muistoille.

Esimerkki on hyvä: "CCCP" teepaidassa on vitsikäs, mutta hakaristi ei.

Ehkä tämä on taloustieteellinen ongelma. Suhteellisen niukkuuden aikana tieto esimerkiksi Camus'n uudesta romaanista levisi heti ja ennen pitkää puoli metroa istui sama niden kädessä. Kun Camus'n jälkeen jäänyt romaani julkaistiin, se ei herättänyt huomiota.

Luultavasti olisi opeteltava iltapäivälehtien ja ilmaislehtien keinoja. Niissä on otsikoita ja aloituksia, jotka panevat lukemaan, vaikka ei aikonut.

Mitä puhuttelevampi ja tärkeämmän tuntuinen teksti on, sitä varmemmin se jää lukematta. Se hankitaan ja tuodaan kotiin ja pannaan ulottuville ja myydään kuolinpesän huutokaupassa. Avaamattomana.

Kieltämättä raaka mielihyvä vaikuttaa vielä. Kirjoitus on joskus niin hyvää, että sitä pistelee kuin pähkinöitä (rusinoita seassa).

Luulisin että blogi on huimassa etulyöntiasemassa sanomalehteen verrattuna. Kun lukijat oppivat vielä käyttämään Firefoxin lisäkettä, joka avaa viimeksi jätetyt sivut, ei tarvitse edes klikkailla kirjanmerkkejä.

Toisaalta RSS on muuttamassa kaiken. Netvibesistä on tulossa uusi versio, joka kukaties mullistaa blogin mahdollisuudet. Nykyisellä laitteistolla harmittelen tekstin liiallisuutta ja kuvan liian pientä osuutta. Kuvia ja mielenkiintoisia urleja pitäisi voida kylvää suruttomasti sekä asiallisiin että asiattomiin yhteyksiin.

Luulen että tämä Sofi Oksnen, joka myös puhuu järkevästi, on oivaltanut olennaisen.

Kirjaiijan täytyy olla kirjailijan näköinen.

Vaikka menestyy Westökin, vaikka on hyvän suomenruotsalaisen näyttelijän näköinen.

Sukupolvi 1968

Sosiologit ovat kauan sitten herättänneet henkiin muinaisen Karl Mannheimin sukupolven käsitteen. Meillä Matti Virtanen julkaisi 2001 oivallisen väitöskirjan Fennomanian perilliset ja käytti sosiaalipsykologian jäsentämiseen tätä sukupolven käsitettä.

Saksan kielessä muistetaan vielä "kuuskasit", die 68ern. Yhdysvalloissa jopa tapasin joitakin muinoisia oiskelijaliikkeen aktiiveja. Manuel Castells kehui kerran että Daniel Cohn-Bandit eli Pariisin 1968 opiskelijalevottomuuksien ykkösnimi, istui hänen seminaarissaan. Manuel jätti mainitsematta, että tuli niitä katukiviä paiskittua. Virallistenkin tietojen mukaan 1942 syntynyt Manuel erotettiin Pariisin tapahtumien vuoksi yliopistosta, mikä ei tietenkään estänyt häntä nousemasta katalaanina Ranskan ja sitten Yhdysvaltojen akateemisen sosiologian huipulle.

Meillä puhe 1968-sukupolvesta tuo mieleen Erkki Tuomiojan ja Ilkka Taipaleen. Moni muistaa heidän osallistumisensa shaahin vastaisiin mielenosoituksiin.

Shaahin mielenosoitukset olivat Saksassa heinäkuussa 1967 levottomuuksien alku. Muistan nimenkin - opiskelija Benno Ohnesorg sai surmansa poliisin luodista.

Vuoden kuluttua Rudi Dutschkea ammuttiin ja pian Bader-Meinhof alkoi polttaa tavarataloja ja kidnapata teollisuusjohtajia.

Italiassa punaisten prikaatien johdossa oli joitakin täsälleen sellaisia ihmisiä kuin minä - filosofiaan, etenkin oikeusteoriaan suuntautuneita yliopistoihmisiä ja juristeja. Saksan kaupunkisissit olivat taustaltaan kunniallista keskiluokkaa.

Sukupolven selitystä on haettu liittotasavallan kollektiivisesta vaikenemisesta. On sanottu, että poliisin kovat otteet ruokkivat väkivaltaisuuksia, ja asiassa saattaa olla perää.

Miksi Tuomioja ja Taipale eivät polttaneet Stockmannia?

Vastaukseksi ei nyt kelpaa, että he ovat fiksuja miehiä. Ilmoittaudun todistajaksi. Tunsin tyypit jo silloin, 1968. Fiksu ei tarkoita virheettömyytä tai parhaita mahdollisia menettelytapoja. Otan nyt nimet esiin korostaakseni jatkuvuutta, koska herrat toverit ovat edelleen kuvassa mukana ja käsitykseni mukaan aiheellisesti arvostettuja poliitikkoja. Kun nimittäin rähmällään olleesta Suomesta ja stalinistien sukupolvesta on kirjoitettu paljon mutta ei tarpeeksi, niin tämä 68-joukko oli olemassa ennen sitä.

Anarkismista kirjoitettiin ja siitä luettiin.

Sana on vaikea ja voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Esimerkiksi Gramscin "kulttuurinen hegemonia" ei tarkoita väkivaltaa. Venäläinen "nihilismi", josta kaunokirjallisuudessa Dostojevski, Turgenev ja Joseph Conrad ovat kirjoittaneet ja jota Nietzsche pohti syvällisesti, johti tunnetusti pommien heittelemiseen, ja lopulta yksi pommi surmasi Aleksanteri II:n - Suomen kannalta luultavasti juuri sopivaan aikaan.

Orwellin kuvaama, Espanjassa taistellut POUM eli anarkosyndikalistien joukko oli sekin jotain aivan muuta.

Sanaa ei voi käyttää - mutta on tässä tarjolla yksi ajatus.

Sukupolviteorian rinnalle tarjoan ajatusta keinotekoisesti jaetuista valtioista, koska sellaisten ympärille näyttää syntyvän väkivaltaisia kumousliikkeitä eli terrorismia. Venäjä oli valtiona saaristo jo sata vuotta ennen kuin Solzenytshin keksi "vankileirien saariston". Pariisi oli 1968 saaristo ja on valitettavasti sitä nykyisin kukaties enemmän kuin ennen. Chicago on saaristo. LosAngeles se vasta saaristo onkin - parin sadan metrin (jaardin) matkalla voi joutua toiseen maailmaan, esimerkiksi kääntymällä University of Southern Californian portilta väärään suuntaan. On tullut kokeiltua. En suosittele.

Saksan 68-sukupolven nimistä eräät olivat itävyöhykkeellä kasvaneita ja länteen siirtyneitä tai loikanneita. Ei siis pidä ihmetellä, miksi heille ei kelvannut kapitalismi eikä reaalisosialismi.

Palestiina ja sitä ennen Israel ovat väkivaltaisesti luotujen rajojen ja muurien aluetta.

Amerikkalaiset näyttäisivät ahdistavan pirua Belsebubilla.

Lähi-Idässä näyttäisi nykyisin vallitsevan tilanne, jonka Snellman tunnisti.

Hegemoniaa vastaan voi todella taistella vain valistuksen keinoin. Snellman puhui kansallistahdosta ja käytti muitakin erikoisia sanoja. Hän tarkoitti sitä, että suomalainen maarahvas pääsee oikeuksiinsa vain käyttämällä kieltään ja hankkimalla oppia.

Näinhän sitten kävi, suhteessa ruotsikieliseen yläluokkaan.

Olen aina hiukan harmistunut lukiessani epämääräisistä tutkimuksista Suomen teknologiasta tai matematiikan opetuksen etevyydestä. Miksi kukaan ei sano suoraan, että homma on kiinni sitkeästi opiskelusta alhaalta ylös. Suuria tuloksia ei saavuteta huippututkimusyksiköillä, vaan sellaisia saattaa syntyä, jos opetuksen pohja on leveä ja luja.

Peruskoulun ala-aste on tärkeämpi kuin yliopistojen tutkimuslaitokset. Työskentelen itse viimeksi mainitulla alueella. Vanhempi poikani rupesi eilen dosentiksi ensin mainitulle alueelle. En voisi olla valinnasta onnellisempi. Puhe on siis opettajuudesta ja tavallisen koulun opettajankoulutuksesta.

Ja että mainitsemani ikätoverit jättivät tavaratalot sytyttämättä muun muassa sen takia, että he näkivät varhain valistuksen vahvimpana aseena.

Kestotesti

Kestotestini tässä vaiheessa auton matkamittarissa on 6 000 kilometriä. Tunnen olevani pätevä testaaja ja vallan mahdoton tekniikan tuntija. Sain nimittäin vanhemmalta pojalta joululahjaksi satsin erilaisia vääntimiä ja tunnen nykyisin niin kuin vettä valaen torxin, AV:n ja muutamia muita mitä ihmeellisimpiä ruuvimalleja.

Lahjan antaja tosin ilmoitti kyllästyneensä huusholliin, jossa tietokoneen pellin irrottaminen on aina vaivan takana. Niissä pelleissä on sellaiset hankalat ruuvit, Ja meillä on työnjako, jonka mukaan minä en varsinkaan tietokoneiden pellejä kohottele. Vaikka sain minä silloin kerran ihan itse paikalleen Applen lisämuistikamman ja olen vieläkin ylpeä siitä.

Auto on siis Citroen C 4 Coupé VTR (2.0). Hiilidioksidipäästöt ovat korkeanlaiset 182 g, kun EU:n tavoitearvo vuodelle 2012 on 140 g. Bensaa menee jokin määrä, maantieajossa seitsemän pintaan sadalla, talvikelillä.

Tämä versio on minulle turhan äreä, mutta siinä on se hyvä puoli, että anoppi ei mahdu takapenkille. Auto on myös omituisen näköinen, mutta ei kerää katseita, koska hulluja autoja on liikkeellä paljon.

Olin Lappeenrannassa kokeilemassa pahamaineisen kuutostien talvikelillä. Kahden viikon kuluttua kuskaan ulkomaalaista opponenttia ja joudun kulkemaan frakkivehkeiden kanssa ja lisäksi liikkumaan paikkakunnalla omalla autolla. Normaalisti käytän VR:n palveluja.

Kolme tuntia sivu erittäin raa'assa talvikelissä. Ajokokemus + + .

Autoja ja lentokoneita arvioitaessa jaloin ruumiinosa on takapuoli. Kotipihassa ei tuntunut miltään. Ei ollut myöskään selkä arka eikä lapaan pistänyt. Se merkitsee, että auton mukavuus hipoo täydellistä. Koska takamus ei ollut puuttunut, istuimet eivät ole myöskään liian pehmeät.

Tutu lentäjät väittävät, että kun on joskus kokeiltu paikallispuuduttaa pilotin ahteri, lentämisestä ei tule mitään. Tämä tuntuisi viittaavan siihen, että "takapuolituntuma" on hyvin luotettava ja kaikin puolin tieteellinen testi.

Joku suvun vanhoista miehistä opetti senkin, että autoa pitäisi ajaa niin että takaistuimella kuvitteellinen kanneton ämpäri ei läikkyisi. Hyvä neuvo. Erikoista muuten että HKL:n busseissa on edelleen sellaisia kuljettajia, joiden kyydissä ollessa on pideltävä kouristuksenomaisesti kiinni tangoista ja remmeistä, ja toisia, joiden ajaminen on kuin sekahedelmäkeittoa.

Muuan tuntemani naisihminen ei osaa käyttää auton kytkint ja se kä joskus hermoille. Ei ole tullut koskaan mainituksi asiasta. Mutta liikkeellelähtö on kuin kiihdytyskisoissa.

Tulin kerran Savosta Helsinkiin kytkinvaijeri katkenneena. Oli niin hyvä onni ettei ollut pakko pysähtyä enne kuin korjaamon pihaan. Mutta kyllä autoa ajaa kaksoiskytkennällä ja välikaasuilla ilman kytkintäkin.

Tasanopeussäädin on mainio. Itse asiassa käytän sitä myös moottoritieajossa kotosalla. Talvikeleissä ESP on ehdoton. Kokeilin varovasti liukkaita kadunkulmia.

Vakava neuvo: sutimisen esto muuttaa talviajamisen erilaiseksi. Etenkin on opeteltava pitämään kaasu päällä kurvissa, vaikka auto vierii vinoon. Järjestelmä oikaisee.

Kuutostiellä eli venäläisten rekkojen seassa iso moottori ja paremmanpuoleinen kiihtyvyys on iloinen asia. Siellä on seassa autoja, jotka ajavat satasen alueella johdonmukaisesti 85:tä. Niistä pääsee siis ihan heittämällä ohi.

