Sirkushuveja, ei leipää

Kieltämättä katson terveemmälle silmällä jääkiekkoa. Ylimääräinen, pieni ja litteä televisio työhuoneessa on tosi ylellisyyttä.

Mieliharrastukseni torkkuminen on edistynyt kiitettävästi. Kun tässä on tilaa eikä kukaan häiriydy, minusta on rattoisaa pitää televisiota raollaan.

Aamutelevisio on hieno juttu ja mielestäni pätevästi toimitettu. Ellei ole kiire kaupungille eli töihin, aamukahvin jälkeen voi vielä vetelehtiä vuoteella silmät kiinni ja kuunnella televisiota tai siis jättää kuuntelematta.

Se vaihtoehto, että menee kello kuusi kahvikupin kanssa portaille kuuntelemaan mustarastasta, on melkein liiankin järkyttävä kokemus.

Muistan television täytekatsauksen vilauttaman jääkiekko-ottelun 1975 (tai 1974), kun Tshekkoslovakia voitti voittamattoman Neuvostoliiton 7-2. Silloin kai ei ajettu panssarivaunuja Prahan kaduille niin kuin taisi käydä 15.2.1968 (Tsekit voittivat CCCP:n 5-4).

Urheilu ja politiikka…

Että viitsivätkin.

Tsekeille jääkiekko oli politiikkaa. DDR:lle urheilu oli yhä tärkeämpi keino peitellä valtion taloudellista ja moraalista konkurssia.

Ennenkin olen kohteliaimmin maininnut, että ensimmäinen urheilun poliittinen hyväksikäyttäjä oli Suomi, joka aloitti sen jo 1912 ja jatkoi samaan malliin 20-luvulla.

Yhtä tunnettua ei taida olla, että Antonio Salazar antoi selkeät ohjeet, että kun kansan koko Euroopan kurjimpia oloja ei haluttu kohentaa (esimerkiksi lukutaito jokseenkin olematon), viralliset voimat oli keskitettävä jalkapalloon.

Sama kieltä puhuvat Brasilialaiset ymmärsivät yskän ja Espanja ja espanjaa puhuva Etelä-Amerikka tulivat perässä.

En ole löytänyt yksiselitteisen selvää lähdettä Italiasta, mutta olen jokseenkin varma, että jalkapallolla fuskaaminen oli Mussolinin käsky.

Natsi-Saksa ei kuulu tähän joukkoon. Hehän esittelivät suurenmoisuuttaan varsin onnistuneesti 1936 epäpoliittisilla olympialaisilla.

On hupaisaa miettiä, mahtoiko Hitleriltä ja Goebbelsilta livahtaa kirosanoja Jesse Owensin takia. Tämä ala-arvoista rotua edustanut henkilö oli lievästi sanoen näkyvä noissa kisoissa.

Luin kerran jostain, että Jesse norkoili valkoihoisten urheilukentällä, jossa joku valmentajan tapainen käski hänen kokeilla pituushyppyä – lankulta niin pitkälle kuin pääsee. Ja Jesse olisi hypännyt pikkutakkisillaan ja kravatti kaulassa runsaat seitsemän metriä – ei ollut ennen ollut tilaisuutta kokeilla.

Tämän takia suhtaudun ammattiurheiluun, kuten nyt jääkiekkoon, hyvin suopeasti. Se on sitten luonnevika, ettei tuosta jaksa vakavissaan innostua.

Mutta se on reilu peli, että maksetaan näille sirkustaiteilijoille hirveästi rahaa.

Siis kun vertaa sotia edeltäneen ajan fasismien joukkuepelikonstiin: sirkushuveja – ei leipää.

Ja me söimme kyyhkysen

Eturuuaksi oli hyvää sössöä ja väliruuaksi parsaa. Onneksi Seppo maksoi.

Savoy ei todellakaan ole halpa paikka, mutta ei minusta Ronald Dworkinia voi oikein viedä Jaskan snagarille.

Heillä oli ollut Tampereella onnistunut seminaari. Eläkkeelle siirtyneet professorit ryhtyvät aika usein paimentolaisiksi, ja harhaillessaan eri puolilla maailmaa saattavat eksyä jopa Suomeen.

Minulla oli ilo tähdentää hänelle, että ylähuoneen lordit ja korkeimman oikeuden tuomarit (Most Honourable) ovat johdonmukaisesti Arsenalin kannattajia, samoin kuin monet nuoremmat professorit. On vaikeaa ellei mahdotonta ajatella, että kansankunnan kaapin päältä kannatettaisiin Chelseaa puhumattakaanTottenhamista.

Dworkin on varmaan ainoa akateeminen juristi, jonka nimi on Yhdysvalloissa laajasti tunnettu, koska hän on ns. julkinen intellektuelli ja on kirjoittanut iät ajat The New York Review of Books –lehteen.

Nähdäkseni hän ei poikkea kirjoituksissaan, jotka ovat usein hyökkäyksiä vallitsevaa korkeinta oikeutta tai istuvaa presidenttiä vastaan, tieteellisen tuotantonsa lähtökohdista, joista sangen tärkeä on vapauden ja sosiaalisen tasa-arvon yhdistäminen.

Tätähän eivät porvarin perkeleet ymmärrä. Vapaus ilman ihmisarvon tunnustamiseen perustuvaa toimivaa tasa-arvon politiikkaa on aivokummitus.

Kun luin eilistä koskevat Dresden-kommentit, panin merkille, että Ronald vastaa niistä useimpiin. Lakien lajittelu ilman moraalista paatosta on totalitarismille osoitettu kutsu tulla sisään.

Sodan uhrien lukumäärän laskeminen on välttämätöntä.

Lisään tämän omana kontribuutionani dworkinilaiseen diskurssiin – myös moraalinen ja kulttuurinen selviytyminen perustuvat todellisuudessa prejudikaatteihin eli vallitsevan tulkintalinjan hyvään tuntemiseen ja tulkinnan eheyteen (integrity).

On hupsua sanoa, että emme opi mitään historiasta. Emmehän opi mitään myöskään laista ja vielä vähemmän uskonnosta. Toisin kuin Habermas väitän että tulkinta eli historian, lain, romaanin tai uskonnollisen, ylösrakentavan tarinan tulkinta toteutetaan toivon odotushorisonttia vastan silloinkin, kun toivoa ei ole.

Suunnilleen näillä main on se asia, josta olen Savoyssa saapuvilla olleen ja Dworkinia kevätkauden opettaneen Siltalan Raimon kanssa eri mieltä. Kelsenin puhdas oikeusoppi ei johda puusta pitkään.

Näissä ammateissa hienointa on tilaisuus tavata rauhallisesti ja ystävällisesti todella eteviä ihmisiä. Tuomari-ihanteeni Learned Hand sanoi aikoinaan, että nuori Dworkin oli, saatana, paras esittelijä mitä hänellä tai kenelläkään toisellakaan on koskaan ollut. Ronald oli Rhodes Scholar, ja oli vuosikymmenet Hartin seuraaja Oxfordissa valmistuttuaan tuon Wikipedian kuvan esittämästä Magdalene Collegesta käsin.

Oli hauska havaita, miten brittiläinen amerikkalainen voi olla.

Hän kertoi olleensa hiljan Frankfurtissa, jossa Savoyn kaltaisen ravintolan hovimestari oli toivotellut:” On aina ilo ja kunnia palvella kaltaistanne henkilöä, herra Habermas.”

Nolla lisää

Frederick Taylor ei ole oikeastaan historiantutkija, vaan historiasta kirjoittaja, kuten ei myöskään Anthony Beevor. Jälkimmäisen kirjat ovat saaneet Suomessa ansaittua huomiota. Taylorin kirja Berliinin muurista ilmestyi suomeksi vasta.

Beevorin opettaja John Keegan on historioitsija, mahdollisesti sotahistorian merkittävimpiä nimiä. Samoissa aihepiireissä liikkuva Sir Martin Gilbert taitaa kuitenkin olla alan ykkönen.

Meillä näitä ”vain” maisteritasoisia kirjoittajia on muutamia. Niinpä joskus aiheutuu lievää hämminkiä, kun ammattilaiset, joilla tarkoitan tässä yhteydessä historiasta väitelleitä, julkaisevat journalistisia kirjoja. Hiukan empien mainitsisin tässä yhteydessä Heikki Ylikankaan lisäksi Martti Turtolan, koska hänelläkin on silmää vetäville aiheille.

Tosiakateemiset tutkijat, kuten esimerkiksi Ohto Manninen, tulevat yleensä esiin ammattilehdissä ja usein osoittaakseen, miten pahoja virheitä joku toinen on tehnyt.

Näyttää siltä, että tämä perinne olisi muuttuman päin. On sitä odotettukin. Ei ole häpeäksi kirjoittaa hyvin. Meillä tosin hyvin kirjoittamisena on usein pidetty katteetonta paisuttelua ja tyylillistä ruiskumaalausta.

Mutta esimerkiksi Beevorin Berliini-kirja on sangen suositeltava muun muassa niille, jotka tiesivät vain, että puna-armeija käyttäytyi hillittömästi tunkeutuessaan 1944-1945 Saksan halki Berliiniä. Aiheen vuoksi lukukokemus ei ole miellyttävä.

Taylor esittää kirjassaan Dresden: Tuesday, February 13, 1945 (2004) väitteen, että Dresdenin palopommituksessa ei kuollut 220 000 ihmistä, vaan 22 000.

Toiseksi hän selittää, että kaupunki ei ollut siviilikohde, vaan siellä oli ainakin 127 suurta tai keskisuurta sotatarviketehdasta ja että se oli sekä pohjoisesta etelään että idästä länteen kulkevien rautateiden risteyskohta.

Hän kyseenalaistaa väitteet lentokoneiden rynnäköinnistä siviilejä vastaan ja leimaa kysymyksen länsiliittoutuneiden sotarikollisuudesta tässä yhteydessä aivan asiattomaksi.