Viis veisaan pitkän henkilön mahtumisesta ratin taakse. Henkilökohtainen "auto-asiantuntijan" käsitykseni on, että autot sopivat eri tavoin eri ihmisille ja kun ajoneuvon ostaa omalla rahalla, on hyvä ajatus kokeilla sen verran paljon, että tietää viihtyvänsä.

Käsitän, ettei ihmisellä ole mitään järkevää syytä olla ostamatta Toyotaa, Hondaa tai Opelia. Ne ovat parempia autoja kuin Citroen. Minusta ajotuntuma ja tunnelma on suunnilleen sama kuin ulkohuusissa talvikeleillä, mutta kiirehdin lisäämään, että kukin makunsa mukaan. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas pojasta. Sellaisesta perversiosta en ole kuullut, että joku tykkäisi vaarista eli tällaisesta ikäintiaanista. Tässä iässä ja ja kunnossa saa olla rauhassa ahdistelevilta naisilta. Puhun kokemuksesta.

Sama ASB-jarruissa. Vehkeet eivät mahda mitään fysiikalle. Jos vauhtia on tolkuttomasti, metsään mennään. Moottorissa ei ole vikaa eikä sytytyksessä. Käynnistyi laakista 30 asteen pakkasen jälkeen ja lämpiää nopeasti. Automaatti-ilmastoinnin ansiosta lämpö säilyy miellyttävänä pidempäänkin ajaessa.

Citroen ei liiemmin ääntele eikä rapise. Musiikkipuoli on melkein kunnossa. Kuunneltuani Mozartin B-duuri pianokonserton (Perahia) ostin huoltoasemalta todellista taidetta, Leevi and the Levings. Hyvältä kuulosti ja matka taittui.

Saisivat kyllä laittaa uudempiin autoihin kolon iPodille. Nyt niitä ei ole, tässäkään. Mutta en nyt rupea asiasta reistaamaan. Lisäksi asian laita on se, että YLE lähettää aika mielenkiintoisia ohjelmia. Itse olen iän ja taipumusten vuoksi Ylen ykkösen kuuntelijoita, paitsi jos tulee Luontoradio. Paljon on kiinnostavaa aineistoa.

Täytyisi tinkiä musiikkipätkiä Aristoteleen kantapäähän, jonka tekemisessä olen tätä nykyä mukana. Henkilökohtainen estetiikkani sanoo että 25 minuuttia tiukkaa puhetta on maksimi. Sitten pitäisi soittaa välillä jotain ennen kuin jatketaan taas asiapuolella.

Voi olla että joudu pitämään frakkiluennon lähiaikoina. Toteutan sen räppäämällä. Kuuntelin kauan sitten Veikko Litzenin hienon luennon roomalaisista merkeistä. Videokuva pyöri taustalla ja Veikko puhui näennäisesti kuvaan liittymätöntä asiaa, mutta kokonaisuus oli mahtava. Jos yhdistän puheeseen ja musiikkiin kuvaa, pistän kyllä näkymättömiin peilin niin että biitit tulevat oikein.

Kun auto alkaa olla sisäänajettu ja opittu, nyt on varmaan aika hankkia karvanopat ja Wunderbaum. Lappeenrannan seudulta sellaisia varmasti saa. Ralliraitoja en taida kuitenkaan teipata kylkeen, mutta jokin mainos olisi mukava. Jospa kirjoittaisi sille ihmiselle, joka on mukana Monteverdi Choir & Orchestran hallinnossa ja maalautaisi auton kylkeen

http://www.monteverdi.co.uk/

Valokuva ja tekijänoikeus

Eilen televisiossa, K-rappu -ohjelmassa, puhuimme plagiaateista. Mukana oli myös kuva ja pari repliikkiä setelistä, johon otetusta Väinö Linnan kuvasta valtio maksoi pitkän pennin. Olen kirjoittanut tapauksesta blogissa aikaisemminkin.

Sanoin että suotta maksoi.

Tapaus sattui edellisen lain ollessa voimassa. Se oli laki oikeudesta valokuvaan (405/61), joka kumottiin vasta kun valokuvat liitettiin tekijänoikeuslakiin 1995.

Asia ei ole yksinkertainen, koska vanhassa laissa valokuvaajalla sanotaan olevan yksinoikeus valmistaa kappaleita kuvasta valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen.

Tekijänoikeuslaissa sanottiin, että tekijällä on tekijänoikeus teokseen. Mutta valokuvalaissa ei sanottu, että valokuvaajalla olisi oikeus valokuvaan. Teos on suojattu, vaikka se olisi romaani, josta on sitten sävelletty ooppera vieraalla kielellä. Valokuvaajalla ei ollut nokan koputtamista, jos valokuvan kohde, kompositio, valaistus ja rajaus siirrettiin esimerkiksi näyttämökuvaksi, elävien ihmisten esittämäksi (tableaux vivantes).

Valokuvaajan oikeutta ei loukannut se, että toinen kurkisti hänen kameransa arvot ja tuli ottamaan hänen jalanjäljissään seisoen toisen samanlaisen kuvan.

Yksinkertaistaen sanottiin, että valokuvaajalla oli oikeus negatiiviin, ja siinä kaikki.

Tämä suoja arvioitiin riittämättömäksi, ja laki muutettiin.

Väitteeni on, että kun kysymyksessä on Väinö Linnan pärstävärkki, valokuvasta ilmenevät kasvonpiirteet ja pään asento ovat lähinnä Väinö Linnan eivätkä valokuvaajan. Ja siten valokuva oli tässä tapauksessa piirtämällä eli taiteellisin keinoin toisinnettavissa. Ja siksi oikeuksia ei ollut loukattu ja valtio maksoi turhaan.

Tuomioistuin arvioi, mikä on valokuvan kappale eli kopio. Ei kukaan erehdy luulemaan seteliä valokuvaksi. Sitä vastoen yksityiskohtaisen tarkasti, mekaanisesti, neliömilli neliömilliltä jäljentäen kynällä tehty piirrustus valokuvasta oli lain tarkoittama suojattu valokuva. Lisäksi tällaisia piirrettyjä jäljennöksiä tehtiin aika lailla - väritettyjä "muotokuvamaalauksia" kaatuneesta sukulaisesta. Sitä vastoin en ole kuullut, että kun aika usein merkkimiehen muotokuvamaalaus tehtiin valokuvan tai valokuvien avulla asianomaisen kuoltua, oikeudellista erimielisyyttä olisi aiheutunut.

Kyntömiehen järki sanoo, että taidemaalarille valokuvasta ei ole ihmeellistä apua elävään malliin verrattuna.

Tämä nyt, jos mikä, vaikuttaa saivartelulta, mutta siinä vanhassa Ojutkankaan jutussa, jonka esittelijänä olin korkeimman oikeuden virkamiehenä toimiessani, kyllä kiinnitettiin myös huomio valokuvan jäljentämiseen ja vapaalla kädellä maalaamisen suureen eroon.

Otin tämän asian uudelleen esiin johdatellakseni lukijan seuraavaan kauhistuttavaan havaintoon. Valokuvan oikeussuoja on jälleen vanhentunut. Sen tekivät digitaalikamerat.

Ainakin paremmilla kameroilla magneettinen "kuva" on aihio, jota kuvaaja tai joku muu voi helposti muunnella hyvinkin paljon - rajausta, valotusta ja jopa kompositiota. Henkilön poistaminen ryhmäkuvasta onnistuu mm. minulta kuvankäsittelyohjelmaa käyttäen.

"Valokuva" voi olla videokameralla kuvattu ruutu tai videotallenteesta irrotettu ruutu.

Kuvien digitaalinen manipulointi on tavallista ja monissa tapauksissa suotavaa - poistetaan esimerkiksi valtiomiesvierailua esittävästä pressikuvasta jokin täysin tarpeeton kaljapullo kadulta.

Kiusallista on, että "alkuperäisen" kuvan osoittaminen tai löytäminen voi olla hyvin vaikeaa.
Kuva voi olla komposiitti eli se on ehkä yhdistetty useasta eri aikoina otetuista kuvista - etuala ja tulipalo on kuvattu eilen mutta taivaanranta ja auringonlasku kuukausi sitten.

En keksi muuta järkevää ratkaisua kuin metadataan turvautuminen. Kamerat tallentavat kuvaanerinäisiä tietoja. Ehkä olisi oikeuskäytännössä lähdettävä siitä, että oikeutta valokuvaan on turha vaatia, elleil pysty metadata avulla tai muutoin osoittamaan olleensa valokuvaaja.

Meneillään on siis prosessi, jossa "valokuvista" on tullut julkaistavien kuvien raaka-ainetta.

* * *

Samassa televisiokeskustelussa minulta kysyttiin, että olenko tekijänoikeudellinen tuholainen, jonka mielestä köyhät tekijät olisi pakotettava kyykkyyn.

Sanoin lyhyesti etten ole.

Olen tekijänoikeus-reformisti.

Tunnen henkilöitä - etenkin edunvalvontajärjestöjen puolelta - jotka ovat fundamentalisteja.

He toistelevat Raamatun lausetta, että työmies on palkkansa ansainnut eli että tekijälle kuuluu korvaus teoksesta.

Minä sanon että niin on ja kyllä kuuluu, mutta miten suuri korvaus.

Tietääkseni maailmassa on ollut kohtalaisen kauan puhetta siitä, että kultakin olisi vaadittava kykyjen mukaan ja kullekin annettava ansion mukaan.

Jakoperusteista ei ole viimeksi kuluneiden 2 500 vuoden kuluessa päästy edes alustavaan yksimielisyyteen.

Työmies on palkkansa ansainnut. Joidenkin mielestä palkka on kuula kalloon, toisten mielestä paljon rahaa, ja kolmansien käsityksen mukaan kanssamääräämisoikeus yrityksen asioissa.

Useinkaan ei tapaa ihmistä, jonka mielestä yhteiskuntamme, tämä Suomi olisi oikeudenmukaisuuden ihmemaa. Ennnen tunsin ihmisiä, jotka näkivät oikeuden olevan toteutumassa Neuvostoliitossa tai DDR:ssä, ja sitten oli sellaisia, jotka pitivät Yhdysvaltoja tässä mielessä esimerkillisenä valtiona.

Kovin ovat menneet hiljaisiksi näiden ajatusten entiset edustajat. Jotenkin tulee mieleen kusi sukassa. Vähän niin kuin Ruotsin maolaiset, tyyppiä Jan Myrdal, jotka uskoivat puhemies Maon löytäneen maailmankaikkeuden arvoituksen ja kirjoittivat tavattoman tohkeissaan kiinalaisista kylistä, jossa kaikki on niin hyvin,mm niin ihmeen hyvin.

Kun tekijänoikeus on muuttunut suurteollisuudeksi, tekijät ovat mukana suurteollisuudesta ja romanttiset haihattelut hauraista taitelijasieluista on unohdettava.

On nähtävä, että tekijän vihollinen ei ole ahne yleisö, vaan lähinnä tekijän sopimuskumppani, kuten tuottaja, kustantaja tai tekijänoikeusjärjstö.

Yleisön käyttäytymistä ohjaa kysynnän ja tarjonnan laki. Teoksia ei kopioida pahastikaan, jos niitä on saatavissa houkuttelevaan hintaan vaivattomasti. Harva kulkee kaupoissa varastelemassa kilon pusseja kuivattuja herneitä, koska ostamisesta on vähempi vaiva.

Tekijäjärjestöjen vaatimukset ja valitettavasti lainmuutokset edustavat kovin usein ajattelua, jonka toimimattomuus kävi selväksi 1700-luvun jälkipuoliskolla. Valtiovalta ei todellisuudessa mahda paljon hinnoille. Jos valtio määrää monopolin, jonka mukaan vain tekijät ja heidän valtuuttamansa saavat hinnoitella teoskappaleita, seurauksena on salakuljetusta.

Tämänhetkinen lainsäädäntö on kieltolaki, joten ei ole kumma että pirtuveneitä liikkuu kyberavaruudessa.

Muutoksen ovat niin tavattoman suuria koko elinkeinotoiminnassa. Liikeyrityksille ahneet omistajat ovat joskus suurempi ongelma kuin kilpailijat tai asiakkaat. Sitä esiintyy yhä enemmän: osingonjanoiset omistajat himoitsevat keinotekoisesti kohotettuja kursseja ja ulosmittaavat siten yritykseltä pitkäjänteisen kasvun mahdollisuudet.

Mikael Lilius ei pääse taivaaseen. Hän on yksi niistä, joka väittää, että liikkeenjohtajien tehtävä on tuottaa omistajille mahdollisimman paljon voittoa.

Se ei ole totta. Se ei ole oikea vastaus edes kauppakorkeakoulun tentissä. Ensimmäinen tehtävä on pysyä hengissä myös huonojen vuosien yli.

Tämä sama on tekijänoikeuden ohjelma.