Hänen mielestään myöhempi tutkimus on suhtautunut tosiasioina tohtori Goebbelsin versioon Dresdenin tapahtumista. Niitä levitettiin aikoinaan määrätietoisesti maasta, jonka nimeksi tuli Saksan demokraattinen tasavalta, koska se ei ollut saksan, demokraattinen eikä tasavalta.

Kirjasta on kohistu. Saksassa käytiin ankarakin taistelu jo 1980-luvulla, kun ensin muutama tutkija alkoi tavoitella objektiivisuutta kuvatessaan Natsi-Saksaa ja sen sotaa, ja perässä tuli enemmän tai vähemmän ihmeellisiä ”ymmärtäjiä”. joita sanotaan revisionisteiksi. Saksassa, Itävallassa, Englannissa ja USA:ssa ilmestyy jatkuvasti kirjoja, joissa kerrotaan, että Hitler oli hyvä mies.

Dresdenin tarinaan vaikutti voimakkaasti kaksi kirjaa. David Irving julkaisi aiheesta tutkimuksen 1965. Hän oli vielä silloin asiallisena pidetty tutkija. Maine häneltä meni vasta 1990-luvulta, jolloin hän oli jo liittynyt holokaustin kieltäjiin.

Salaliitto-harraste on näkyvintä Yhdysvalloissa, jossa joku Arthur Butz kerää jatkuvasti lukijoita – hänen mukaansa mitään juutalaisten joukkomurhaa ei koskaan tapahtunut. SS-miehet saattoivat ehkä käsitellä pitkäpartaisimpia hiukan kovakouraisesti, mutta siinä kaikki. Lisäksi iloisilla työpaikoilla, kuten Auschwitschissa, levisi ikävä lavantautiepidemia. Mitään todisteita väitetystä kansanmurhasta ei ole olemassa.

Joillakin on tarve uskoa tällaista.

Muuan ilkeä henkilö huomautti, että olisi aika vaikea saada sellainen ihminen muuttamaan kantansa, joka vakavissaan haluaa olla uskomatta, että Amerikassa oli 1800-luvulla sisällissota.

Jatkaisin tähän, että itse pitäisin sivistyksen ja sivistyneisyyden mittana kykyä punnita perusteluja ja muuttaa mielipidettään silloinkin kun tuo uusi mielipide on vastenmielinen.

Irving on tuomittu Itävallassa holokaustin kiistämisestä, mutta jo ennen sitä hänen uransa käännekohta oli hänen itse ajamansa kunnianloukkausjuttu. Hän hävisi jutun sen jälkeen kun historian ammattilaiset olivat osoittaneet tuomioistuimille lukuisia näytteitä asiakirjojen vääristelystä, puhumattakaan todisteiden valikoivasta käyttämisestä.

Hän on mennyt mies; edes kirja alkoholisti Churchillista, joka aloitti vastoin Englannin kansan etua ja halua sodan Saksaa vastaan, ei edennyt ensimmäistä osaa pidemmälle.

Tämä selostus oudosta henkilöstä meni hiukan pitkäksi; olen nimittäin ollut havaitsevinani, että Suomessa ihmetellään usein, onko sillä todella väliä, mitä mieltä historiasta ollaan.

On sillä.

En näillä näkymin ryhdy käymään läpi F. Taylorin dokumentaatiota. Totean vain, että Vonnegutin Slaughterhouse 5 on tietysti romaani, mutta ainakin minun mielikuviani se on vahvistanut.

Täten ilmoitan tarkistaneeni niitä. Dresden oli aika pieni tuho verrattuna Hampurin palopommituksiin.

Sen te varmaan tiedättekin, että välittömästi kuolleet laskien sekä Hiroshima että Nagasaki jäävät kauas jälkeen Tokion palopommituksen tuhoista. Pommitus tapahtui samoina päivinä kuin Dresden.

Tämä ei ollut johdanto keskusteluun Saksan kaupunkien tuhoamisesta yleisesti, vaan havaintoesimerkki siitä, miten poliittisesti tarkoituksenmukainen valhe tai virhe siirtyy kirjasta toiseen ja muuttuu ”totuudeksi”.

Dresdenin kaupungin itse teettämä selvitys kuuluu ilmestyvän lähikuukausina.

Siitä sitten erikseen.

Irrationalismi

Tunnen tarvetta esiintyä ikävästi Halosta ja Tuomiojaa kohtaan ja nyt myös Claes Andersonia. Tunnen heidät. Tiedän heidät ansioituneiksi henkilöiksi.

Mutta he ovat liian vanhoja. Lipponen oli oikeassa. Lipponen on itsekin liian vanha. Minä olen liian vanha.

Andersonin televisiorupattelussa en jaksanut ihmetellä, ettei hän tiedä, miksi TKK ja HKKK haluavat TAIK:in – medialab. Tietenkin entinen opetusministeri saattaisi tietää, että töpselitaide on oikeasti kova juttu, mutta ei kun ei tiedä niin mikäs siinä.

Mutta kun Anderson mainitsi Milton Friedmanin, hän tarkoitti Friedmanin 1960-luvun kirjoista sitä, jonka ohi todellisuus ja Friedman itse ajoivat jo vuosikymmeniä sitten. Monetaristit esittivät ensi villityksenään, että keskuspankit saisi lopettaa eikä julkisen tahon pitäisi yrittää vaikuttaa valuuttakursseihin eikä raaka-aineiden hintaan.

Noiden kirjoitusten jälkeen sekä maailmassa että Chicagossa on tapahtunut paljon.

Epäilen että vanhan polven intellektuelli-demarien taloustiede on Baran-Sweezy, Monopolipääoma (60-luvulta) höystettynä Joan Robinsonilla, 60-luvulta. Myös Jon Elsteriä on luettu, kunnes tämä 90-luvulla kyllästyi itsekin ajatuksiinsa.

Ehkä rähmällään olijoiden ja stalinistien muisto pidetään puheenaiheena, jotta turhan moni ei muistelisi läntisiä marxilaisia oppeja, kuten marxilaisia taloustieteitä (tai marxilaista kirjallisuudentutkimusta, jota tuli suomeksikin paljon).

Ne nimittäin ovat kärsineet haaksirikon sekä teoriassa että käytännössä.

Tämä ei tarkoita, että ”kokoomukselainen” taloustiede olisi selviytynyt haaksirikoitta.

Jännittävä tämän hetken viritys on Dan Arielyn Predictably Irrational. The Hidden Forces that Shape our Decision.

Kirjan nimi tuo mieleen noitatohtorikirjat, joita ilmestyy kymmenen viikossa. Ariely on kuitenkin MIT:n Behavioural Economics –oppiaineen professori samanaikaisesti medialabissa ja Sloan School of Managementissa. Hän ei ole liian hieno avustamaan New York Timesiä, Wall Street Journalia ja vastaavia julkaisuja.

Rational choice taloustieteen kulmakivenä putoaa kuin eno veneestä. Ja tässä tapauksessa tarina perustuu tutkimuksiin.

Odotan kiinnostuneena, milloin rationaaliseen harkintaan tukeutuva oikeusteoria alkaa yskiä.

Ariely huomauttaa, että tämä taloudellisen analyysin perusoletus on tosiasioiden vastainen, ja esittää pitkän sarjan metodisesti moitteettomia kokeita, jotka nostavat esiin päätöksenteon epärationaalisuuden.

Nuoremmat vasemmistolaiset voisivat ottaa tämän kirjan lukeakseen. Irrationaaliset valinnat toistuvat näet kirjoittajan mukaan nekin säännönmukaisina, ja ne ovat mielenkiintoisia sääntöjä!

Ojassani on oma lehmä. Olemme yrittäneet kauan ymmärtää, miksi sellaiset ilmiöt kuin Linux ja muu open source toteutuvat. Mikä on motivaatio? Valistunut omanvoitonpyyntö se ei voine olla. Kaltaisten kiitos se voi olla. Mutta kyllä klassinen joukon paine eli henkinen vätystely on varmasti myös keskeinen motiivi.

Jotta näkisitte, mihin suuntaan mennään, toistan Arielyn sinänsä kikkahenkiset lähtöesimerkit.

The Economistin todelliset tarjoukset olivat taannoin taaloina nettiversio 59, paperi 125, netti + paperi 125. Koehenkilöistä (kauppatieteen opiskelijoita) 84 % valitsi netti + paperi, 16 % netti ja 0 % paperi.

Kirjoittaja sanoo, että paperiversio oli syötti.

Toisessa kokeessa syötti eli pelkkä paperiversio jätettiin pois, jolloin tulos oli 68 % netti ja 32 % netti + paperi.

Hän huomauttaa myös tunnetusta säännöstä – kodinkoneliikkeessä pannaan ”verratavaksi” esimerkiksi Panasonic 36’’ 690 euroa – Toshiba 42’’ 850 euroa – Philips 50’’ 1 480 euroa.

Mikä on ”rational choice”?

Yleensä keskimmäinen, kuvaruudun kokoon ja laitteen hintaan katsomatta. Olennaista on tehdä laskeminen eli vertaaminen vaikeaksi.

Jäin tietysti minäkin miettimään lääkärin tuomiota pääministerin persoonallisuudesta. Usein ammattimiehet varovat kannanottoja, elleivät ole tutkineet tapausta.

Nostaisin kuitenkin selitykseksi yleisvasemmiston ongelman.

On joukko moraalisia, taloudellisia, kulttuurisia ja muita kaavoja eli teorioita. Tosiasiat sovitetaan niihin. Elleivät ne mahdu, muutetaan tosiasioita, tai ”tuunataan” niitä.

Arvelisin että tosiuskovaisuuden aika olisi tällä haavaa ohi.

Lähes 200 vuotta eli Hegelistä ja Saksan romantiikasta ajatuksia ja havaintoja on ryhmitetty topdown eli ylhäältä alas.

Haukkukaa pragmaattiseksi, mutta bottomup eli alhaalta ylös virkistäisi välillä.