Nyt on keskityttävä kehittämään sopimussääntöjä, joita laissa on hätkähdyttävän vähän. Kaikki aika on pantu kuvitelmiin voitonjaosta (prosenttipalkkio), vaikka mitään voittoa ei ole näköpiirissäkään.

Huomio on kiinnitettävä työoloihin ja globalisaatioon. Työolot tarkoittaa niitä olsouhteita ja välipuheita, joiden varassa taiteilijat, kirjailijat ja muuta vastaavat harjoittavat toimintaansa. Globalisaatio tarkoittaa, että viihdebisneksen Kiina-ilmiö on jo toteutunut, mutta lehdet eivät siitä kirjoita.

Tämän halusin sanoa mutta tämänkään jälkeen en vaikene.

Maamme maamme

Maamme-lauln uuden suomennoksen kahdennus "Oi maamme. maamme" on peräisin alkutekstistä, jossa Suomea ei mainita.

Se voi johtua tekstin jambisuudesta, FIN-land sopii huonosti tekstiin, joka menee vårt LAND...FOSterLAND.

Toinen mahdollinen syy on poliittinen. Ei ehkä ollut viisasta mölytä Suomesta ainakaan maana, kun itse J.Ph.Palmén oli vastikään hairahtunut luonnehtimaan Suomea maakunnaksi suuren ja mahtavan Wenäjän sylissä.

Uskottavan tiedon mukaan Paciukselle tuli kiire. Kukanpäivän juhlia ei ollut juuri pidetty ja meneillään oli pirullinen vallankumousvuosi - kahinat ja katutaistelut olivat alkaneet Euroopassa maaliskuussa, ja nyt oli toukokuu.

Viranomaisten - yliopistomiehet mukaan luettuna - suuri pelko oli, että porukka alkaisi laulaa "Marseljeesia", joka oli jo tuolloin kaiken pahantapaisuuden suuri symboli.

Jotta näin onnettomasti ei pääsisi käymään, ylioppilaille oli keksittävä uutta laulettavaa. Siksi napattiin vastikään ilmestyneestä "Vänrikki Stoolin tarinoista" (ensimmäinen osa) taidokas mutta sisällöltään ja muutenkin sangen keskinkertainen avausruno, johon musiikkimies Pacius sitten kiireesti rakensi euroviisu-tyyppisen sävelmän yhdistelemällä kaikenlaisia tuttuja elementtejä.

Maamme-laulusta väitettynä plagiaattina ja sen yhteydestä saksalaisiin ylioppilaslauluihin on käyty ajoittaista kiistaa, jossa Heikki Klemetti on ollut väärässä ja Eero Tarasti ja Erkki Salmenhaara oikeassa. Ei se mikään plagiaatti ole mutta ei järin omaperäinenkään.

Se on hyvä se. Keskustelu kansallislaulusta on kaikin puolin sopivaa, koska se ei johda mihinkään. Itse osallistun siihen vain sanomalla, että musiikillisesti vaikea biisi ei tunnu kovin hyvältä valinnalta. Sellainen on esimerkiksi Yhdysvaltain kansallislaulu, jonka sävelala ylittää selvänkin laulajan mahdollisuudet. Sellainen on myös Marseljeesi. Vanha eurooppalainen kulkusävelmä "God Save te (whomsoever) on juuri parahultainen niin että sitä voi olla laulavinaan, vaikka ei osaisikaan.

Tässä yhteydessä esiin tuotu "Finlandia" on kauhistuttava ajatus. Sehän on hieno kappale! Ja todella vaikea.

Kun joutuu kuuntelemaan esimerkiksi potkupallokilpailuja katsoessa eri maiden kansallislaulujen erilaisia versioita, tajuaa selvästi, että yleensä on tähdätty johonkin turruttavaan.

Tässä mielessä Putinin paluu Neuvostoliiton kansallislauluun on viisasta politiikkaa. Se on niin pitkä ja ikävä, että ajatukset karkaavat väkisinkin todellisiin ongelmiin, kuten esimerkiksi siihen, mistä saisi lisää viinaa.

Tässä Putin näyttäisi seuraavan hurskaan presidentti Kekkos-vainajan ajatusta, ettei isänmaallisuudella pidä elämöidä.

Se Fredrik Cygnaeuksen kuuluisa puhe Kumtähden kentällä toukokuussa 1848 (nykyisen Kumpulan campuksen alueella) oli muuten tiettävästi sytyttävä, mutta sen tarkoitus lienee ollut estää ylioppilaita pitämästä sopimattomia puheita.

Kokoontuminen kuuluu muutenkin olleen oivallisesti valmisteltu. Perimätiedon mukaan paikalta kerättiin tuhoton määrä tyhjiä pulloja ja voimattomaksi menneitä professoreita. Ylioppilaat kerättiin erääseen latoon tahi vajaan odottamaan uutta päivää ja uusia ilkitöitä.

Tekijänoikeuden moraalinen oikeutus

As far as I know this excellent paper on the justification of copyright has never before been brought to the attention of modern lawyers. It was published by Johan wilhelm Snellman, one of the greatest figures in our 19th century history, in the nespaper Morgonbladet on Oct. 19 th 1877 and had effect in the first Finnish Copyright Act from 1880.

Mr. Snellman, newspaperman, originally a very Hegelian philosopher, a professor, senator responsible for the treasury and the leading figure in bringing the Finnish language forth, was a very old man on 1877 and participated in the sessions of the four estates as a member of nobility. Originally he was a son of a sea-captain from Ostro-Bothnia.

My impression is that Mr. Snellman exceeds von gierke and Savigny, Pollock and Bentham. Actually his concern was the problem of a bilingual country, but his ideas about copyright are something to be carefully listened by our young generation.

The original is Swedish. I translate some excerpts. The text is very easily found in the Helsinki University Library, where all our newspapers are digitally stored for each and everbody. This paper happens even to pbe pirnted in antiqua, not the gothic font that some people claim is difficult to read.

"Että kirjailijan omistusoikeus tuotteisiinsa poikkeaisi kenen tahansa ihmisen oikeudesta henkisen ja ruuiilisen työnsä tuotteisiin, on ajatus, jota ei ole koskaan voitu eikä milloinkaan voida todistaa. Ero on vain omaisuuden laadussa. Toinen laji on työn aineellinen tulos. Mutta kirjailijan työssä se aineellinen ilmiö, jossa teos ilmenee,kuten käsikirjoitus tai kirjan kappale, on pelkkä muoto, sinänsä työn tulos ja erikoislaatuisen omistusoikeuden kohde.

Kirjaiijan työn tulos on aineeton, mutta siitä voi tehdä sopimuksia kuten muistakin omaisuusesineistä, ja siten omaisuusoikeus siirtyy henkilöltä toiselle.

Voisi väittää, että omaisuus tuleviin tuotteisii olisi kauttaaltaan samanlainen ja sellaisena luovutettavissa. Omistusoikeus patentoituun keksintöön n sellainen oikeus.

Mutta kirjallinen omaisuus on sikäoiu erikoista, että se on ainutlaatuinen nii että uutta samanlaista ei voi tuottaa, ei edes alkuperäinen tekijä; ja sen vuoksi omistusoikeus teokseen on helpompi osoittaa kuin muihin valistuviin tuotteisiin.

Kirjailija voi toki lukea toisten teoksesta minkä mitäkin niin että voi olla vaikea päätellä, kenen oma uusi teos oikeutta myöten on. Mutta vastaavia kollisioita ilmenee kaikissa omistusoikeuteen liittyvissä asioissa, eikä omistusoikeuden luonne eikä pätevyys vähene siitä...

Ja silti kirjallinen omistusoikeus on ollut niin kauan oikeudellista suojaa vailla. Syy ib sem että kirjallisuus ja taide on käsitetty niin myöhään yhteiskunnallisen järjestyksen perusteiksi, kansakuntien rakenneosaksi.

Sillä kaikki yksityinen omistusoikeus perustuu pohjaltaan yhteiskunnan yleiseen oikeuteen. Ellei myönnetä, että tämä on perheen pysyvyyden ja siten siveellisen järjestyksen välttämätön edellytys ja äin muodoin osa kansantalouden kasvua, tällaiseen lainsäädäntöön ei olisi järkeviä perusteita.

Kirjallinen luomistyö vaatii lain suojaa myös tästä syystä. sitä on varjeltava, koska kirjallisuuden säilyminen ja edistyminen riippuu siitä.

On helppo käsittää, että tekijänoikeus on saanut lain suojan vasta kansallisen kirjallisuuden synnyttyä. Sellainen lainsäädäntö, joka ei koskettele tätä omistusoikeutta, jää hataraksi ja mielivaltaiseksi.

On tunnettua, ettei näitä näkökohtia ole yleensä otettu huomioon alan lainsäädännössä. Meidän aikanamme juhlitaan alastonta persoonallisiisperiaatetta, vaikkei sellaisella voi perustaa yhteiskunnassa mitään oikeuksia. Henkilön, kirjailijan, taitelijan oikeus kytketään mutkattomasti hänen tuotteeseensa. Mutta kun yhteiskunnan etua ei tässäkään kuten ei muissakaan samanlaisissa asioissa voi jättää aivan syrjään, syntyy toiselta puolen yleisen sivistyksen oikeus, joka näkyy siten, että teokset saatetaan mahdollisimman helposti yleisön saataville.

Joudumme näin tekemisiin kahden keskenään ristiriidassa olevan oikeuden kanssa, henkilön ja yhteiskunnan, ja lainsäätäjän on toimittava tässä välittäjänä. Kun lakia säätävät yleensä kulutajat, tuottajien oikeudet jäävät varjoon. Muissa omistuisoikeutta koskevissa asioissa lakia säätävät yleensä tuottajat, joiden edut otetaan siten visusti huomioon.

Näin käy tässäkin tapauksessa, mutta kysymys ei ole kirjallisen ja taiteellisen luojan eduista, vaan taiteellisen tuottajan oikeudesta, kuten kirjankustantajien ja kappaleen valmistajien.

Tästä ajattelutavasta lähtee myös käsillä oleva esitysehdotus..."

Kirjoittaja jatkaa vapaan kilpailun edistämisestä ja toteaa säännösten tukevan kilpailua vamistajien kesken, ei luovien taiteilijoiden.

Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana kysymys yleisen edun ja yksityisen edun tasapainottamisesta ja "siveellisyyden" (sivistyksen ja talouden) edistämisestä säännöksin, on tullut puheeksi vain muutaman harvan kerran.

Snellmanin huoli alastoman persoonallisuusperiaatteen ("minulle kaikki") turmiollisuudesta on osoittautunut erittäin aiheelliseksi.

Ihme mies. Mutta Snellman taisi olla viimeisiä poliittisia toimijoita, joka tiesi, miten kovaa on elättää itseää ja perhettä kynällään ja taistella siinä sivussa kirjanpainajarosvojen kansssa.

Olen muuttanut mielipidettä. Ihmettelin aika lailla Snellmanin koottujen teosten kaksikielisen laitoksen puuhaamista.

Olen lakannut ihmettelemästä. Tämä luultavasti aika epämiellyttävä ja äksy herra oli maassamme 1800-luvulla ehkä ainoa nero.

Sellaista sanaa siihen aikaan käytettiin ihmisistä, jotka opettelivat ajatteleman ihan itse ja sitten elivät ajatustensa mukaan niin että hupsummat tempautuivat mukaan ihan huomaamattaan.

En aio hyväksyä yhtään väitöskirjaa, jossa ei ole alaviitetta Snellmanin kaksiosaiseen kirjoitukseen. - Komitean mietinnöllä ei ole niin väliä, vaikka herra Montgomery a Wrede oliva esittäneet erinäisiä näkökohtia.

Hupsin

Muuan lukija kysyi eilisestä runosta.

En nyt ole ajatellut heittäytyä kovin korkealentoiseksi, vaan kirjaan tähän itselleni muistiin, että lähipäivinä on mainostettava Herkon, Villen ja Mikon uutta kirjaa Community Created Content - Law, Business and Policy.

Täytyy vain ensin katsoa, mitä pojat ovat tarkkaan ottaen nyt sitten kirjoittaneet. Mutta samalta sylttytehtaalta ollaan.

Lisäksi on aika julkaista autoni kestotestin väliaikaraportti. Miehekäs murina ei tule moottorista, vaan ohjauspyörän ja selkänojan välistä. Citroen tyyristi hintojaan tuntuvasti mutta toi markkinoilla dieselit, jollaista jokaisen pitäisi oikeastaan käyttää.

Runoista... Kuvassa on tietysti Li Po eli Li Bao, Kiinan T'ang-kauden suuri mies.

"Joku on juonut kuun vajaaksi.
Nyt puoli kuutamoa on täysi uni.
Runoilijan kuonon päällä
viisi mittaa multaa. Li Po - virkamies ja
typerys niin kuin minäkin - kuka nyt
mölyää kilpaa auringon kanssa?"