Topdown on juuri se, mikä yhdisti leninismin ja Hitlerin natsismin ja se on se pelottava piirre Yhdysvalloissa tässä ja nyt.

Laminoitu kirjoittaminen

Jos olisi valta, nostaisin pitkin päivää blogin kommentteja etusivulle. Se edellyttäisi TextPressiä tai vastaavaa eli sellaista työtä, joka ei liity asiaan ja tekstiin.

Tietysti huomasin kauan sitten, että blogistani muodostui eräänlainen lehti. Keskustelu ottaa aika usein oman suuntansa ja keskustelun säikeitä olisi runsaasti.

En pidä omia havaintojani esittelemisen arvoisina. Päiväkirjan julkaiseminen ei ole minun tapauksessani mielekästä.

Tätä ei saa yleistää. Jotkut muut viettävät mielenkiintoista elämää. Itse kyyhötän paikoillani syistä, jotka ovat hyväksyttäviä mutta eivät kuulu teille.

Mielestäni on hauska kirjoittaa vähintään kolmessa kerroksessa ja jättää piiloteksti arvailtavaksi.

Tämä taitaa olla lyriikkaa. Jo tuhat viisisataa vuotta sitten kirjoitettiin (Kiinassa) runoja kirjoittajan pahasta yksinäisyyden tunteesta mainitsematta ihmistä tai yksinäisyyttä. Ruukku tyhjä, hattu putoaa, päähän tuulee.

Kyllä tuossa on kaikki tarpeellinen.

Stiller oli vieraana lauantaiaamujen mieluisassa Kirppis-ohjelmassa. Hän kertoi olevansa rannekellofriikki…

Ohjelman kikka on vieraan kaksi esinettä – jotain mistä hän ei luopuisi ja jotain mistä hän luopuu. Tarkoitus on huutokaupata luovutetut esineet ja antaa rahat yleishyödylliseen tarkoitukseen.

Kirjoja on niin monenlaisia, muu muassa vihattavia ja rakastettavia.

Suhteeni kirjoihin saattaa olla hiukan vaurioitunut, koska olen kasvanut kirjakaupassa (ja elokuvateatterissa). Se hämmästyttävä ilmiö, että kirjoja myydään ihmisille rahasta, on toisin sanoen ehkä varhaisempi elämys kuin kirjojen lukeminen.

Silti tunsin, miten pelissä oli hyvä syke, kun kauan sitten muuan lainrikkoja näytti minulle Yliopiston kirjaston ”myrkkykaapissa” säilytettyjä niteitä. Ekholmin Kaitsu teki sitten väitöskirjan kielletyistä kirjoista 1945. (Niitähän ei teknisesti kielletty, vaan itsesensuroitiin.)

Kun luin kommenttejanne, jäin miettimään, montako sellaista kirjaa minulla on kotona, jotka voisin viedä tuollaiseen ohjelmaan näytteeksi jostain, mistä en millään ehdoin luopuisi. Arvelen että niitä on noin 1 500, kukaties 3 000 mutta tuskin enempää kuin 4 000. Puhe on siis kotona hyllyssä olevista kirjoista.

Olen hyvin tyytyväinen siitä, että kirjoitin aina nimeni ja kirjan ostamispäivän esilehdelle. Se on eräänlainen ex libris, mutta päivätty.

Pertti Niemisen Jadepuu on ongelmaton esimerkki. Nidettä eivät korvaa myöhemmät kokoelmat eivätkä valikoimat.

Siihen aikaan kirjat olivat välillä järkyttävän kauniita. Tämä nide on niin nuhjuinen, että näkee, miten se on kulkenut taskussa.

…Chiao Suin äly kirkastuu viidennen kannun jälkeen:

Hän alkaa väitellä suureen ääneen

Ja lyö koko juomaseuran ällikällä.

(m.t. s. 67 – Tu Fu, Kahdeksan kuolematonta juomaria)

Kemia

Kommentoija ilmaisi vastenmielisyytensä henkilökemiaa kohtaan. Puhe on sanasta, ei ilmiöstä.

”Kemia”, jota suomessa käytetään tässä joskus monikossa, esiintyy yllättäen englannin kielessä tässä merkityksessä jo vuonna 1600. ”Selittämätön, jopa järjenvastainen vetovoima tai vastenmielisyys.”

Kemia puolestaan on sama sana kuin alkemia. Tuossa on edessä vain arabian kielen artikkeli. Ja yksi mahdollisuus on, että juuri ”kem” olisi sama kuin minulle tähän päivään asti epäselväksi jäänyt ”Kemin maa” suomalaisten juuri äänestetyssä mieliromaanissa Sinuhessa. Ulkomuistini mukaan jo ensimmäisen sivun verrattomassa luettelossa kirjoittaja sanoo, ettei hän kirjoita ylistääkseen Kemin maan jumalia, ”sillä jumaliin olen kyllästynyt”.

Kemiläisten on turha innostua. Tuo sana viittaa kai mustaan maahan. Suomessa Kemi on kai joki, Oulu on tulvavesi, Rauma on satama tai väylä, Pori on linna ja Turku on tori, kun taas Åbo on joen varrella asuva.

Siinä ovatkin melkein kaikki mahdolliset kaupungin nimet, keinotekoisia lukuun ottamatta.

Eikö totta – alkemia olisi ymmärrettävämpi sana, koska sekä itse kukin että muut ovat joskus kuin noitajuoman nauttineita.

Yksi yliopistotyön mainioista puolista on erinäisiin virkoihin liittyvä mahdollisuus keinotella itsensä kirjaston kautta verkkotietokantoihin, joista sitten löytyy sellaisiakin maailman ihmeitä kuin OED, Oxford English Dictionary, jota minulla ei ole varaa hankkia verkkoversiona eikä tilaa säilyttää paperille painettuna.

OED poikkeaa kaikista muista maailman sanakirjoista siinä, että ainakin väitteen mukaan sanaston on koottu siten, että avustajat ovat lukeneet läpi kaiken englannin kielellä kirjoitetun.

Luin sen mainion pienen kirjan OED:n avustajasta, joka oli vaarallinen seksuaalirikollinen ja lääkäri. Hän teki tätä lukemis- ja muistiinpanotyötä vuosikymmeniä vankilassa ja sai teoksen toimitukselta asiaan kuuluvaa kiitosta.

Kirja on suomennettu. Uskomaton tarina.

Mutta yhtä kaikki: en osaa olla kunnioittamatta tuollaista aikaansaannosta.

Usea kommentoija tarttui mainintaani kirjojen repimisestä. Niin vähän ajattelinkin.

Yhteen aikaan myin joka vuosi noin kolmanneksen kirjoistani antikvariaattiin. Menin liian pitkälle. Faulknerit ja Calvinot ja sen sellaiset eivät enää löydykään noin vain, ja lähipiirissä on ihmisiä, jotka eivät luet ainakaan Faulkneria englanniksi. Se on anteeksiannettavaa.

Onneksi pidin Nabokovit, myös sen Nikolain Gogolia koskevan kirjan.

Herkko kirjoitti artikkelin tekijänoikeuden kierrätyksestä. Ajatus on hyvä. Kirjojen kierrätystä en osaa pitää yhtä tärkeänä, koska oikeastaan kirjoja ja lehtiä pitäisi vähentää ja säästää siten metsiä.

Tämä on hurskastelua, koska meistä monilla ja minulla erityisesti on sairaalloisen fetisistinen suhde kirjoihin.

Mutta joku tolkku!

Ne nyt repimäni kirjat olivat muuten todellisuudessa puhelinluetteloita ja pari sanakirjaa, joista minulla on uudemmat painokset.

Ja puhelinluettelo on mielestäni esimerkki jokseenkin tarpeettomasta kirjasta (kaikille väkisin toimitettuna).

Jälleen hurskastelua. Hyllssäni, työpaikalla, on Santa Monican puhelinluettelo 1997. Koko Los Angelesin puhelinluetteloon tarvittaisiin kymmeniä hyllymetrejä eikä se olisi edes kiinnostava.

Epäkypsä ajatus

Kommentoija laittoi linkin www.rinkworks.com jonka lista englannin kielen oudon runsaista lauman nimityksistä on askarruttava. Katsokaa itse.

Itse saitti iski suoraan minun suoneeni. Näyttää siellä olevan vaikka mitä, mutta tästä minä pidän. Elokuva-arvostelu kaikkien aikojen parhaita elokuvia)

Kirjava satama:

”Hemingway ja Hawks löivät vetoa, pystyisikö Hawks tekemän hyvän leffan Hemingwayn huonoimpiin kuuluvasta kirjasta. Hawks voitti, vaikka hän kyllä puijasi jättämällä itse tarinan pois. Asiaa kyllä auttoi, kun käsikirjoittajana oli William Faulkner.

Kirjava satama oli Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin ensimmäinen yhteisesiintyminen elokuvassa ja Bacallin ensimmäinen esiintyminen ylimalkaan. Heidän kemiansa nostaa edelleen karvat pystyyn. Hawks ja sivuosaa esittänyt Walter Brennan panevat parastaan. Elokuvan ystävälle nämä sata minuuttia kuvan ääressä ovat jotain suurta.”

Siinä kaikki.

Ellette satu muistamaan, Walter Brennan on ehkä kaikkien aikojen paras sivuosan esittäjä, jonka jokainen muistaa Rio Bravon klenkkaavana apusheriffinä (”Stumpy”).

Minulle hänen muistonsa on kallis myös roolista Hawksin Kersantti Yorkissa.

Puhuimme tässä blogissa pari päivää sitten väkivaltakuvausten siunauksellisuudesta. Kersantti York lahtaamassa saksalaisia konekiväärimiehiä länsirintamalla niin kuin kalkkunoita kotona Kentuckyssä on unohtumaton kohtaus – etenkin kalkkunan kutsuhuuto, joka saa kunkin ammuttavan vuorollaan kohottamaan päätään.

Gary Cooper ei mielestäni ollut kaikkiaankaan erikoisen hyvä näyttelijä.

Hän olisi ollut onnen omiaan Salattuihin elämiin, koska hänellä oli komeita ilmeitä ja asentoja ja miehekäs tapa sanoa ”Yup”. Vähän niin kuin John Wayne, joka hänkin oli aika eksyksissä heti jos mentiin hiukankin vieraammalle alueelle eikä käskyttäjänä ollut Fordin ja Hawksin kaltaista mestaria.

Mutta tuo York on selvästi hänelle kirjoitettu. Siinä elokuvassa – ennen sotia – Walter Brennan esittää kotiseudun maallikkosaarnaajaa, joka on myös sekatavarakauppias.

Ja mitä sitten kukaties vielä näyttelemiseen tulee, saman aikakauden Cary Grant ja Rosalind Russel olivat DVD:hen investoimisen arvoinen pari. Grant, joka oli peruskoulutukseltaan akrobaatti, pystyi vetämään konekiväärirepliikkejä, pukemaan takkkia päälleen ja sytyttämään savuketta samanaikaisesti.

Elokuva on Meidän vastaeronneiden kesken eli His girl Friday eli Front Page eli Etusivu uusiks (1940).

Noista laumoista siis, epäkypsä ajatus. Joku arvostettava henkilö moitti blogissaan, miksi jääkiekkoselostajat räyhäävät Oulun ”kärppälaumasta”, kärppä kun ei koskaan esiinny laumassa.

Yksinkertaista. Katso kuvaa – Pohjanmaan vaakuna. Nähdäkseni tämä vanha vaakuna viittaa rikkauksiin, koska kärpän nahka oli himoittua tavaraa.

Hainhyppäys

Kun suomensin romaaneja, pelkäsin idiomeja, jotka jäisivät huomaamatta. Tätä nykyä luulisin pystyväni osoittamaan sellaisia jokseenkin kaikista käännöksistä. Pelko on tarpeeton, kun ei sille mitään mahda.

Aika ilkeitä ovat verbin sisältävät rakenteet kuten jump the gun. Se on sanakirjoissa ja useille tuttu ja tarkoittaa hätiköityä ratkaisua tai ennenaikaista toimintaa. Etymologia viittaa starttipistooliin eli varaslähtöön. Se ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Suomessa voi sanoa ” N.N. lähti nostosta eläkkeelle”. Viittaa pesäpalloon. Nostosta spurttaaminen on etu mutta myös riski. ”Ajolähtö” taitaa olla yleiskieltä. Kun on kaikki pesät täynnä, on pakko tehdä jotain.

Kirjoitin yhdenkin kerran arvostelua kotimaisesta romaanista vai olisiko se ollut runokokoelma. En sitten jättänyt sitä tekstiin, mutta halusin sanoa, että mainio suoritus, mutta yliastuttu…

Jumping the shark on vähemmän tunnettu uusi idiomi, mutta se alkaa esiintyä jopa tuomioiden kommenteissa.

Wikipedian mukaan (josta myös kuva) sanonta tarkoittaa henkeäsalpaavan kömpelöä sarjaohjelman käännettä. Sellaisen käyttäminen tarkoittaa, että tekijätkin ymmärtävät sarjan parhaiden päivien olevan ohi.

Artikkelissa sanotaan, että kauan sitten Fonzie hyppäsi surfatessaan muka oikeasti hain yli.

Pelkäsin että Heartbeatissa hai olisi hypätty, kun Greengrass katosi (syy: näyttelijän sydänkohtaus). Nyt on kumminkin tullut aivan hyviä jaksoja, vaikka Oliver Hardyn eleitä jäljittelevä Vernon Scribbs on mielestäni vastenmielinen henkilöhahmo.

En ollut läheskään kymmenvuotias, kun aloin ihmetellä Aku Ankan serkkujen loputonta määrää ja sitä, miten hanhi voi olla ankan serkku.

Tämä on aina jatkosarjojen ongelma.

Jump the couch on ilmaistavissa suomeksi. Ennemmin tai myöhemmin joku keksii ruveta television suorassa lähetyksessä hyppimään sohvalla. Jos vielä raapisi tulitikkuja, teho voisi olla parempi.

Joillekin asioille ei tule millään mieleen iskevää suomennosta. Non sequitur on latinaa mutta sitä käytetään englannissa etenkin johtopäätöksistä, jota eivät millään muotoa seuraa esitetyistä argumenteista. Puhua läpiä päähänsä on aivan liian ylimalkainen vastineeksi.

Non sequitur käytännössä on hyvän rahan heittäminen huonon perään. Se tosiasia, että rakennushanke tai jokin projekti on jo maksanut niin ja niin monta kymmentä tai sataa miljoonaa, ei ole loogisesti eikä käytännöllisesti peruste lisäinvestointeihin. Lisäinvestointeja tehdään aina.

Elokuvalippu-taudinkuva on joka miehen ja naisen kokemusta. Jos on ostanut lipun, huonon leffan katsoo hammasta purren, koska ”on saatava rahalle vastine”. Mielipaha ei tietenkään ole rahalle vastine, ja perustelu on virheellinen.

Ilman Hitleriä hävittäisin kirjoja enemmänkin. Kun taannoin vein roskikseen parikymmentä turhaa kirjaa – sellaisia jotka saa tarvitessaan kirjastosta ja joiden säilyttämisessä ei ole mitään mieltä – niin kyllä oikein pitää terästäytyä repiessään kirjasta kannet, jotka kuuluvat kartonkipuolelle toisin kuin nidos, joka menee keräyspaperiin.

Toinen kotimainen

Kommenteissa ja kaupungilla kohtaa usein sallittua rasismia, joka kohdistuu ruotsin kieleen ja joskus Ruotsiin.

Yllättävästi havaittava vastenmielisyys toista kotimaista kohtaan näyttäisi olevan yleisempää nuorten kuin keskipolven piirissä.

Runsaan viikon kuluttua radio-ohjelmani jää kesätauolle keskustelulla, jonka käymme Kjell Westön kanssa. Pitäisin miestä täysin kaksikielisenä. Hän on kotoisin Munkkivuoresta, suku Pohjanmaalta. Mutta hän kirjoittaa ruotsiksi ja ”Där vi en gång gott” on niin hienoa suomenruotsia etten oikein muista vastaavaa. Westö osoittaa pelkästään kielen keinoin, että oli olemassa ruotsinkielinen hampuusiluokka ja ruotsinkielinen duunariporukka jne. Hän käyttää näitä menneisyyden erikoiskieliä, kuten Helsingin ruotsinkielisten slangia mestarillisesti.

Meillä on maassa laki, jonka mukaan jokaisella on oikeus asioida viranomaisissa äidinkielellään, jos se on suomi tai ruotsi. Tätä nykyä tuo on aika kuollut kirjain, koska esimerkiksi äidinkieleltään suomenkieliset tuomarit tai poliisit eivät suoriudu ruotsiksi edes välttävästi, vaikka ovat suorittaneet tutkintonsa.

Ennen vanhaan liikennelaitoksen rahastajia kiusattiin pyytämällä raitsikassa menopaluu Sipoon kirkolle, koska kaikki ne rahastajat olivat kotoisin Sipoosta tai Kirkkonummesta. Niin olimme tietävinämme. Yleisönpalvelutehtävissä vaadittiin molempien kotimaisten osaamista, ja siksi näihin mataliin toimiin saatiin melkein pelkästään ruotsinkielisiä, joiden suomi saattoi sitten hiukan onnahdella.

Muista etäisesti sen ajan, jolloin Stockmannilla sai palvelua rähisemällä aluksi ruotsiksi. Jokunen päivä sitten asiallista ruotsinruotsia puhuva matkustaja kysyi jotain asiallista sähköjunan konnarilta, joka vastasi asiallisesti englanniksi. Asia tuli hoidetuksi.

Jokainen pitäköön mielipiteensä. Itse olen hyvilläni siitä, että ruotsinkielisemme käyttäytyvät sävyisästi ja että kielilainsäädäntömme on kaikesta päättäen kunnossa. Kun kieliriita leimahtaa – kuten Belgiassa on ehkä käynyt viime aikoina – silloin on piru irti.

Suomi käytti melkein koko sen sotienvälisen ajan, jolloin olisi täytynyt rakentaa kauppaa ja teollisuutta ja kansainvälisiä suhteita, riitelyyn maan ruotsinkielisen vähemmistön kanssa. Riita myrkytti pahasti yliopistoja.

Talvisodassa riita unohtui täydellisesti, enkä ole nähnyt merkkiä vakavasta uusintaottelun halusta.

Yliopistohommissa olen pahoillani siitä, että opiskelijoiden ruotsin taito on niin olematon. (Samoin professoreiden.)

Joillakin aloille, etenin juridiikassa, kylmä totuus on Ruotsin tieteen paremmuus.

Meillä on aika niukasti hyvää kirjallisuutta sopimusoikeudesta ja vahingonkorvausoikeudesta. Ruotsissa sitä on runsaasti, ja yksi kirjoittajista on Jan Hellner, mahdollisesti pohjoismaiden paras juristi-tutkija.

Tekijänoikeudessa tilanne on vielä surkeampi – ruotsia pitäisi osata, mutta paras tutkimus on ollut vuosikymmeniä tanskalaista ja siis tanskankielistä. Koktvedgaardin jälkeen ovat tulleet muiden muassa Mads Bryde Andersen ja Jens Schovsbo.

Juridiikka on alue, jossa läheskään kaikille termeille ei ole olemassa englanninkielistä vastinetta. Mikä olisi englanniksi esimerkiksi lainhuuto tai lievä tuottamus?

Väitöskirjatasollakin tulee aika pahaa jälkeä, kun nuoret kääntävät englannin ja amerikan kielestä ja kuvittelivat, että esimerkiksi breach of confidence tarkoittaisi luottamuksen pettämistä, tai good faith samaa kuin vilpitön mieli.