Tämä on samasta sarjasta kuin eilinen teksti, joka ei siis ollut lastenruno eikä lapsenlasten, vaan kuolemantanssi Holbeinin tapaan.

En ole oikein varma, onko runoilla lopulta muita aiheita kuin sukupuolisuus ja kuolema. Ehkä ei ole. Ja tavanomaisesti nämä kaksi muuttuvat yhdeksi, kuten Sarkialla ja Kailaalla ja oikeastaan myös Jylhällä, jonka loppu oli hiukan samanlainen kuin Kasimir Leinon.

Iskelmien ja laulelmien lapsekkuus on kovin usein tuota yksipuolista lempeä, josta puuttuvat avannot alta.

Runossa on näennäisesti puhe joistain muusta.

Saarikosken "Leikki on hiekkalaatikossa - aidan takana kasvaa nokkosia - puu tekee tuulelle tuloa" on selvästi hirvittävän haavoittava sukupuolinen kokemus 11-vuotiaana ("tämä on yhdestoistakerros"). Tytön hameen alla on "viranomainen lintu" ja sen tytön silmiäkään ei erota ruusunmarjoista eli silmät ovat hedelmät.

Haavikon "Talvipalatsi" on näennäiseti versio tai vitsi Carl Grimbergi "Kansojen historiasta" ("kaikki historian kaksitoista kaksoisnidettä, jotka olen kuvittanut - ja tyhjänä minä käy ulos hedelästä, joka ei kuki ja on runo...".

Mikseivät runoilijat sitten kirjoita ihmisiksi?

Jos niistä asioista voisi kirjoittaa helposti, pullopalkalla, niin varmasti kirjoitettaisiin.

Mutta ei voi.

Ja tämän takia mieterunot ovat kuivia, olivatpa hengellisiä tai maallisia, filosofisia tai kansantaloudellisia.

Televisiomainonnan ansiosta yksi aikakauden tutuimmista konserttimusiikin teoksista, Carmina Burana eli se päänsärkymainos teoksen alusta, sykkii elämää ja sylkee testosteronia.

Sanojen mukaan siinäkin on muka puhe onnesta eli kohtalosta. Mutta kyllä se on nais- ja miesonnea. Ja jo tuohon aikaan, tuhat vuotta sitten, juopottelu ja sukupuolisuus / kuolema olivat pitkälle samaa asiaa, kuten esimerkiksi Bellmanin tuotannossa. Kiihko ja kuolema.


Olen tuon O Fortunan suomennokseni julkaissut tässä blogissa joulun alla 2005, mutta tulkoon nyt uudelleen asiayhteydessään. Sanat ovat siis varhaiselta keskiajalta ja muun muassa latinaa, mutta kohdittain myös keskiyläsaksaa. Sävelet tunnetaan bauernilaisluostarin käsikirjoituksesta, josta sarja on saanut nimensäkin, ja teoksesta on monta kiitettävää levytystä vanhoilla soittimilla ja nuorilla äänillä. Carl Orff teki oman versionsa 1935-1936 ja onnistui suurenmoisesti. Sitä vastoin hän ei onnistunut erikoisen hyvin sävellyksessään Catulluksen runoista (Catulli carmina).

Carmina Buranan parasta lavaesitystä saataneen odottaa - ehkä turhaan. Jean-Pierre Ponnelle kuoli vähän yli 50-vuotiaana 1988. Myös Suomen televisio lähetti hänen lavastamansa ja ohjaamansa version Carminasta. Se oli se, joka alussa on joukko jokseenkin alastomia tyttöjä suuressa sammiossa ja takana pyörii valtava onnen pyörä, jonka armoilla ovat niin piispat kuin portotkin.



Onnea me
kumarramme
oikuttelevaa.
Se vähenee
tai lähenee -
ja on puistattavaa!
Se paaduttaa
ja maaduttaa,
ja murtaa hauraan mielen.
Vie vauraat maan
se mukanaan
ja hyytää järjen, kielen.

Muuttumaton,
puuttumaton
on onnen kehrän kulku.
On osamme
se onnemme
viimeinen salpa, sulku.
Tai varjona
on tarjona
sen suuri ilkivalta.
Kesken pelin
se kääntyy selin,
katoaa kaikkialta.

Tie kapinaan
vie vapinaan,
ei onni kulje myötä.
Se heittelee
ja peittelee
ikuista ilkityötä.
Se loitolla
on voitolla
ja näppää harpun kieltä.
Ei kansa maan
voi milloinkaan
ymmärtää onnen mieltä.

Unelmaa

Luin uusia runojani uudesta Parnassosta.

Nukuin hyvin.

Ajattelin panna tähän nyt vanhan, kokoelmassa julkaistun runon.

= = =

Aurinko ratsasti sisälle laivaan.
Kuunvalo halkaisi keskeltä taivaan.
Yöllä ei sada vettä eikä lunta,
yösi on täynnä unta.

Ilmassa on ihan helppoa juosta.
Nukahdat tähän ja aloitat tuosta
pitkin pilvien pehmeää siltaa,
yötä ja iltaa.

Uni vie pappia, lintua, lasta,
pientä ja suurta ja voimakasta.
Haitarissa on sokea ääni,
sen kuulee pääni.

Unen peittoon eksyvät kiltti ja suuri.
Pimeä taivas on pehmeä muuri.
Silmänsä sulkevat iso ja paha.
Kääpiön kuu on raha.

Kääpiön kuu on noiduttu uistin.
Sokea vesi vie nukkujan muistin.
Unessa lentää kalojen suku.
Unessa lapsi ei huku.

Turha on tapella unia vastaan.
Uni ei kuitenkaan unohda lastaan.
Nukkujalla on nukkujan puku.
Uni ei nuku.

Sininen kääpiö kalastaa kuuta.
Sokea koira raottaa suuta.
Yöllä on toinen valtakunta.
Yösi on täynnä unta.

Yö on kuin tasku ja uni on hyvä
nousu ja lasku ja äkkisyvä.
Isä, äiti, lapset - kohta on ilta.
Kuu on lapselle silta.

Mainos ja repliikki

Kirjaston tietopalvelu "Kysy mitä vain", jonka logo on ohessa, tuntuu olevan aivan erinomainen.

Vastausten takana on ihmisiä, jotka yrittävät tosissaan ymmärtää ja vakavissan vastata. Suositellaan:
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx

Siellä on eilispäivänä kysytty jälleen Talvi- ja Jatkosodan kaatuneita ja heidän jakautumaansa ja viitattu Matti Turtolan, Marko Tikan ja minun asiasta lausumaamme. Olemme arvelleet, että epätasaista oli.

Viittaukset ovat aivan oikeita.

Minun sanottiin väittäneen 2005, että sodissa kaatui punikkien poikia suhteettoman paljon. Joku muutti sen vielä muotoon "tapatettiin".

Olen edelleen samaa mieltä ja odotan sopivaa hetkeä laukaistakseni kiivaan väittelyn.

Tämä ei ole se hetki ja yllä esitetyssä muodossa "punaisuuden" ja sankarivainajaksi päätymisen välillä ei ole syyn ja seurauksen yhteyttä. Sitä vastoin asiaan liittyy muita mielenkiintoisia näkökohtia, vaikka korrelaatio ja kausaatio puuttuvat.

Jos mietimme asiaa karaistuneesti, ongelma ei ole sen ihmeellisempi kuin esimerkiksi epäterveellisten ruokailutottumusten vaikuttaminen elinodotukseen - vakutusta luultiin ennen suureksi ja nyt kai arvellaan, että se on suuri, mutta perinnöllisyys tekee lisäksi temppujaan.

Sotien numeroaines on hyödyllistä harjoitteluaineistoa vekostojen tutkimukselle ja poliittiselle päätöksenteolle. Eikä sankarivainajuus periydy.

Olen kehitellyt tässä välissä tilastojani ja tehnyt erilaisia ajoja ja hakenut sopivia matriiseja regressioanalyyseille.

Kaksi asiaa osaan sanoa aika varmasti. Tilastotieteen tunnetut perusongelmat aiheuttavat tunnettuja seurauksia, jotka päätyvät äkkiä lehtiotsikoiksi.

Pelkkä huono onni yhtyneenä karmeisiin sattumiin selittää eräät tilastopiikit. Lisäksi hyvin pieni kunta nousee näkyviin tilastosta ja hyvin suuri katoaa.

Helsinki, Viipuri, Turku ja Tampere ovat sinänsä hyvin ongelmallisia.

Yksi vaikeus on maalaiskunnat. Sotien aikana eräissä tapauksissa "maaseurakunta" ulottui melkein kaupungin kauppatorille. Näin oli mm. Viipurissa. Tampereen työläiskaupunginosat eivät kuuluneet kaupunkiin. Muistelen ettei edes Raunistula olisi kuulunut Turkuun - mutta en nyt ole sitä tarkistanut, koska pointti on asuinpaikan ja työpaikan ero.

Varsinainen näkökohta tämän asian esiin ottamiselle ja terveinen kaupunginkirjaston vastauspalvelulle on sodan vaiheiden ongelmakokonaisuus.

Huonosti koulutettuja miehiä eli liian vanhoja, liian nuoria tai niin punaisia tai niin tyhmiksi arvioitua, että asevelvollisuusajan sotilaskoulutus oli ollut lähinnä palvelua keittiöllä tai tallilla, kaatui pelottavat määrät helmikuun lopussa - maaliskuun alussa Talvisodassa Summan murruttua. Silloin heitettiin suoraan tuleen suuria täydennymsiesosastoja.

Samanlaisia ilmiöitä oli Jatkosodan loppuvaiheessa.

Kun tappiot olivat muutenkin suuret, nämä "rupulisakit" katoavat tilastoihin.

Olen käynyt yksin kappalein eli nimi nimeltä läpi Talisodan lopun ja nimenomaan Äyräpään - Vuosalmen suurtaistelun kaatuneet ja todennut, että käytettävissä oleva tilastoaineis ei riitä kokonaisarvion tekemiseen. Yli-ikäiset löytää tietenkin helposti, esimerkiksi 00 syntyneet kaatuneet sotamiehet. Mutta muutoin näkyy vain lievää nousua sellaisilla maaseudun tehdaspaikkakunnilla kuin Mänttä tai Viiala - ellei niitä ole tilastoitu maalaiskunnan yhteyteen.

Asia jää siis pohjaltaan arvailuksi. Kaatuneiden kantakorteistakaan ei löydy tietoja, jotka auttaisivat eteenpäin. Ammattinimikkeet ovat aivan mitäänsanomattomia - työmies, talollisen poika - sellainen voi tarkoittaa mitä tahansa.

Mutta kun tiedot sota-ajan tapahtumista ovat keskimäärin heikot, on lopuksi riennettävä korostamaan, että erittäin suuret tappioluvut tarkoittivat monissa tapauksissa erittäin hyviä joukko-osastoja - jääkäripataljoonat esimerkiksi kärsivät todella pahasti. Sama koski rykmenttien asevelvolliskomppanioita, sellaisia kuin "Tuntemattoman sotilaan" konekiväärikomppania. Siinä oli naapurilohkolla reserviläisjoukkoja eli viisi - kymmenen vuotta vanhempia miehiä, jotka eivät mitenkään pystyneet samaan kuin nuoret sankarit.

Poiliittinen ja etenkin sosiaalinen epäluulo "huonompia ihmisiä" kohtaan oli joka tapauksessa sotiin asti tosiasia ja tämän asian muuttuminen oli yksi Talvisodan suuria myönteisiä vaikutuksia. Kyllä sitä jäi ja kyllä sitä on vieläkin, mutta kun Suomi on niin paljon tasa-arvoisempi maa kuin esimerkiksi tekopyhä Ruotsi, jaettu sotakokemus on hyvin luultavasti yksi selitys.

Riisuttu mies

Koska kilpaileva yritys (Helsingin Sanomat) otti jo yhteyttä, omia lukijoita on palveltava.

Tässä eilinen tekijänoikeusjutun päätös hovioikeudesta.

Sanoisin että hyvää työtä, ellei olisi niin tuttuja miehiä tuomareina. Tai mikä etten sanoisi: Antit osaavat hommansa.

Ystäväni Olli P.kiinnitti huomion samaan asiaan kuin minä. "Muunteluoikeus" voi olla esitysteknisesti perusteltu termi, mutta tekijänoikeuslaki ei sitä tunne. Tekijänoikeusjärjestöt tosin tuputtavat sitä. Tekijällä on yksinoikeus määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla näin valmistettuja kappaleita yleisön saataviin (levittämällä) jne.

Tämä oikeus koskee teosta sekä muutamattomana että muutettuna.

Siten puhe "muuttamisoikeuden luovuttamisesta" voi johtaa harhaan, koska kysymys voi olla käännösoikeudesta, sovittamisoikeudesta jne.

Tämä ei tahtia haittaa, mutta selvennän.