Tosiasiassa oikeudelliset ilmaukset ovat niin kiinteä osa kulttuuria, etteivät ne ylimalkaan tahdo kääntyä. Siksi on syntynyt uusi kansainvälinen kieli, niin sanottu englanti, jota EY ja YK käyttävät. Niiden säädöksissä ja papereissa esiintyvä kieli muistuttaa sanastoltaan ja rakenteiltaan englantia, mutta sitä se ei ole.

Tuomioistuimissa asenne ruotsinkielisiin kollegoihin oli minun aikanani selvä. Kohdalla tuli välillä juttuja, jossa päätös oli kirjoitettava ruotsiksi. Vaikka arveli osaavansa ruotsia hyvin – minulla oli itselläni virallinen paperi kelpaamisesta suomentamaan ruotsinkielisiä asiakirjoja Korkeimmassa oikeudessa – niin ei sitä kuitenkaan osannut tarpeeksi hyvin. Oli pakko luikkia äidinkieleltään ruotsinkielisen kollegan puheille huutamaan apua.

Tietääkseni hovioikeudessa vielä virassa oleva Wiklund sai monien rajattoman kiitollisuuden jeesaamalla aina mukisematta.

Vastaavasti ainakin Helsingin hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa on ja täytyy olla muuta ruotsinkielinen jäsen, jottei tuomioistuin vallan häpäisisi itseään.

Kuulemme sellaisten löytäminen on välillä vaikeaa.

Itse miellyin vanhaan virkakieleen. Tukholmalainen ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Kun aloittelin ammatissa, haastehakemus saattoi alkaa esimerkiksi suunnilleen näin: ”Härmed får de undertecknade vördsamt anhålla, att den till yrket outgivna N.N., bosatt i Hagalund by och Esbo köping, måtte kallas och stämmes för att höras och giva genmäle, då jag ärnär yrka, att…”

Tuomarinuralle?

(Kuvassa lakimies yllätettynä kesken puuhiaan.)

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksistä ei ole näkynyt pahemmin tietoja lehdissä.

Laitos kyseli syyttäjiltä ja asianajajilta halukkuutta tuomarinuralle, ja sitä oli.

Vastanneet syyttäjät näyttivät olevan tyypillisiä, nelissäkymmenissä, eri puolilta maata, kokemusta tuomioistuimista ja muista tehtävistä.

Nykyistä nimitysmenettelyä tiedusteltaessa vastauksen ”Ei ongelmia lainkaan, tuomareilla on yleensä sopivin elämän- ja työkokemus tehtäviinsä valitsi syyttäjistä 2,2 % ja asianajajista 1.2 %-

Vastauksen ”Vakava ongelma, tuomarinuran pitäisi olla avoimempi myös muille lakimiehille valitsi syyttäjistä 34,3 % ja asianajajista 18.7..

Jonkinasteisena ongelmana nimitysmenettelyä piti edellisistä 59,1 % ja jälkimmäisistä 77,4 %.

Tietääkseni sitä ei ole tutkittu, kuinka suuri osa tuomareista pitää syyttäjiä ja asianajajia tehtäviinsä sangen soveliaina. Mutta se on eri kysymys. Tuossa kysyttiin nimitysmenettelyä.

Uskaltaisin kuvitella, että jos tuomarit vastaisivat rehellisesti, aika moni antaisi näille kahdelle ammattikunnalle arvosanan ”ihan hyvä” tai ”menettelee”.

Ammattikunnan arvosteleminen on tietenkin vaikeaa. Voi olla mahdotonta selvittää missä määrin yksittäiset ilmiöt vaikuttavat asenteisiin. Itse väittäisi kohdanneeni työelämässä aivan surkeita asianajajia ja melko viheliäisiä syyttäjiä, mutta toisaalta taas koko joukon niin hyviä, ettei heidän työskentelyssään ole ollut mitään aihetta lisäämiseen, muuttamiseen tahi vaikenemiseen.

Asianajajien väliset tuloerot ovat huomattavat, ilmoittaa Suomen Asianajajaliitto

Pääasiassa liikejuridisia eli siis yhtiöiden asioita hoitavien asianajajien tuntilaskutus koko maassa on keskimäärin 221 euroa tunnilta ja pääasiassa muita (rikosasioita) hoitavilla 150 euroa, molemmat ilman arvonlisäveroa.

Valtio maksaa maksuttomista oikeudenkäynneistä tuntipalkkaa alle 100 euroa.

Kaikkien asianajajien vuosiansioiden mediaani oli vuonna 2006 53 000 euroa.

Vuositulojen keskiarvo on liikejuridiikassa koko maassa 117 127 euroa ja muita asioita hoitavilla 67 045 euroa.

Asianajajat maksavat tietenkin välttämättömät kustannuksen tuloistaan, ja ne voivat olla suuria, kuten toimiston vuokra ja henkilökunnan palkat. Jos sanoisi että puolet menee kiinteisiin kuluihin, ei missään tapauksessa liioittelisi.

Jos joutuisin turvautumaan asianajajaan – aina voi tulla ongelmia perintöasioissa, veroissa tai vaikka kesämökin ostossa tai asunnon myynnissä – hakisin tuollaisen vähän yli 200 euroa tunnissa laskuttavan juristin. Sattuneesta syystä ei mainitse nimiä, vaikka luonnollisesti tiedän esimerkkejä.

Nimekkäät juristit – liikejuridiikan puolella – laskuttavat äkkiäkin 350 euroa tai jopa yli 400 euroa tunnista.

Sanoisin että se on paljon mutta sanoisin samalla, että joissakin asioissa summalla ei ole väliä. Jos toimeksianto hoitaa kaikki paperityöt perustettaessa selluloosatehdas Borneoon, maksajaa kiinnostaa vain se, tulee työ hyvin hoidetuksi, ei hinta.

Ettei tarvitse ihmetellä – en ryhtyisi asianajajaksi, vaikka istutettaisiin valmiiseen pöytään. Tuomarin ammatti on hieno, mutta olen menettämässä kykyni eläytyä siihenkin.

Sanovat merkiksi eläkkeelle siirtymisen otollisuudesta, kun polte tienaamiseen alkaa hiipua, vaikkei tuota rahaa revittäväksi asti ole.

Sääliksi käy

”Urkkimislaiksi” nimitetyn Sähköisen viestinnän tietosuojalain ja siihen liittyvien lakien muutoksesta on annettu hallituksen esitys HE 48/2008. Se löytyy eduskunnan sivuilta – annettiin 25.4.

Paperi on laaja ja sekava.

Vanha perinne suositti, että lain pitäisi olla lyhyt ja sekava.

Tässä on noudatettu samaa keinoa kuin tekijänoikeuslain muutoksissa. Lainsäädäntö viedään sellaiseen muotoon, etteivät asiantuntijatkaan ymmärrä sitä.

Tässä asiassa olen asiantuntija. En toistaiseksi ole saanut selvää, mikä olisi lainmuutoksen mukaan sallittua ja mikä kiellettyä ja mikä rangaistavaa.

Lakiehdotus tulee niin kuin yllättävän moni asia tätä nykyä täsmälleen väärällä hetkellä.

Herrojen ministerien tekstiviestielämykset arvioidaan tuon saman lain mukaan nojautuen pykälään, johon kajoamista ei nyt ehdoteta.

Kun tekstiviestien luottamuksellisuus ja suoja on osoittautunut esimerkiksi ulko- ja pääministerin välittömän käsityskyvyn ylittäväksi asiaksi, tilanne on siis nyt vielä vaikeampi.

Lain muuttamin osittain tarkoittaa aina, että myös kokonaisuutta on tutkittava uudesta näkökulmasta.

Kun kansalaisten oikeus saada tietoja eli transparenssiperiaate ja poliitikkojen yksityisyyden suoja ovat törmänneet, sen kunniaksi tuodaan eduskuntaan lakiesitys, joka koskee palvelimen haltijoita eli yhteisötilaajia eli firmoja ja erilaisia laitoksia, kuten yliopistoja.

Tämäkö se oli se kiireellinen asia?

Lyön kuitenkin lukijani häpnaadilla.

En asetu heti vastustamaan lakihanketta. En myöskään ilmoittaudu Nokian etujen valvojaksi.

Nähdäkseni lainsäädäntöä tarvitaan, mutta luulen, että julkinen keskustelu on mennyt vinoon, kun työnantajatkaan eivät uskalla sanoa niin kuin asia on.

Yrityssalaisuuksien vuotaminen yhtiöistä ei ole niin iso asia kuin väitetään. Nokialta saa lähteä töihin Ericssonilla, ja kaikki pään sisällä siirtyvä tieto on käytettävissä uudessa työpaikassa.

Yrityksillä on paljon erilaisia keinoja estää salaisuuksien vuotaminen. Kassaneidit – tuo katoava luonnonvara – ja toimihenkilöt (vanhanaikainen sana) eivät käsittele yrityssalaisuuksia.

Asiasta on kirjoitettu huonosti. Yrityssalaisuuden ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se on salainen. Huonommat yritykset yrittävät uskotella, että pääkonttorin vahtimestarin (muinaisaikainen virkanimike) koiran nimikin olisi yrityssalaisuus. Ei se ole.

Asiassa on kova ydin. Sitä on sotilasvakoilu ja kovan luokan teollisuusvakoilu.

Minulla on näistä asioista joitakin tietoja, joita en missään tapauksessa kerro teille. Ymmärrätte itsekin, ettei edes Euroopan valtioiden rinnakkaiselo ole todellisuudessa läheskään aina rauhanomaista.

Palomuurit kilisevät muun muassa korkeakouluissa aika uskomattomasti. Vaikka poliisilla on erinomaista asiantuntemusta, Nokian ja operaattoreiden toiminta on niin mutkikasta, että sen suojaamista poliisit eivät osaa eivätkä tuomioistuimet ymmärrä. Juurihan Sonerakin siirtää dataa Ruotsin armeijan jaloista Suomeen

Nyt media esittää tavallisen ihmisen näkökulman ja hyvä niin. Laki ja sen perustelut eivät näyttäisi ottavan huomioon tavallisen ihmisen oikeuksia riittävästi.

Taustalla on vakavia ongelmia, joista en ole löytänyt edes mainintaa lakiesityksestä.

Sääli poliitikkoja, jotka joutuvat ratkaisemaan tätä asiaa. Sääli perustuslakivaliokuntaa.

Itsesäälin aika on vasta sitten, jos tulee, niin kuin välillä tulee, käsky eduskunnan valiokuntaan asiantuntijaksi.

Silloin on kai pakko sanoa, että sähköisen viestinnän luottamuksellisuus ei ratkea tällaisella ristipistotyöllä eli koruompeluperiaatteella eli kirjoittamalla koristeellisia säännöksiä, jotka eivät tarkoita mitään erikoisempaa.

Kyllä poliitikkojen on pakko päättää, mikä on se hinta, joka sananvapaudesta on maksettava.

Uusi

En ole tainnut aikaisemmin selittää, miksi patentoitavan keksinnön on oltava lain mukaan uusi.

Istuimme perjantaina kokousta paperi- ja puhelinpäälliköiden kanssa ja mietimme patenttistrategioita.

Insinöörit, patentti-insinöörit heihin luettuna, suhtautuva joskus lakiin lapsellisesti. He luulevat, että ”uusi” tarkoittaa uusi.

Insinöörinkin mielestä uutta esiintyy usein kemiassa ja harvakseltaan elektroniikassa, mutta oikeastaan ”uusi” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ei aikaisemmin dokumentoitu ja yllättävä.

Ajatus on sama kuin historiallisen ymmärryksen tarpeellisuus.

Jotta tietäisimme, mikä on uutta, meillä on oltava käsitys siitä, mikä on vanhaa.

Eilinen niittokone oli mullistava keksintö, mutta mihin sitä tarvittiin – kylvöheinään, jota tarvittiin karjalle, jota ruokittiin aivan uusin tavoin meijerituotteita varten. Niittokone ja timotei olivat vanhan liiton miehille paholaisen keksintöjä ja maailmanlopun enteitä.

Vaikka keksintö oli noin hieno, oikeastaan se on kaksi ovelasti konfiguroitua sahaa.

Vuonna 1900 uutta (tieteellisesti, ei patentointimielessä) oli elektroni, kvantti, geeni ja piilotajunta. (Darwin ja Mendel olivat puuhanneet puuhattavansa kauan sitten, mutta luonnonvalinnan takana olevat mekanismit todistettiin tuohon aikaan.)

Uutuus tuli eurooppalaiseen ajatteluun noin vuonna 1080. Lähtökohta oli tietysti kristillinen. Jos kristillisen opin luomiskertomusta painottaa, kaikki uusi osoittautuu joko mahdottomaksi tai synniksi. Toisen kristillisen vuosituhannen outo ja pohjaltaan tuntematon muutos oli Uuden testamentin korostuminen; Kristus oli käännekohta, ja ajatus ajan täyttymisen odotuksesta muuntui hyvin hitaasti Kristuksen seuraamiseksi. Ja se puolestaan on käännettävissä jatkuvaksi henkiseksi uudistumiseksi ja se älylliseksi ja ajatukselliseksi uudistumiseksi.

Kerettiläisyyden hyväksytty osa oli kerjäläismunkkien liike. Länsimainen tieteellinen ajattelu lähti hyvin selvästi fransiskaanimunkkien keskuudesta (etenkin Roger Bacon ja Wilhelm Occamilainen, Duns Scotus, Grosseteste), ja länsimainen systemaattinen ajattelu puolestaan kukoisti dominikaanien keskuudessa, sekä inkvisitiona että Tuomas Akvinolaisen työssä.

Franciscus Assisilainen oli rikkaan kauppiaan poika. Pisalainen Leonardo Fibonacci, joka mullisti matematiikan ja kaupankäynnin korkolaskuillaan, olivat aikalaisia ja kuuluivat samaan oppineeseen piiriin, vaikka olivat naapurimaakunnista, edellinen Toscanasta ja jälkimmäinen Perugiasta.

Molemmat tekivät toisistaan riippumatta saman oivalluksen – muutoksen käsitteen ja sen valtavat käytännölliset seuraukset. Fibonacci käsitteli muutosta esimerkiksi voitto-osuuksina ajan kuluessa tai elinkorkona ja kehitti arabialaiset numerot omaksuttuaan menetelmiä, jotka osittain korvasi 500 vuotta myöhemmin infinitesimaalilaskenta, lähinnä differentiaaliyhtälöt.

Tila ei ehkä salli selittää, miten paljasjaloin vuorilla kävellä läpsyttelevä köyhyyden tavoittelija on verrattavissa toiseen, joka kehitti liiketoiminnan suunnittelemisen edellyttämiä matemaattisia muuttujia.

Lyhyesti: noihin aikoihin asti muutos oli ollut ulkopuolisen (jumalallisen) voiman asioihin puuttumista. Franciscus haki köyhyydestä ja rukouksesta ihmisen muuttumista. Hänen seuraajansa näkivät, että maailma ja kaikki luotu on hyvää ja täydentyvää eikä kenenkään pidä kääntää sille selkäänsä. Ja jo seuraavassa polvessa fransiskaanit alkoivat nostaa esiin meidänkin tieteelliseksi tunnistamaamme ajattelua ja kokeellista menetelmää.

Meidän perinteemme ”uusi” ei siis ole jotain sellaista, mitä maailmassa ei ole milloinkaan ennen tavattu, vaan ”konfiguraatio”, sinänsä olemassa olevien ilmiöiden ja voimien toisenlainen, aikaisemmasta poikkeava ja yllättävä yhteen liittäminen.

Vielä alle sata vuotta sitten oltiin epävarmoja siitä, oliko tämä pikemmin tutkijoiden kuin taiteilijoiden aluetta. Ehkä se on vieläkin vähän epäselvää.

Niittokone

Olimme Jyväskylässä , kun oli käsketty.

Tietotekniikalla on komea talo, mutta näköala oli vielä komeampi.

Halusin että ajetaan Päijänteen länsirantaa takaisin. Lopulta innostuin niin, että pujottelimme Kangasalan kautta Pälkäneelle ja siitä Hämeenlinnaan. Olli joka ajoi ei esittänyt ainakaan painavia vastalauseita, mutta minä olin unohtanut, miten kaunista se on.

Halusin varmistaa sen sellaisen hiihtokeskuksen, joka näkyi tielle mutta ei houkutellut tutustumaan, kun en ole alan harrastaja.

Vietin siellä sukulaisissa aikaa useita kertoja, ja varsinkin yksi pidempi vierailu on jäänyt mieleen hyvin tarkasti. Juoksimme alas sitä vaaraa, joka on nyt yksi hiihtokeskuksen rinteistä. Silloinen maauimala näytti olevan paikallaan ja ennallaan.

Mutta talot olivat tietenkin poissa ja ihmiset. Näillä sukulaisilla oli ollut sikäli onnea, että Päijänteen rantamat eivät olleet huono korvaus Kivennavalle jääneistä tiluksista.

Keskustelumme tässä on tuonut esiin muistoja ja muistikuvia, jotka ovat syöpyneet mieleen, ja niitä on kuvattu hyvin. Ei moni halua kirjoittaa todella isoista muistoista, pahoista yhtä vähän kuin hyvistä.

Mutta ehkä useimmilla on oma ”Madeleine-leivoksensa”, se kirjailijan kuvaama outo kokemus, että maku ja siis myös haju ja kosketus voi palauttaa mieleen kokonaisen aikakauden kaikkine ihmisineen.

Mustarastas, joka mellasti tänään kuusessamme, vetää uskomattoman kaikuisalla äänellään mieleen vaikka mitä. Jos asettautuisin tuomariksi, nostaisin mustarastaan satakielen edelle.

Heräsin eräänä yönä tai aamuna niittokoneen ääneen. Kun kuuntelin, se oli jotain muuta, ehkä jokin lintu.

Niittokone oli kauan hevosvetoinen, mutta kyllä niitä käytettiin traktorillakin. Keksintö oli vanha ja alkeellinenkin. Siksi säksättävä ääni oli aina tunnistettavissa, ja se liittyy kesäkuun lopun tai heinäkuun lopun aamuun. Niitto kai aloitettiin aamukasteen aikaan eli hyvin varhain. Jänikset ja jäniksenpoikaset juoksivat hulluina konetta karkuun. Sen terä oli monille eläimille vaara.

En enää edes muista milloin dinosauruksen munat, valkoiseen muoviin käärityt heinäpaalit, tulivat maisemaan. En ole kuullut kenenkään sanovat niitä kaunistuksiksi. Kauan sitten pohjoiseen ajaessa heinäseipäät vaihtuivat jossain kohdin haasioiksi. Ruiskuhilaiden muistaminen on jo ylpeilyä. Ehkäpä niitä ei 50-luvun puolivälin jälkeen juuri nähnyt – mutta toisaalta oli sellaisia pieniä mökkejä, joissa ei käytetty koneita. Olen minä nähnyt ihmisten jopa puivan vakavissaan varstalla eli käsin, vaikka puimakoneet tulivat viimeistään 1920-luvun alussa yleiseen käyttöön.

Menneisyys on tympeä ja tyly maailma. En haluaisi sinne takaisin. Oikeastaan en halua edes katsella ”vanhoja paikkoja” eli sellaisia, jotka muistan toisen ajan erilaisessa asussa. Mutta muistoilla on merkitystä.

Wallace Stevens: Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta

I

Kahdenkymmenen lumisen vuoren keskellä

ei liikkunut muu kuin

mustarastaan silmä.

II

Olin kolmea mieltä

kuin puu,

jossa on kolme mustarastasta.

III

Mustarastas liehui syksyn tuulissa.