Haarmannin kirjasta on uusi painos 2005. Tämän jutun yhteydessä oli oikein viitata tapahtuman tekoaikana käytettävissä olleeseen kirjallisuuteen. Tekijänoikeuden siirtämisestä ovat nyt kirjoittaneet myös mm. Katariina Sorvari, Mikko Välimäki ja minä. Etenkin lisensseistä on kirjoittanut Mikko Huuskonen ja täydessä väitöskirjan tekemistyössä on Herkko Hietanen. Toivon että hovioikeuden ainakin ennen liian niukassa kirjastossa on myös Harenko-Niiranen-Tarkelan tekijänoikeuslain laaja kommentaari. Vaikeissa kansainvälisissä asioissa, jollaisesta tässä ei ole kysymys, Laddie-Prescott-Vittoria on ylivoimaisesti paras käsikirja, ja Euroopan mantereella nopeasti vanhentuva Schrickerin Urhberrechtgesetz.

Mahdollisten kommentoijien tietoon toistain:

tämä hovioikeuden ratkaisu ei ole prejudikaatti käsikirjoittajan oikeuksista. Kysymyksessä on erikoislaatuinen tilanne: "Sopimukseen selkeästi kirjatun ehdon mukaan käsikirjoitusta ei saanut muuttaa ilman kantajan suostumusta, vähäisiä muutoksia lukuunottamatta."

Tällaista ehtoa ei käsikirjoitussopimuksissa yleensä ole, mutta on tilanteita, joissa se on paikallaan. Olen itse nähnyt ja kirjoittanut niitä tilanteissa, joissa esimerkiksi elokuvan aihepiiri on arkaluonteinen, esimerkiksi vakava rikosasia, jossa esimerkiksi uhreissa on ollut lapsia.

Eurooppalainen oikeus ei tunne yksinoikeutta "elämäntarinaan". Yhdysvalloissa on pari sellaista oikeustapausta, mutta niitä ei yleensä ole ratkaistu tekijäoikeuden, vaan common law'n pohjalla.

Jos siis joku haluaa tehdä elokuvan esimerkiksi pianisti Olli Mustosen elämästä, nimeä käyttämättä, siihen ei ole oikeudellista estettä.

* * *
Antamispäivä 31.1.2007
Diaarinro S 06/2018


RATKAISU, JOHON ON HAETTU MUUTOSTA
Helsingin käräjäoikeus 3. os. 31.5.2006 nro 13273 (liitteenä; osittain salainen)

ASIA Tekijänoikeutta koskeva riita ym.
VALITTAJA Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy
VASTAPUOLI Lasihelmi Filmi Oy


VALITUS

Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy (jäljempänä kantaja) on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja Lasihelmi Filmi Oy:n (jäljempänä vastaaja) vahvistetaan loukkaavan kantajan yksinoikeutta Riisuttu mies -nimiseen elokuvakäsikirjoitukseen valmistamalla siitä tai sen osista elokuvateoskappaleita ilman kantajan suostumusta, ja että vastaajaa kielletään vähintään 250.000 euron suuruisen sakon uhalla loukkaamasta kantajan yksinoikeutta elokuvakäsikirjoitukseen valmistamalla siitä tai sen osasta teoskappaleita tai saattamalla näin valmistettuja teoskappaleita yleisön saataville. Kantaja on lisäksi vaatinut, että vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle hyvityksenä tekijänoikeuden loukkauksesta 40.000 euroa ja korvauksena muusta aiheutetusta vahingosta 10.000 euroa, molemmat määrät korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 9.11.2005 lukien, ja korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut käräjäoikeuden osalta 17.753 eurolla ja asianosaiskulut 1.000 eurolla, molemmat määrät korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamisesta, ja oikeudenkäyntikulut hovioikeuden osalta. 3,634 eurolla korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta. Kantaja on vielä vaatinut, että sitä ei missään tapauksessa velvoiteta korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikuluja.

Kantaja on pyytänyt, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn todistelun esittämiseksi myös hovioikeudessa.

Kantaja oli luovuttanut vastaajaiie oikeuden saattaa HUOLTO -niminen elokuvakäsikirjoitus elokuvaksi sopimuksessa mainituilla ehdoilla. Sopimukseen selkeästi kirjatun ehdon mukaan käsikirjoitusta ei saanut muuttaa ilman kantajan suostumusta, vähäisiä muutoksia lukuunottamatta. Mainittu sopimusehto ei ole kovin tavanomainen elokuvaa koskevissa käsikirjoitussopimuksissa. Elokuvan tekemisen edetessä kävi ilmi, että ohjaaja vaati käsikirjoitukseen olennaisia muutoksia, joita kantaja ei voinut hyväksyä. Vastaaja oli jopa palkannut toisen henkilön tekemään elokuvakäsikirjoitukseen muutoksia, mikä osoitti vastaajalla olleen vakaa aikomus tehdä käsikirjoitukseen huomattaviakin muutoksia. Vastaajayhtiön toimitusjohtaja ilmoitti kantajalle sähköpostilla 18.7.2005, ettei vastaaja tulisi noudattamaan sopimusta siltä osin kuin siinä oli sovittu, ettei käsikirjoitusta saanut muuttaa ilman kantajan suostumusta. Ilmoituksen johdosta kantaja irtisanoi sopimuksen 9.8.2005 päivätyllä kirjeellä välittömästi varoitettuaan ensin vastaajaa irtisanomisesta, mikäli oikeudenloukkaus ei pääty. Vastaajan myöhemmin kantajalle toimittama 16.8.2005 päivätty käsikirjoitus versio osoitti sinänsä, että kantajan tulkinta ennakoidusta sopimusrikkomuksesta oli ollut oikea. Käsikirjoitukseen tehdyt muutokset olivat olleet huomattavia ja kertomukseen syvällisesti vaikuttavia.

Kantaja oli purkanut sopimuksen ennakoidun sopimusrikkomuksen perusteella, koska vastaaja oli selkeästi ja yksiselitteisesti ilmoittanut tulevansa rikkomaan sopimusta. Sopimukseen oli sopimusvapauden perusteella otettu nimenomainen ehto siitä, ettei käsikirjoitusta saanut muuttaa ilman kantajan suostumusta. Sopimuksen tultua puretuksi vastaajalla ei ollut ollut oikeutta jatkaa käsikirjoituksen hyödyntämistä liiketoiminnassaan, koska tekijänoikeudet olivat kokonaisuudessaan palautuneet kantajalle. Vastaaja oli loukannut kantajan muunteluoikeutta, joka on taloudellinen tekijänoikeus. Muunteluoikeus oli siirtynyt käsikirjoituksen tehneeltä henkilöltä kantajalle, joka oli sopimuksella siirtänyt sen vastaajalle osapuolten tahdon mukaisesti nimenomaisesti vain vähäisin muunteluoikeuksin. Muuttamiskielto sisältyi myös suoraan lakiin. Tuottajalla ja ohjaajalla ei lain mukaan ole oikeutta muuttaa elokuvakäsikirjoitusta täysin vapaasti.

Osapuolten välisessä sopimuksessa sen irtisanomis- tai purkamiskynnystä oli alennettu sopimalla, ettei irtisanomis- tai purkuperusteena olevan sopimusrikkomuksen edellytetty olevan olennainen. Sopimusta ei kuitenkaan velvoiteoikeuden oppien mukaan voida päättää ilman painavia perusteita, mutta sellaiset olivat tässä tapauksessa olemassa. Kantajan kannalta sopimuksen tärkein sisältö liittyi tekijänoikeuksiin ja käsikirjoituksen suojaamiseen muuntelulta. Vastaajan ilmoitus, ettei se tule noudattamaan sopimuksen tekijänoikeuksia koskevia määräyksiä, ja toisen henkilön palkkaaminen tekemään muutoksia käsikirjoitukseen olivat olennaisia sopimusrikkomuksia. Kantaja oli siten ollut sopimuksen mukaan oikeutettu purkamaan sopimuksen. Kantaja oli pyrkinyt toiminnassaan ottamaan huomioon vastaajan ja ohjaajan kohtuulliset pyynnöt käsikirjoituksen sisällön suhteen. Sopimuksen mukaan kantajalla oli kuitenkin ollut lopullinen oikeus päättää vähäistä merkittävämpien muutosten tekemisestä. Kantaja oli toiminut elokuva-alan yleisen käytännön ja osapuolten välisen sopimuksen mukaisesti. Vastaaja oli kantajan kanssa tekemänsä sopimuksen vastaisesti luovuttanut ohjaajalle muunteluoikeuden, jonka kantaja oli sopimuksessa pidättänyt itsellään.

Kanne ei ollut ollut ennenaikainen. Koska vastaajayhtiön toimitusjohtaja oli yksiselitteisesti ilmoittanut, ettei vastaaja noudattaisi sopimusta, asian ratkaiseminen ei edellytä valmiin elokuvan arviointia, Purkamalla sopimuksen kantaja oli pyrkinyt rajoittamaan hänelle vastaajan sopimusrikkomuksesta aiheutuvia vahinkoja ja säilyttämään itsellään mahdollisuuden saattaa käsikirjoitus elokuvaksi haluamassaan muodossa. Vastaajan jatkettua omavaltaisesti elokuvan tekemistä on selvää, ettei kantajan käsikirjoitus koskaan päädy sellaisenaan elokuvaksi.Korvausvaatimusten osalta kantaja on viitannut käräjäoikeuden tuomioon kirjattuihin vaatimustensa perusteisiin.

Asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että kantajalla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, Sen vuoksi kantajaa ei tule missään tapauksessa velvoittaa korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikuluja osaksikaan.

VASTAUS

Lasihelmi Filmi Oy on kiistänyt muutosvaatimukset ja vaatinut, että Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeuden osalta 3.318,40 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Osapuolet olivat tehneet sopimuksen käsikirjoituksen yksinomaisten elokuvausoikeuksien luovuttamisesta eli oikeudesta saattaa käsikirjoitus elokuvaksi. Kantaja ei ole väittänyt vastaajan rikkoneen sopimukseen sisältyviä määräyksiä. Kantaja on perustanut kanteensa siihen, että vastaaja olisi rikkonut Veli-Pekka Hännisen moraalisia tekijänoikeuksia. Mainitut oikeudet eivät olleet koskaan siirtyneet kantajalle, joten sillä ei ollut niiden osalta kannevaltaa. Osapuolten välinen sopimus oli sisältänyt määräyksiä Hännisen moraalisista oikeuksista, mutta siinä ei ollut käsitelty taloudellisena tekijänoikeutena pidettävää muunteluoikeutta. Taidelajin muuttaminen toiseksi vaatii aina jonkin verran muuttamista. Käsikirjoirassopimuksiin ei sen vuoksi ole tapana sisällyttää määräyksiä esimerkiksi siitä, kuinka paljon kuvatusta materiaalista leikataan pois lopullisesta elokuvasta, eikä käsikirjoittaja yleensä valitse elokuvan ohjaajaa. Vastaajan elokuvan ohjaajan kanssa tekemä sopimus ei liity nyt kysymyksessä olevaan asiaan. Kysymys siitä, vastaako elokuva käsikirjoitusta, koskee moraalisia tekijänoikeuksia. Kysymys on ratkaistavissa vasta elokuvan lopullisen valmistumisen jälkeen.

Hänninen ei ollut loppukeväällä 2005 enää suostunut kehittämään kirjoittamiaan käsikirjoitusversioita, eivätkä ne vastanneet sitä, mistä osapuolet olivat sopineet. Käsikirjoitus ei ollut ollut valmis kuvattavaksi. Toukokuussa 2005 Hänninen oli kieltäytynyt yhteistyöstä kokonaan rikkoen sopimukseen sisältyvän lojaliteettivelvoitteensa. Hän oli siten syyllistynyt sopimusrikkomukseen kieltäytyessään toimittamasta tilattua käsikirjoitusta. Hänniselle ilmoitettiin, ettei hänen laatimansa käsikirjoitusversio ollut toteutettavissa keskeneräisyytensä ja puutteellisuuksiensa vuoksi. Tässä tapauksessa lopullinen käsikirjoitus oli perustunut Hännisen alkuperäis aiheeseen.

Niin kutsuttu fmal cut -oikeus ei kuulu käsikirjoittajalle, vaan lopullisen päätöksen elokuvan sisällöstä ja muodosta tekevät rahoittajat. Hännisen käsitys käsikirjoittajan asemasta oli ollut virheellinen, eikä se ollut perustunut alalla noudatettavaan käytäntöön. Havaitessaan, ettei ohjaaja ollut velvollinen toteuttamaan kaikkea, minkä Hänninen oli kirjoittanut, hän ei ollut enää halunnut täyttää omia sopimusvelvoitteitaan. Sen johdosta hän oli irtisanonut sopimuksen vetoamalla tekaistuun ennakoituun sopimusrikkomukseen. Kantaja ei kuitenkaan ollut voinut ensin itse rikkoa sopimusta ja sen jälkeen, vastaajan vaatiessa sopimuksen noudattamista, väittää vastaajan vaatimuksen olevan ennakoitu sopimusrikkomus. Vedotessaan vastapuolen ennakoituun sopimusrikkomukseen kantaja ei ollut ollut halukas täyttämään omaa osaansa sopimuksesta. Sopimus oli ollut edelleen voimassa, koska kantaja ei ollut voinut yksipuolisesti irtisanoa tai purkaa sitä.