Se oli pieni osa sanatonta näytelmää.

IV

Eräs mies ja nainen

ovat yhtä.

Eräs mies ja nainen ja mustarastas

ovat yhtä.

V

En tiedä mihin mieltyä,

äänen vai merkityksen muutokseen,

mustarastaan vihellykseen

vai sen jälkeen.

= = =

X

Kun mustarastaat lentävät

vihreässä valossa,

sopusoinnun parittajat

kirkuvat sitä näkyä

XI

Hän matkusti Connecticutiin

lasivaunuissa.

Kerran muuan pelko lävisti hänet,

kun hän luuli

ajoneuvon varjoa

mustarastaiksi.

XII

Joki liikehtii.

Varmaan mustarastaat lentävät.

XIII

Koko pitkän päivän oli ilta.

Satoi lunta ja tarkoitti sataakin.

Mustarastas istui kuusen kämmenellä.

(Suom. JK, ”Tämän ilmaston runot”, WSOY)

Make my day

Nyt julkaisin kaksi hyvin hurskasta kirjoitusta. Niiden yhteenveto oli, että pahuuden edistämisen kannattaisi luoda edellytyksiä hyvyydelle.

Mutta rehellisyyskin on paikallaan, välillä.

Katsoimme Clintun Dirty Harry –filmejä mitä suurimmalla innolla silloin kun videonauhurit tulivat. Videoita on vieläkin jossakin. Katsoin niitä erityisesti vanhemman poikani kanssa. Hänestä ei kasvanut hulttiota.

Otsikon repliikki, joka alkaa ”Go ahead, punk”, näyttää olevan amerikkalaisen elokuvan kuuluisimpia, kymmenen kärjessä, yhtä maineikas kuin ”tarjous jota et voi vastustaa”.

Clinttu on saanut kyytiä tuomarilta, koska joku vaarallinen henkilö on otettu kiinni säännösten vastaisesti.

Teema esiteltiin jo sarjan ensimmäisessä elokuvassa, jonka nimi oli Dirty Harry.

Olin siis itse sellainen tuomari, joita Harry Callahan vihasi. Olin täysin selvillä siitä, että näilläkin elokuvilla luotiin 70- ja 80-luvulla nollatoleranssilinjaa, joka kääntyi valmiiksi sorrettujen ja solvattujen pikkurikollisten turmioksi.

Silti pidin näistä elokuvista ja pitäisin ehkä vieläkin. Kävellään tuomareiden ja tyhmien sääntöjen yli ja pannaan pyssyt paukkumaan ja kidutetaan rikoksesta epäiltyä tunnustukseen.

Kai tämä täydellinen ristiriita on kaikessa elämässä. Kukaties Veijo Meri määritteli kauan sitten esseessään, joiden lukemista kenenkään ei pidä minkään verukkeen varjolla laiminlyödä, että huumoria eli hauskaa on se, että joku pienempi ja heikompi kuin muut ja huono juoksemaan, ja sitten joku iso mustapartainen ihminen ottaa hänet kiinni ja antaa köniin. Se naurattaa. Aivan oikeasti – tuossa kuvattiin vanhojen Chaplin-elokuvien keskeinen juoni.

Se on hauskaa että joku putoaa tikapuilta tai katolta tai saa pianon varpailleen (Ohukainen ja Paksukainen). Suullisessa perinteessä vitsikkyyden huippu – miesten kesken – on että jonkun munat jäätyvät ratakiskoon kiinni.

Tuossa puhuttiin televisiossa vanhasta mieliaiheestani, ja keskusteluun osallistunut poliisi toisti samaa mitä itse aina toistan: nimenomaan törkeisiin rattijuoppoihin eivät rangaistukset tehoa. Heistä erittäin suuri osa on pisteessä, joissa oma henkikin merkitsee yhtä vähän kuin toisen. Joka tapauksessa sellainen järjellinen käyttäytyminen, jossa teon seurauksia mietittäisiin etukäteen, on noille ihmisille vierasta.

Yleensä lopetamme keskustelun aina tähän, koska seuraava kysymys olisi, miksi heitä sitten pannaan vankilaankaan. Siihen kysymykseen ei oikein ole vastausta.

Minun vastaukseni on huono: se on oikeudenmukaisuuden hinta. Joudumme tekemään lievästi järjettömiä päätöksiä, koska useimmista tuntuu siltä, että rangaistava on, ja kovasti.

Tässä kohdin linjat yhtyvät. ”Likainen Harry” vihjasi, että meillä on nautinnollisia väkivaltafantasioita aivan samoin kuin nautinnollisia eroottisia kuvitelmia. Minusta tuntuu hyvältä ajatella, miten suloista olisi ollut, jos joku olisi räjäyttänyt Hitlerin, Stalinin ja Maon tuhannen päreiksi. Se on väkivaltafantasia.

Elämä edellyttää, että ainakin aikuiset osaavat erottaa kuvitelman ja todellisuuden. Kuitenkin esimerkiksi raivoisa marxismi ja aika kotikutoinenkin fasismi olivat haaveen ja todellisuuden sekoittamista.

Oikeudenmukainen rangaistus rikoksesta on kosto eli väkivaltahaaveen toteutus eli fantasian ja toden sekoitusta.

Siispä ihminen on mielikuvituksen tuote, figment of imagination. Juuri tätä sangen monet suuret dramaatikot ja muut kirjailijat ovat väittäneet ja tähän taitaa perustua huumorin lisäksi taide. Osaamme kuvitella, mutta kuvitelmat ovat joskus hyvin ikäviä.

(Kuva Wikipedia)

Päätä seinään

Eilinen kirjoitus tuotti luonnollisesti sen, mitä ajattelin.

Että kiduttaminen on kiellettyä, paitsi joskus, jos olosuhteet sitä vaativat.

Että valtion harjoittama yksittäisten ihminen surmaaminen on kukaties surullista, mutta oikeastaan hyvä ratkaisu.

Uutisissa kerrotaan, että urheilua ja politiikkaa ei saa sotkea. Olettehan kuulleet, miten ihanteellisesti tästä periaatteesta pidettiin kiinni, kun Kiovan Dynamon henkiin ja vangiksi jääneet pelaajat ottelivat saksalaisia sotilaita vastaan 1943 saksalaisten huvitukseksi?

Muutamia kiovalaisia tosin ammuttiin ottelun kuluessa, koska he tekivät maaleja, mutta urheilua ja politiikkaa ei sekoitettu.

Tämä on rakentavaa toimintaa ja olympiaihanteen mukaista.

Lehdissä on kerrottu, että jopa sodat on tapana keskeyttää olympialaisten ajaksi. Sitä ei ole mainittu, että näin väitetään tehdyn kolmatta tuhatta vuotta sitten antiikissa. Berliinin kisoja 1916, Helsingin olympialaisia 1940 ja Lontoon olympialaisia 1944 ei kuitenkaan pidetty.

Mistähän sekin johtui? Taisi olla urheiluhengen puutetta.

Tony Judtin eilen mainitsemani kirja on saanut jo kielteisen vastaanoton arvosteluissa.

Häntä haukutaan pasifistiksi ja liennytyksen kannattajaksi Chamberlainin vuoden 1938 hengessä.

Itse en ole pasifisti, mutta vastustan sotaa. Liennytys (appeasement) on mielestäni sana, joka merkitsee sopimuksen tekemistä. Jos Yhdysvallat ei olisi liennyttänyt suhteessa Neuvostoliittoon, meitä ei luultavasti olisi enää olemassa.

Pahoinpitely on kiellettyä. Ennen poliiseihinkin suhtauduttiin hyväntahtoisesti ja kumipatukkaa sanottiin Nokian nuorisovalvojaksi. Siitä kaikesta tehtiin loppu.

Kun lasten kurittaminen kiellettiin, jotkut ilmoittivat pitävänsä sitä maailmanlopun merkkinä. Ja tiedättekö – lain mukaan naisiakaan ei saisi lyödä!

En ole käsittänyt, että tästä tiukkuudesta olisi aiheutunut ongelmia. Tuomarit joutuvat kieltämättä joskus miettimään, onko rintaan tai rintoihin töytäiseminen pahoinpitely vai ei, mutta nämä rajankäynnit ovat juuri se asia, josta tuomarit saavat palkkansa.

Tietysti olen huomannut, että kirkon viholliset ja kristinuskon vihaajat esittävät käsityksensä yleensä kuivissa ja lämmitetyissä tiloissa ja keskittävät kritiikkinsä hyvin vaikeisiin olemisen ja olemassaolon kysymyksiin. En ole kuullut arvostelua kriisipalvelusta enkä edes moitetta siitä, että meillä on papisto, joka on velvoittautunut kuuntelemaan ihmistä.

Soininvaaran blogin kommentoijista muutamat olivat kovin pilkallisia. Kallista uutisaikaa oli tuhlattu bussionnettomuudelle, vaikka liikenteessä kuolee Suomessa harva se päivä suunnilleen tuo määrä ihmisiä.

Toisen ihmisen tunteiden, etenkin surun vähätteleminen onkin kovasti muotia. Työelämässä se on suurta muotia.

Meillä on uusi ihmistyyppi, joka keskeyttää ja sanoo: ”Seli-seli.” Siis turha yrittää selittää, miksi on esimerkiksi myöhässä YPJ-lomakkeiden täyttämistilaisuudesta. Syyhän voisi olla esimerkiksi auton alle jääneen lapsen auttaminen ambulanssiin. Bah. Sellaistahan tapahtuu melkein joka päivä. Pientä se on virkavelvollisuuksiin verrattuna.

Bussionnettomuutta käsitellään laajasti, koska se on dramaattinen ja tunteisiin vetoava. Sitä paitsi ainakin televisiot ja näkemäni lehdet olivat ottaneet opikseen Jokelan ylilyönneistä. Jutut olivat asiallisia, jopa ihmisen huomioon ottavia.

Ehkä nuo kommentoijat harmistuivat juuri siitä?