Kanne oli myös ollut ennenaikainen.

Kantaja tuli velvoittaa korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan. Asia ei ollut ollut oikeudellisesti siten epäselvä, että kantajalla olisi ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Kantajan vapauttaminen osaksikaan korvaamasta vastaajan oikeudenkäyntikuluja olisi vastaajan kannalta kohtuutonta.


VÄLITOIMI

Hovioikeus on 11.8.2006 antamallaan päätöksellä hylännyt Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy:n vaatimuksen Lasihelmi Filmi Oy:lle annettavasta väliaikaisesta kiellosta valmistaa teoskappaleita Riisuttu mies -nimisestä elokuvasta tai saattaa mainitun elokuvan teoskappaleita yleisön saataville.


HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Tekijänoikeuden kohde ja sisältö

Tekijän taloudellisina oikeuksina on kirjallisuudessa perinteisesti pidetty tekijänoikeuslain 2 §:ssä mainittuja oikeuksia (esim, Haarmann, Immateriaalioikeus, 2006, s. 56-57), Taloudelliset oikeudet sisältävät muun muassa oikeuden saattaa teos yleisön saataviin muuttamattomana tai muutettuna ja myös toisessa taidelajissa. Oikeus päättää kirjoituksen muuntamisesta elokuvaksi saattaa olla taloudellisesti hyvinkin arvokas, Valituksenalaisessa asiassa kantaja on ilmoittanut, että käsikirjoittaja oli siirtänyt sille kaikki käsikirjoitukseen liittyvät taloudelliset oikeudet, muiden muassa muunteluoikeuden. Kantaja oli tehnyt vastaajan kanssa tekijänoikeuslain 39 ja 40 §:ssä tarkoitetun sopimuksen elokuvaamisesta. Mainitut lainkohdat, samoin kuin tekijänoikeuslain 27-29 §:ssä olevat yleiset säännökset tekijänoikeuden luovutuksesta, ovat dispositiivisia. Osapuolet ovat siten voineet tehdä sopimuksen haluamassaan laajuudessa, eli sopimuksella elokuvaamisesta vastaaja ei ole välttämättä saanut itselleen kaikkia niitä oikeuksia, jotka käsikirjoittaja oli luovuttanut kantajalle. Asiassa on siten ratkaistava, kuinka laajat muunteluoikeudet vastaaja oli saanut elokuvaamisesta tehdyllä sopimuksella, ja oliko kantaja voinut pitää varmana, että vastaaja oleellisesti ylittäisi nuo oikeutensa siten, että kantajalle oli syntynyt oikeus purkaa sopimus ennakoituun sopimusrikkomukseen vedoten.

Ohjaajan ja tuottajan muunteluoikeus

Kirjoituksen muuntaminen elokuvaksi vaatii lähtökohtaisesti jonkinlaista muuntelua. Esimerkiksi Erkki Wuori (Tekijän moraaliset oikeudet ja elokuva, Defensor Legis 1960, s. 356) on todennut: "Täydellisestä dialogista ja muusta teknillisestä valmiudestaan huolimatta ei hyväkään käsikirjoitus koskaan liene niin "drehreif', että elokuvan voitaisiin katsoa olevan pelkästään käsikirjoituksen kuvallista realisoimista ja jäljentämistä. Käsikirjoitus on aina kirjoituksen muotoon puettu teos, joka on saatettava filmilliseen asuun, ja tämä taas edellyttää (mm. ohjaajan) luovaa toimintaa, Tapahtuu ts, tiettyä muuntelua." Sopimusta elokuvaamisesta koskevat tekijänoikeuslain 39 ja 40 § eivät sisällä säännöksiä elokuvan tekijöiden muunteluoikeuden laajuudesta. Haarmann (Tekijänoikeus & lähioikeudet, 1999, s. 103) on katsonut, että kun kirjallinen teos filmatisoidaan, pidetään yleisesti hyväksyttynä, että elokuvakäsikirjoitukseen saadaan tehdä suuriakin muutoksia. Kuitenkin tekijänoikeuslain 28 §:n mukaan ellei toisin ole sovittu, ei se, jolle tekijänoikeus on luovutettu, saa muuttaa teosta. Lainkohdan voidaan katsoa sisältävän tulkintaperiaatteen, jonka mukaan sopimuksen tekijänoikeuden luovutuksesta ei voida tulkita sisältävän laajempaa oikeutta teoksen muuttamiseen kuin sopimuksessa nimenomaisesti on sovittu.

On tunnettua, että elokuvaohjaajat usein muokkaavat käsikirjoituksia paljonkin saadakseen elokuvan vastaamaan omaa taiteellista näkemystään. Myös tuottajat ja rahoittajat pystynevät usein vaikuttamaan elokuvan lopulliseen ilmiasuun. Se, kuinka laajoja muutoksia käsikirjoitukseen voidaan tehdä, riippuu laissa olevien nimenomaisten, pakottavien säännösten puuttuessa suureksi osaksi osapuolten tekemän sopimuksen sisällöstä. Vastaajan mukaan alalla vallitseva käytäntö on, että käsikirjoitukseen tehdään tarvittaessa paljonkin muutoksia elokuvan valmistusprosessin aikana. Hovioikeus toteaa, että vastaajan kuvaama käytäntö edellyttää, että käsikirjoittaja tai se, jolle hänen oikeutensa on siirtynyt, on vastaavasti siirtänyt oman muunteluoikeutensa. tuottajalle alalla tavanomaisena pidettävässä laajuudessa. Asiassa ei ole edes väitetty, että tuottajan muunteluoikeuden laajuudesta tavallisesti sovittaisiin jotain nimenomaisesti. Siihen nähden kantajan ja vastaajan valituksenalaisessa asiassa tekemän kirjallisen sopimuksen sanamuotoa, jonka mukaan käsikirjoitusta ei saa ilman käsikirjoittajan eli tässä tapauksessa kantajan suostumusta muuttaa, "lukuun ottamatta vähäisiä muutoksia", on pidettävä poikkeuksellisena. Sopimuksessa tuottajan muunteluoikeutta on siten erityisesti rajoitettu verrattuna siihen, mikä se vastaajan vetoaman alalla vallitsevan käytännön mukaan olisi ollut ilman erityistä rajoitusehtoa. Koska kysymys on alalla tavanomaisesta poikkeavasta sopimusehdosta, vastaajan on tullut kiinnittää siihen huomiota sopimukseen sitoutuessaan. Sopimusehtoa, johon kantaja on kanteessaan vedonnut, on siten pidettävä molempia osapuolia sitovana.

Elokuvan sisältö sekä ennakoitu sopimusrikkomus Hovioikeus on edellä katsonut, että kantajan ja vastaajan sopimuksessa vastaajalle siirretty oikeus tehdä käsikirjoitukseen muutoksia on ollut tavanomaista rajoitetumpi, Alalla vallitsevan käytännön valossa vastaajan oikeutta tehdä käsikirjoitukseen "vähäisiä muutoksia" ei kuitenkaan voida pitää objektiivisesti arvioiden kovin suppeana. Koska muutosoikeutta kuitenkin on nimenomaisesti ja yksiselitteisesti rajoitettu, ei vastaaja ole voinut toimia käsikirjoituksen suhteen tavanomaiseen tapaan ja tehdä siihen mitä tahansa haluamiansa muutoksia harkitsematta, ovatko muutokset vähäisiä vai eivät.

Asiassa on esitetty kirjallisena todisteena vastaajayhtiön toimitusjohtajan Harri Rädyn käsikirjoittajalle ja kantajayhtiön omistajalle Veli-Pekka Hänniselle 18.7.2005 lähettämä sähköpostiviesti. Viestissä todetaan muun muassa: "Tällä hetkellä on varmaa, että emme pysty noudattamaan sopimuksemme pykälää, joka kieltää käsikirjoituksen muuttamisen ilman sinun lupaasi. Joudumme muuttamaan käsikirjoitusta niin että ohjaajamme pystyy ohjaamaan elokuvan. .., Ohjaajan avuksi, koska yksin hän ei selviä, ja koska yhteistyö sinun ja ohjaa[ja]n välillä on maiidoton, eikä myöskään Jarmon mukana olo tuonut ratkaisua, olemme palkanneet Antero Arjatsalon dramaturgiksi," Viestistä ilmenee, että vastaaja oli harkinnut käsikirjoitukseen haluamiensa muutosten suhdetta käsikirjoituksen muunteluoikeutta rajoittavaan sopimusehtoon ja todennut, että tulossa olevat muutokset olivat suurempia kuin sopimus vastaajan tuolloisen käsityksen mukaan salli, Osoituksena siitä, että käsikirjoitukseen tehtävät muutokset olivat enemmän kuin vähäisiä, voidaan osaltaan pitää sitä, etteivät ne viestin mukaan olleet pelkästään ohjaajan päivittäisen ohjaustyönsä ohessa tekemiä muutoksia, vaan ne edellyttivät dramaturgin palkkaamista ohjaajan avuksi. Sähköpostiviestiä on pidettävä sisällöltään niin yksiselitteisenä ja yksityiskohtaisena, että kantaja on sen saatuaan voinut pitää vannana, että vastaaja rikkoisi sopimusehtoa, jossa kiellettiin käsikirjoituksen muuttaminen ilman kantajan suostumusta, lukuun ottamatta vähäisiä muutoksia.

Sopimuksen mukaan vastaaja oli saanut käsikirjoituksen yksinomaiset elokuvausoikeudet, ja se kantoi vastuun elokuvan valmistumisesta. Sopimusta on tulkittava kokonaisuutena, joten vastaajan on luonnollisesti katsottava sitoutuneen elokuvan valmistamiseen sopimuksen mukaisesti. Ei ole sinänsä itsestäänselvää, että tyypiltään erikoinen ja melko pitkäaikaiseksi tarkoitettu sopimus elokuvaamisesta voitaisiin nimenomaisen sopimusehdon puuttuessa purkaa ennakoituun sopimusrikkomukseen vedoten (esim, Mika Savola, Ennakoidusta sopimusrikkomuksesta, Defensor Legis 1998:6, s. 1008-1009), Valituksenalaisessa tapauksessa vastaaja oli ilmoittamalla nimenomaisesti, ettei se tule täyttämään sopimusvelvoitettaan, osoittanut, ettei sillä ollut tahtoa noudattaa sopimusta jatkossa. Koska vastaajan, muutosoikeutta rajoittava sopimusehto on edellä todetulla tavalla alalla yleisesti noudatettavaan käytäntöön verrattuna poikkeuksellinen ja siten lähtökohtaisesti osapuolille tärkeä, vastaajan ilmoitusta siitä, että se aikoi tehdä käsikirjoitukseen vähäistä suurempia muutoksia, on pidettävä ilmoituksena kantajan kannalta merkittävästä odotettavissa olevasta sopimusrikkomuksesta. Tällä perusteella hovioikeus katsoo, että kantaja on näissä olosuhteissa voinut purkaa sopimuksen ennakoituun sopimusrikkomukseen vedoten.

Kannevaatimukset ja loukkauksen tapahtuminen

Kanteessa on muun muassa vaadittu vahvistettavaksi, että vastaaja loukkaa kantajan oikeutta elokuvakäsikirjoitukseen valmistamalla siitä tai sen osista teoskappaleita ilman kantajan suostumusta. Kanne on siten perustunut siihen, että kantaja oli purkanut kantajan ja vastaajan välisen sopimuksen käsikirjoituksen elokuvaamisesta. Oikeutta määrätä teoskappaleiden valmistamisesta muun muassa toisessa taidelajissa on edellä mainitulla tavalla pidettävä yhtenä tekijän taloudellisista oikeuksista. Kantaja on perustanut kanteensa käsikirjoittajan sille siirtämään taloudelliseen oikeuteen, joten sitä on pidettävä asiassa oikeana kantajana. Kannetta ei myöskään ole pidettävä ennenaikaisena, koska se on perustunut jo tapahtuneeseen sopimuksen purkamiseen ennakoidun sopimusrikkomuksen johdosta. Koska hovioikeus on edellä mainituilla perusteilla katsonut, että kantaja oli voinut purkaa vastaajan kanssa tekemänsä sopimuksen, vastaaja on loukannut kantajan oikeutta elokuvakäsikirjoitukseen valmistamalla siitä tai sen osista teoskappaleita sopimuksen purkamisen jälkeen.