Pois kissa pöydältä

Kirjoitan sotasurmista eräin taka-ajatuksin. En ole vielä edes päässyt korostamaan, että Suomen siviilimenetykset olivat Euroopan pienimmät sotaa käyneistä maista. Ranskassa kuoli siviilejä 270 000, Saksassa 1,8 miljoonaa, Neuvostoliitossa 11,4 miljoonaa ja Kiinassa ainakin 16 miljoonaa. Suomessa luku on tuhat – kaksi tuhatta. Virossa virallinen luku on 40 000, mutta siinä ei ole mukana Siperiaan vietyjä.

Sitten huomiotani kiinnitettiin juuri nyt myynnissä olevaan The New York Review of Booksin juttuun, jonka kirjoittaja Tony Judtin pari kirjaa olen lukenut.

Hiukan kärjistäen hän esittää siinä saman ajatuksen, johon olen halunnut itse vaihe vaiheelta johdatella lukijoitani.

Sota syövyttää ja pilaa myös ns. voittajan.

Amerikkalaiset ovat viemässä koko maailman nopeassa tahdissa helvettiin.

Siellä on ainakin yksi korkeimman oikeuden jäsen (Scalia) ja joukko juristiprofessoreita, joiden mielestä tunnustukseen kiduttaminen on ”eräissä olosuhteissa” sallittavaa. Ja kuolemanrangaistus on tunnetusti voimassa.

Amerikkalaisilla ei ole mitään muistikuvaa siviiliuhreista eikä oikeastaan liioin sodasta. He ovat kerran toisensa jälkeen lähteneet sotaan silloinkin, kun vihollista ei ole, kuten Vietnamissa ja Irakissa. Edellisessä viholliseksi nimettiin aggressiivinen kommunismi ja jälkimmäisessä Saddam Hussein oletettuine joukkotuhoaseineen.

Lehdissä väitetään, että neljännes sotilaista tai ehkä vielä suurempi osa tulee Irakista takaisin syvästi häiriintyneinä.

Euroopassa – Suomessa – kiltit tädit, humanistisedät ja entiset stalinistit eivät halua muistella sotaa eivätkä lukea siitä.

Valikoiva unohtaminen on käytännössä testattu keino.

Itse asiassa juuri Saksa ja Neuvostoliitto olivat valtioita, jotka tekivät kiduttamisesta ja valtion toimeenpanemasta teloittamisesta ”normaalin” käytännön ja sitten valehtelemisesta ja pettämisestä kansalaishyveen tai ainakin asian, joka oli pakko hyväksyä.

Judt sanoo aika ilkeästi, että Neuvostoliiton kaaduttua alettiin markkinoida ajatusta, että nyt se kaikki on ohi ja unohdetaan. Vuoden 2001 tapahtumien jälkeen alettiin myydä ajatusta, että siviileihin kohdistuva terrorismi olisi uusi asia ja sodalla taltutettavissa.

Mitään sellaista kuin Ranskan tihutyöt Algerian sodassa ja tappio ”terroristeille”, ei ole koskaan tapahtunut. Palestiinalaisten terroria ei suinkaan edeltänyt juutalaisten harjoittama terrori. Eikä valtionpäämiehinä tai ministereinä ole istunut entisiä terroristeja.

Mitä apua sen tietämisestä on, ettei historia alkanut eilen? Miksi ”historiasta ei opi mitään” ja ”historia on kuollut” ovat idiootin iskulauseita?

Mittanauhasta ei opi mitään. Mutta melkein kaikki kasvaminen ja oppiminen tapahtuu vertauskohtien (referenssien) avulla. Mittanauha on nopea referenssi, jota käyttäen voi verrata puun pituutta omaan pituuteensa. Historia on elävä referenssi, mutta sen tunnustaminen ylittää Hiihtoliiton kyvyt.

Rasismikin on saanut huonon maineensa siksi, että ihmisoikeuden kiistäminen eli viholliskuvan luominen on sodanlietsonnan ja sodan keskeinen keino.

Demokratia, jossa eräät menettelytavat, kuten kiduttaminen, ovat kerta kaikkiaan kiellettyjä, on eräs eurooppalainen perinne, jota ei saa sotkea. Meillä on kokemusta ja muistoja eli vertauskohtia muusta.

Kuppikunta

Joku huomasi, että ”komppania” ja siis yhtiö tarkoittaa samaa kuin yksissä leivissä oleminen – con pania, compaignie. Leipä on ”panis” eli perinteisesti ilmaisten pan-is, koska leivän kanssa olisi latinaksi con panem (akkusatiivi).

Kerroin eilen Pippingin pakkikunnista; havainto on loistava, mutta sellaista sanaa ei ollut olemassa eikä ole vieläkään.

Sitä vastoin meillä on kuppikunta, aika lähellä esimerkiksi Proustin cotérie –käsitettä.

Näitä kuppikuntia (joista käytettään jotain hienompaa nimitystä tai haukkumasanaa klikki – alkujaan ”kätten taputtajat”) liikkeenjohdon oppaat joko vihaavat tai kehottavat rakentamaan.

Itse olisin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että en vakavissani usko yksilön olemassaoloon. Siksi keskustelu on joskus väkinäistä, kun toiset eivät usko jumalaan ja minä en usko ihmiseen.

Lévi-Strauss opetti, että ihmisten maailmassa pienin yksikkö on kolme, nainen, sen lapsi ja sen mies. Mies ei tarkoita aviomiestä eikä siittäjää, vaan voi se olla velikin – vaivalloisesti tavoitettavan elannon hankkija ja jonkinmoinen suoja tai vahti ainakin raskausaikana.

Tästä näemme, että edes antropologian mukaan Los Angeles ei kuulu maailmaan. Siellä ennen pitkää perusyksikkö on äiti, lapsi ja ei muuta, paitsi joku vieraileva taiteilija joskus.

Tuo urbaani rakenne, joka ei ole meilläkään millään muotoa tuntematon, on kirjaimellisesti luonnoton.

Olen jopa tenttinyt vuoden 1865 kunnallislain, vaikken jaksanutkaan eilen varmistaa sen vuosilukua. Opiskelijoiden kielenkäytössä MKunnA ja KKunnA sisälsivät vielä 1960-luvulla kumminkin vero-oikeuteen liittyviä säännöksiä, joita joku ilkeä professori saattoi kysyä tentissä.

Kunnallislaki 1917 oli valtavien poliittisten riitojen ja mullistusten lapsi ja samanniminen säännös 1948 taas toisella tavalla kaiken muuttaneitten tapahtumien tulos.

Maalaiskuntien ja kaupunkien itsehallinnosta on kiitettävästi kirjoja, puhumattakaan kunnallislaista. Yksi kohtalaisen tunnettu alan tuntija oli 1920-luvulla asiasta julkaissut K.J. Ståhlberg.

En minä sitä ihmettele, että kuntien on käymässä huonosti. Kaikkia muita yhteenliittymän muotoja on kehitetty joustavasti kulloistenkin tarpeiden mukaan. Esimerkiksi osuuskunnat tulivat ja valitettavasti menivät, ja nyt ne tulevat taas.

Porukkamme on miettinyt monta vuotta, mikä on vertaisryhmä ja millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja siihen sisältyy. Moni on huolissaan säätiöistä, jollaiset siis alkavat hallinnoida yliopistoja. Säätiö (Stiftung) oli alun perin saksalaisten oivallus jatkaa kirkollista perinnettä maallisella puolella, kun virheellisesti uskonnollisilta porukoilta, etenkin luostareilta, varastetut varat oli parkkeerattava sopivasti.

Suomeen ei ole kehittynyt anglosaksisen oikeuden trust –järjestelmää, ja se on sääli. Yksityisoikeudessa ”trust” on käännettävissä esimerkiksi ”säädeomaisuus” tai ”erillisvarallisuus”. Fyrkkaa pannaan kiven alle määräehdoin käytettäväksi.

Ehdotankin täten, että Suomen kunnat ja kaupungit muutetaan säätiöiksi. Hallinto kevenisi reippaasti, vaikka päättäjät valittaisiin edelleen vaaleilla. Mutta näin päästäisiin eroon maantieteen kahleista eli voitaisiin perustaa erikseen ”maalaiskunta” hallinnoimaan sairaaloita, ja suuri määrä ”kuntia” hallinnoimaan oppivelvollisuuskouluja.

Suomi on muuttunut.

Maa- ja metsätalouden prosenttiosuus väestöstä on muuttunut 1820 ja kymmenvuotiskausin vuodesta 1840 näin:

83,45 % 82,36 % 81,71 % 80,46 % 78,26 % 74,96 % 64,59 % 68,01 % 67,00 % 66,25 % 60,99 % 54,09 % 41,54 % 31,67 % 17,59 % 12,17 % 1 1,86 % 9,46 % 5,07 % 4,37 %

Viimeinen luku on vuosi 2003 ja viimeistä edellinen 2000.

Teollisuudessa toimivien osuus on pudonnut vuoden 1970 huipusta eli 30 prosentista alle kahteenkymmeneen.

Nämä luvut ovat peräisin Suomen tilastollisesta vuosikirjasta ja lähteenä korvaamattomasta niteestä Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto, Tammi 1983.

Luulen ettei kirjaa saa mistään vaikka itkisi. Tekstiosat ovat ihan kohtalaisia, mutta olen edelleen sitä mieltä, että nämä samoin kuin Pihkalan pienet kirjat jättävät Suomen historian auki. Poliittinen historia ja sotahistoria ja ties mikä on katettu kunniallisesti, mutta elinkeinojen ja elinkeinoelämän suhteuttaminen Suomen elämään on tekemättä.

Mutta jotta voisi kirjoittaa firmoista ja pankeista ja vakuutusyhtiöistä ja osuustoiminnasta, pitäisi ymmärtää kuntien ja kuppikuntien historia.

Tämän ymmärtämisen alalla ei ole tungosta.