Loukkauksen jatkamisen kieltäminen

Kantaja on käräjäoikeudessa vaatinut, että vastaajaa kielletään sakon uhalla tuomion lainvoimaiseksi tuloon saakka loukkaamasta kantajan tekijänoikeutta Riisuttu mies -nimiseen elokuvakäsikirjoitukseen valmistamalla siitä tai sen osasta teoskappaleita tai saattamalla näin valmistettuja teoskappaleita yleisön saataviin. Hovioikeudessa kantaja on esittänyt samansisältöisen vaatimuksen ilman tuomion lainvoimaiseksi tuloon liittyvää ajallista rajoitusta. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun l §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Siten uusien tai laajennettujen vaatimusten esittäminen ei yleensä ole hovioikeudessa mahdollista. Tekijänoikeuslain 60 b §:n (821/2005) mukaan tekijällä tai hänen edustajallaan on loukkauksen jatkamisen kieltämiseksi oikeus ajaa kannetta sitä vastaan, joka saattaa tekijänoikeutta loukkaavaksi väitettyä aineistoa yleisön saataviin. Hyväksyessään kanteen tuomioistuimen on samalla määrättävä, että aineiston saattaminen yleisön saataviin on lopetettava. Tuomioistuin voi asettaa määräyksen tehosteeksi uhkasakon, Koska tekijänoikeuslain 60 b §:ssä on erityisesti määrätty tuomioistuimelle tekijänoikeuden loukkaustapauksessa velvollisuus määrätä aineiston saattaminen yleisön saataviin kiellettäväksi, hovioikeus oikeudenkäymiskaaren 26 luvun l §:n yleisestä säännöksestä huolimatta tutkii kantajan edellä mainitun vaatimuksen hovioikeudessa esitetyssä laajuudessa.

Tekijänoikeuslain 60 b § on tullut voimaan 1.1.2006. Lain 821/2005 voimaantulosäännöksen 2 momentin mukaan lakia sovelletaan myös muun muassa sellaisiin teoksiin, jotka on luotu ennen lain voimaantuloa ja jotka ovat edelleen suojattuja. Näillä perusteilla hovioikeus määrää tekijänoikeuslain 60 b §:n nojalla, että vastaajan on kohtuulliseksi harkitun 100.000 euron sakon uhalla lopetettava Riisuttu mies -nimisestä elokuvakäsikirjoituksesta tai sen osasta valmistettujen teoskappaleiden saattaminen yleisön saataviin.

Kohtuullinen hyvitys ja korvaus muusta menetyksestä

Tekijänoikeuslain 57 §;n l momentin mukaan se, joka käyttää teosta vastoin tekijänoikeuslakia tai sen 41 §:n 2 momentin nojalla annettua määräystä, on velvollinen suorittamaan käyttämisestä tekijälle kohtuullisen hyvityksen. Loukkauksen ollessa tahallinen tai tuottamuksellinen on pykälän 2 momentin mukaan myös aiheutetusta vahingosta suoritettava täysi korvaus.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2001:41 katsonut, että tekijänoikeuslain 57 §:n l momentissa tarkoitettuna lainvastaisena käyttämisenä on pidettävä menettelyä, jolla loukataan lain 2 §:ssä tarkoitettuja tekijän oikeuksia. Tällaista käyttämistä on siten luvaton kappaleiden valmistaminen teoksesta ja sen saattaminen yleisön saataviin muun muassa tarjoamalla sitä myytäväksi tai levittämällä sitä muutoin julkisesti yleisön keskuuteen.Valituksenalaisessa asiassa vastaaja on näillä perusteilla velvollinen suorittamaan kantajalle kohtuullisen hyvityksen teoksen käyttämisestä sen jälkeen, kun kantaja oli purkanut elokuvaamista koskevan sopimuksen, koska teoksen käyttäminen on mainitun ajankohdan jälkeen tapahtunut ilman tekijän lupaa, Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään (esimerkiksi KKO 1989:151 ja KKO 1999:115) katsonut, että kunkin tapauksen erityispiirteet on otettava huomioon hyvitystä määrättäessä, Hovioikeus on sen johdosta ottanut huomioon, että kantaja on saanut vastaajalta elokuvaamista koskevassa sopimuksessa määritellyt korvaukset. Näillä perusteilla hovioikeus harkitsee vastaajan kantajalle maksettavaksi kohtuulliseksi hyvitykseksi 10.000 euroa.

Vastaaja on jatkanut kantajan käsikirjoituksen käyttämistä sen jälkeen, kun kantaja oli purkanut elokuvaamista koskevan sopimuksen 9.8.2005 päivätyllä kirjeellä, Teoksen lainvastainen käyttäminen on siten ollut tahallista. Ennakkoratkaisussa KKO 1995:202 todetaan, että tekijänoikeuden loukkauksen aiheuttamista taloudellisista vahingoista on saamatta jäänyt liiketulo tyypillisin. Loukkaus on usein myös omiaan aiheuttamaan liiketoiminnan arvonannon vähentymisen ja asiakassuhteiden häiriintymisen johdosta sellaista liiketulon menetystä ja muuta taloudellista vahinkoa, jonka toteen näyttäminen on vaikeaa. Oikeus voi viime kädessä arvioida määrän oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n nojalla. Kantaja ei ole esittänyt yksityiskohtaista selvitystä aiheutuneesta vahingosta, vaan se on viitannut laatimaansa laskelmaan oletetusta, saamatta jääneestä rojaltitulosta ja siihen, ettei kantajan käsikirjoitusta sellaisenaan todennäköisesti koskaan saateta elokuvaksi. Ottaen huomioon edellä kohtuullisen hyvityksen määrän osalta lausuttu kantaja ei ole näyttänyt sille syntyneen sellaista vahinkoa, jonka määrän oikeus voisi oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 6 §:n nojalla arvioida. Vahingonkorvausvaatimus on siten hylättävä.

Koska asiassa ei ole ollut kysymys suullisen todistelun uskottavuudesta vaan kirjallisten todisteiden perusteella tehtävissä olevasta oikeudellisesta harkinnasta, kantajan pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §;n 2 momentin 6 kohdan nojalla selvästi tarpeettomana.

Oikeudenkäyntikulut

Vastaaja on hävinnyt asian. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun l §;n pääsäännön mukaan sen tulee korvata kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Asian laatu ja laajuus huomioon ottaen kantajan esittämiä vaatimuksia oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta ei ole pidettävä määriltään kohtuuttomina,
Velvollisuus viivästyskoron maksamiseen hovioikeuden maksettaviksi määräämien oikeudenkäyntikulujen osalta alkaa sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa aiheutuneista kuluista siitä, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta. Kantajan vaatimukset viivästyskoron maksamisesta on muilta osin hylättävä.

Edellä mainituilla ja muuten käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.


Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan. Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy vapautetaan velvollisuudesta suorittaa Lasihelmi Filmi Oy; Ile korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 18.340 euroa ja asianosaiskuluista l .000 euroa, molemmat määrät korkoineen

Hovioikeus vahvistaa, että Lasihelmi Filmi Oy loukkaa Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy:n yksioikeutta elokuvakäsikirjoitukseen Riisuttu mies valmistamalla siitä tai sen osista teoskappaleita. Lasihelmi Filmi Oy:tä kielletään 100.000 euron sakon uhalla valmistamasta mainittuja teoskappaleita tai saattamasta niitä yleisön saataviin.

Lasihelmi Filmi Oy velvoitetaan suorittamaan Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy:Ile kohtuullisena hyvityksenä tekijänoikeuden loukkauksesta 10,000 euroa korkolain 4 §:n l momentin mukaan laskettavine viivästyskorkoineen 9.11.2005 lukien.

Lasihelmi Filmi Oy velvoitetaan suorittamaan Kirjoituksia Ruudun Takaa Oy:lle korvauksena oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeuden ja hovioikeuden osalta yhteensä 21.387 euroa sekä korvauksena asianosaiskuluista käräjäoikeuden osalta 1.000 euroa, molemmat määrät korkolain 4 §:n l momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan laskettavine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.


MUUTOKSENHAKU

Muutosta tähän ratkaisuun saadaan hakea korkeimmalta oikeudelta valittamalla vain, jos korkein oikeus niillä erityisillä perusteilla, jotka ilmenevät oheisesta valitusosoituksesta, myöntää valitusluvan.

Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 2.4.2007.


Helsingin hovioikeuden puolesta:


Asian ovat ratkaisseet: hovioikeudenneuvos Antti Kuningas
hovioikeudenneuvos Antti Miettinen
hovioikeudenneuvos Eero Arvo

Esittelijä; viskaali Risto Niemiluoto

Puheenjohtajista

Eilinen keskustelu psykopaateista oli hyvä.

Jälleen kerran käytimme sotatapahtumia esimerkkinä. Ne ovat niin käsitettäviä.

Erinomaisissa suorituksissa on kohdin se ongelma, että ne tahtovat unohtua tai jäädä huomaamatta.

Esimerkiksi Paavo Nikula, jonka sairastuminen oli järkyttävä tieto, on ehkä paras tietämäni komitean puheenjohtaja.

Olin häneen yhteydessä maanantaina.

Kaikkea hyvää.

Komitea on monen korvissa ruma sana. Totuus on toinen. Komiteat tekevät usein erittäin vaivalloista ja tärkeää työtä naurettavan halvalla. Professoreista ahneimmatkin tyytyvät muodolliseen kokouspalkkioon ja tekevät työtä kuin pienen talon hevonen.

Tuleeko siitä mitään, se riippuu puheenjohtajasta.

Nikula veti muinoin asunto-osakeyhtiölakikomitean. Hän oli silloin lainsäädäntöneuvoksena. Komiteassa oli osa järjestöjen edustajia ja sitten muutama meitä asiantuntijoita, jotka emme edustaneet ketään.

Tekijänoikeuskomitea, jonka jäsenenä istuin yli 500 kokousta, rakoili etujärjestöjen ihmisten puhemyllyn takia. Osa porukasta olisi halunnut saada aikaan soveltamiskelpoisia säännöksiä. Osa halusi vain nokitella.

Lain sekavuus on tätä perua. Oikeastaan en usko, että nytkään saataisiin parannusta aikaan, jos saataisiin syntymään uusi komitea. Sellaista henkilöä ei myöskään ole näköpiirissä, joka kykenisi niin riitaiseen sakkiin puheenjohtajaksi.

Kun kehaisen Nikulaa, korostan vielä varmuuden vuoksi istuneeni muutamia kymmeniä vuosia maan parhaiden juristien johtamissa elimissä eli korkeimman oikeuden ja hovioikeuden jaostoilla. Myös siellä nokkamiehen oli joko kyettävä tunnistamaan pikkuasiat pieniksi ja nuijimaan ne pöytään todella ripeästi, tai sitten näkemään, että asia on todellinen tunkio. Siinä tilanteessa puheenjohtajan on osattava kääriä hihansa ja tarttua talikkoon niin että toiset noudattavat esimerkkiä.

Minun lähti käydä hassusti Nikulan komiteassa. Hän sanoi että Kemppinen kirjoittaakin grynderirakentamista koskevat pykälät ja niille perustelut eikä asialla ole edes kiire. Riittää että tulevat ensi perjantaiksi.

Tulivat ne. Sata sivua tekstiä aika hankalasta asiasta, jossa oli tullut tavaksi toimia lain kiertämiseksi. Puheenjohtaja muka lohdutti muistellessaan Erik Svinhufvudia, joka oli legendaarinen komitean puheenjohtaja. Hän kertoi tunteneensa, että nyt oli elämässä edistytty, kun Erik lakkasi vetelemästä henkseleitä hänen kirjoittamiinsa liuskoihin ja tyytyi ritsaamaan rivejä ja kappaleita vaakasuoraan.

Tässä on suuri ero.

Tuomioistuimissa konsepti palasi usein tai useimmiten kierrokselta saman näköisenä kuin pakanamaan kartta, mutta jäsenten lyijykynällä tuhertamat muutokset olivat siihen aikaan usein näennäisiä. Kokeilin joskus. Oikeusneuvos Jalanko sanoi, että kautta aikojen tämä asia on kirjoitettu tällä ainoalla oikealla tavalla ja luulisi esittelijän (minun) sen tietävän. Seuraavassa esittelyssä kirjoitin sen juuri niin, jolloin oikeusneuvos Nikkarinen sanoi, että taas väärin, korjasi asian uuteen uskoon ja sanoi, että kyllä esittelijän pitäisi tämä osata, koska näin on kautta aikojen kirjoitettu.

Kostoksi kirjoitin väitöskirjan ja sitä valmitellessani kävin läpi sekä korkeimman oikeuden että hovioikeuksien ratkaisumalleja. Toisaalta Turun ja toisaalta Viipurin hovioikeuden kirjoituskaavoista oli painetut kirjat. "Ainoat oikeat" kaavat olivat järjestelmällisesti erilaisia.

Eversti Kempin sotaoikeusjuttu oli kauhea murhenäytelmä ja oikeusmurha. Korkeimman oikeuden tuomion konseptista käy ilmi, että jäseniä kiinnosti oikeastaan pelkästään se, miten kirjoitetaan lausuma sen johdosta että toinen jutun syytetyistä oli tehnyt sellissään itsemurhan. "Jää sillensä" vai "lausunnon antaminen asiasta enemmälti raukeaa".

Hyvä puheenjohtaja on lillukanvarsien vihollinen.

Yllättävää muuten, että sananparsien valikoimassa, jota jatkuvasti siivoan saadakseni esiin vain nasevimat (ja ruokottomimmat). "Meijän piika ei sotkeuvu lillukanvarsiin." Laukaa 1932. - Olin luullut tätä nykyajan sanonnaksi.

Voi olla, etten ole hirveän iloinen, kun näitä kirjoituksiani nimitetään jutusteluksi. Nämä on kirjoittelua ja ajoittain kirjoittamista.

Lauri Viita kuuluu aikoinaan lyöneen, kun vastaantulija kysyi, että mitäs olet kirjoitellut. "Minä en jumalauta kirjoittele!"

Eli jutustelun kärki. Työuupumus, viihtymättömyys ja yleinen raivohulluus, joka riivaa työelämäämme, saattaa johtua osittain vääristä mielikuvista ja oudoista ihanteista.

Olen itse neuvonut oppilaitani, että on syytä silloin tällöin ottaa esimerkiksi paperikorista muutama liuska vasempaan käteensä ja sitten kulkea kiireisin askelein pari kertaa edestakaisin käytävää huolestuneen näköisenä ja nyökätä tuskin havaittavasti tuttaville.

Eipä aikaakaan niin saa tehokkaan työntekijän tai johtajan maineen.

Kun tekee tosissaan töitä, joku kysyy: "Miksi sinä et teet mitään?" Tai: "Kenelle sinä olet vihainen."

Sisätöissä, joista tässä on oikeastaan puhe, se kaikkein raskain asia, jota järkevä ihminen kavahtaa, on ajatteleminen - pitkän matkan ajatteleminen, kestävyysajatteleminen.

Se ei todellakaan ole joutavien kuponkien täyttämistä eikä puhelimessa lällättämistä eikä varsinkaan kokouksissa nuokkumista.

Kun asia on ajateltu, parhaassa tapauksessa ratkaisuistaan voi tehdä totta vähin äänin ja ilman käskytystä. Joskus se onnistuu niin hyvin, että ihmiset luulevat itse tulleensa juuri tähän tulokseen.

Olen tavannut sellaisiakin virtuooseja, jotka esittävät pänvastaisen mielipiteen, jotta toiset huutaisivat että eihän se noin voi olla, ja esittävät juuri sen toimintamallin, johon asianomainen itse tähtäsi.

Isommmat herrat ja nykyisin siis myös rouvat ovat yleensä kehittäneet ulosheittotekniikan niin että he rupeavat hivuttautumaan kohti kirjoituspöydän kulmaa ja katselemaan kelloa ennen kuin vieras on ehtinyt kunnolla aloittaa. Tuo tekniikka on puheenjohtajalle välttämätön, koska jokaisessa joukossa on ihmisiä, joiden on hyvin vaikea päästä asiaan, jos asiaa onkaan.

Mutta joukossa on poikkeuksia. WSOY:n maineikas pääjohtaja Hannu Tarmio tunnusti minulle kerran harjoitelleensa sekä puhetapansa että asentonsa. Hannuhan käyttäytyi kiihkeinä työvuosinaan kolmannen luokan kävijöidenkin kanssa aivan kuin kiirettä ei olisi edes keksitty. Hän katsoi silmiin ja vaikutti vilpittömästi ja syvästi kiinnostuneelta.

Hän sanoi päättäneensä syistä, joista ei ole nyt puhe, saada huippupisteet Norssin opettajaharjoittelusta. Hänhän on oikeasti biologi, lehtoriksi pätevöitynyt, mutta jotenkin sitten joutui pääjohtajaksi.

Suomessa ei kaiketi edelleenkään anneta esiintymis- eikä opetuskoulutusta muualla kuin opettajainkoulutuslaitoksissa, joita ennen sanottiin kansakoulunopettajien seminaareiksi. Siellä etenkin ala-asteen opettajiksi koulutettavilla näytetään kädestä pitäen, miten toisille puhutaan, miten lauseet muotoillaan, missä kädet pidetään, miten katse liikkuu.

Jos johtaja - puheenjohtaja - todella osaa ammattinsa, vihaisena sisään tullut kävijä huomaa palanneensa eteiseen täysin kiireettömän ja tavattoman empaattisen esimiehen luota alle kahdessa minuutissa, hyvällä mielellä ja suu korvissa.

Ja palatessaan penkomaan tarpeettomia papereitaan turhassa työssään hän tuntee hienoista ylpeyttä oivallisesti esimiehestä.

Kuvittelen että myös kadettikoulussa tähdätään tähän ja luulen, että lukemattomien kovien kokemusten jälkeen pyrkimyksissä on alettu onnistua. Ainakin yleisesikuntaupseerit ovat televisiouutisissa ja ajankohtaisohjelmissa aivan omaa luokkaansa verrattuna kaikenkarvaisiin professoreihin ja dosentteihin.

Lurjukset sotilaina

Järkkyneiden mielten käsittelyyn sotiemme aikana liittyy monta tutun sointista nimeä: von Bagh, Donner, Kaila.

Ville Kivimäki kirjoitti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2006) arrtikkelin Rintamamiehen psyykestä.

Armeijan lääkärit olivat huolissaan heikon aineksen vaikutuksesta kansallisiin saavutuksiimme. Asaa koetettiin auttaa cardozol-shokilla, jota kuvan käyrä esittää, sähköshokeilla ja insuliinishokeilla.

Ville Kivimäki lainaa lääkintäeverstiluutnantti Y.K. Suomista (Sotilaslääketieteellinen aikakauslehti, 1945).

Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhtieskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansananaines eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia oli Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet olivat riittämättömiä - "tiettyjä tuhansia" olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaahoitajia.

Nykyaikaisen sodan ongelma oli, ettei sodassa enää kaatunut kansan heikko aines, vaan juuri parhaimmistp. Kunnon miesten kuollessa rintamalla henkisesti heikko aines vain lisääntyi avioliittomahdollsuuksien kasvaessa. Nämä psykopaatit, lurjukset, pehmeäluonteiset, kelvottomat ja siis ala-arvoiset "tavalla tai toisella harmittavaisen tuntuiset" miehen irvikuvat ja neurootikot heittäytyivät "muka sodan uhreina valtio elätettäväksi".


Kirjoittaja oli ehkä ammatissaan ääritapaus, mutta eivät kollegatkaan pehmoilleet.

Vallitseva, Saksasta saatu psykiatrinen oppi oli, että kunnon miehelle ei sota tee haittaa, ja mahdollinen psyykkinen oireilu, siis sellainen, jota ankarimmatkaan kouristusshokit eivät saa kuriin, johtuvat asianomaisen rakenteellisista heikkouksista eli siis sielullisesta ja ruumiillisesta ala-arvoisuudesta.

Sotaveteraanimme ovat olleet kovin hiljaa henkisistä taisteluvammoista. Sellaisten lataaminen häpeällä oli perinpohjaista ja onnistunutta.

Liittäisin tämän saksalaisen ja suomalaisen ilmiön, jolla oli vastaavuutta Englannissa ja Yhdysvalloissa, suurten ikäluokkien kapinointiin.

Kovuuden kultti ei ole pelkkä kielikuva. Sitä on terävöitettävä puhumalla pehmeyden pelosta.

Suomalainen erikoisuus oli yheiskunnallisen aseman ja asiantuntijuuden säilyminen sotien jälkeen. Mainitut henkilöt toimivat kukin vuorollaan professreina. Sven Donner oli myös tunnettu partiopoikatoiminnan johtohahmo.

Olen joitakin kertoja vihjaillut armeijamme suhtautumisesta punikkien poikiin ja muihin epäilytäviin, "rappeutuneisiin" ja "ala-arvoisiin".

Tämä jatkaa vihjailua.

Olisi hankittava muistomerkki sotamies Riitaojalle. Ei alikersantti Lehdolle.

Huomautus on aiheellinen, koska "runebergiläisyys" on parantumaton kansantauti, joka nostaa päätään yhä uudelleen. Sen keinoihin kuului ennen pehmeiden kantojen leimaaminen "bolshevismiksi", pasifismin leimaaminen Neuvostoliiton myötäilyksi ja humaanien asenteiden yleinen epäileminen - mitä lienevätkään tuollaisia puhuvat: luultavasti selkäytimensä mädättäneitä itsetyydyttäjiä ja miehimyksiä.

Teloitettuja

Eilen illalla televisio esitti epätavallisen huonosti tehdyn dokumentin ns. Kuusisen klubin murhista eli Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten kommunistien verisistä välien selvittelyistä 1920-luvulla.

Ohjelmaan oli sekoitettu kaikenlaista asiaankuulumatonta, enkä usko, että mahdollinen katsoja lopulta käsitti itse asiaa.

Ohjelmassa nähtiin sellainenkin uutuus kuin suomalainen historian asiantuntija, joka ei osannut puhua käsitettävästi. Hän höpötti niin kuin Esoon baarissa on tapana. "Rahja oli menny tupakalle rappuun ja sai siinä kuulan kalloonsa."

Pannaan merkille uusi pohjanoteeraus ja odotetaan parempaa aikaa. Meillä on joukko puhekykyisiä ja kirjoitustaitoisia asiantuntijoita.

Kuusisen klubin tapahtumista luin varhaisversiot Poika Tuomisen kirjoista 50 vuotta sitten - "Sirpin ja vasaran tie" ja "Kremlin kellot".

Tuntuu edelleen oudolta, että nuo kirjat saivat ilmestyä 1950-luvun Suomessa. Ne ovat osoittautuneet sisällöltään hyvinkin epätarkoiksi ja tarkoitushakuisiksi, mutta periaatteessa niissä julkaistiin samat asiat kuin "Kommunismin mustassa kirjassa" nyt pari vuotta sitten. Ja myös kuvaukset tunnelmista ja ihmisistä tuntuivat tosilta.

Arvo "Poika" Tuominen oli siis suomalainen kommunisti, joka toimi huomattavissakin tehtävissä Leninin ja Stalinin aikana Neuvostoliitossa ja vaihtoi puolta Talvisodan aikana. Hän palasi Suomeen ja toimi sosialidemokraattisena kansanedustajanakin. Olen ollut pari kertaa samassa seurassa. Hän oli todellinen kuoliaaksipuhuja.

Eiliseen televisio-ohjelmaan esitän sen lisäyksen, että ohjelmassa näytetyllä Levashovon hautausmaalla oli kuvassakin tuttuja sukunimiä - esimerkiksi Rahnasto - mutta Kemppisiä ei näkynyt. Heitä on siellä kuitenkin suurehko määrä. Tosin isoisäni vanhemmat ja sisarukset lapsineen oli toimitettu Kolymaan, Krasnojarskiin, Angara-joelle ja vastaaviin paikkoihin jo kulakkivainoissa 1931. Yksi isäni täti, harvinaisen sitkeä Katri, on haudattu 1964 tuohon samaan hautausmaahan, joka on lentokentän vieressä.

Isänisäni Juho Kemppinen, joka oli käynyt kovastikin Pietarin suomalaista yhteiskoulua, kuoli katkerana miehenä 10.10.1958 kuudenkymmenenkahden vuoden iässä.

Olen itse nyt juuri samassa iässä. Toisaalta en ole ollut seitsemässä sodassa. Itse asiassa en ainoassakaan. Enkä Neuvostoliitossa.

Siellä on tiettävästi kahdenkymmenen tuhannen mielivaltaisesti teloitetun suomalaisen ruumiit, eikä se ole oikeastaan hautausmaakaan vaan hautaus- ja teloituspaikka.

Paikkakunta on nimeltään Haapakangas, rautatieasema Pargala ja seurakunta Toksova.

Puhe on suomalaisista, ei inkeriläisistä. Noilla seuduilla asui paljon suomalaisia, jotkut tilapäisesti, jotkut pysyvästi. Suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan raja oli ennen maailmansotaa aika teoreettinen.

Ohjelmassa sanottiin ohimennen, että Stalinin terrori kohdistui 1938 vähemmistökansallisuuksiin. Merkittävä osa kansallisuudeltaan ja äidinkieleltään suomalaisista surmattiin. Syyksi ilmoitettiin tämä suomalaisuus.

En ole käynyt paikalla.

Talonkirjat ovat kuulemma kaivossa. Saavat minun puolestani olla.