Nolla lisää

Frederick Taylor ei ole oikeastaan historiantutkija, vaan historiasta kirjoittaja, kuten ei myöskään Anthony Beevor. Jälkimmäisen kirjat ovat saaneet Suomessa ansaittua huomiota. Taylorin kirja Berliinin muurista ilmestyi suomeksi vasta.

Beevorin opettaja John Keegan on historioitsija, mahdollisesti sotahistorian merkittävimpiä nimiä. Samoissa aihepiireissä liikkuva Sir Martin Gilbert taitaa kuitenkin olla alan ykkönen.

Meillä näitä ”vain” maisteritasoisia kirjoittajia on muutamia. Niinpä joskus aiheutuu lievää hämminkiä, kun ammattilaiset, joilla tarkoitan tässä yhteydessä historiasta väitelleitä, julkaisevat journalistisia kirjoja. Hiukan empien mainitsisin tässä yhteydessä Heikki Ylikankaan lisäksi Martti Turtolan, koska hänelläkin on silmää vetäville aiheille.

Tosiakateemiset tutkijat, kuten esimerkiksi Ohto Manninen, tulevat yleensä esiin ammattilehdissä ja usein osoittaakseen, miten pahoja virheitä joku toinen on tehnyt.

Näyttää siltä, että tämä perinne olisi muuttuman päin. On sitä odotettukin. Ei ole häpeäksi kirjoittaa hyvin. Meillä tosin hyvin kirjoittamisena on usein pidetty katteetonta paisuttelua ja tyylillistä ruiskumaalausta.

Mutta esimerkiksi Beevorin Berliini-kirja on sangen suositeltava muun muassa niille, jotka tiesivät vain, että puna-armeija käyttäytyi hillittömästi tunkeutuessaan 1944-1945 Saksan halki Berliiniä. Aiheen vuoksi lukukokemus ei ole miellyttävä.

Taylor esittää kirjassaan Dresden: Tuesday, February 13, 1945 (2004) väitteen, että Dresdenin palopommituksessa ei kuollut 220 000 ihmistä, vaan 22 000.

Toiseksi hän selittää, että kaupunki ei ollut siviilikohde, vaan siellä oli ainakin 127 suurta tai keskisuurta sotatarviketehdasta ja että se oli sekä pohjoisesta etelään että idästä länteen kulkevien rautateiden risteyskohta.

Hän kyseenalaistaa väitteet lentokoneiden rynnäköinnistä siviilejä vastaan ja leimaa kysymyksen länsiliittoutuneiden sotarikollisuudesta tässä yhteydessä aivan asiattomaksi.

Hänen mielestään myöhempi tutkimus on suhtautunut tosiasioina tohtori Goebbelsin versioon Dresdenin tapahtumista. Niitä levitettiin aikoinaan määrätietoisesti maasta, jonka nimeksi tuli Saksan demokraattinen tasavalta, koska se ei ollut saksan, demokraattinen eikä tasavalta.

Kirjasta on kohistu. Saksassa käytiin ankarakin taistelu jo 1980-luvulla, kun ensin muutama tutkija alkoi tavoitella objektiivisuutta kuvatessaan Natsi-Saksaa ja sen sotaa, ja perässä tuli enemmän tai vähemmän ihmeellisiä ”ymmärtäjiä”. joita sanotaan revisionisteiksi. Saksassa, Itävallassa, Englannissa ja USA:ssa ilmestyy jatkuvasti kirjoja, joissa kerrotaan, että Hitler oli hyvä mies.

Dresdenin tarinaan vaikutti voimakkaasti kaksi kirjaa. David Irving julkaisi aiheesta tutkimuksen 1965. Hän oli vielä silloin asiallisena pidetty tutkija. Maine häneltä meni vasta 1990-luvulta, jolloin hän oli jo liittynyt holokaustin kieltäjiin.

Salaliitto-harraste on näkyvintä Yhdysvalloissa, jossa joku Arthur Butz kerää jatkuvasti lukijoita – hänen mukaansa mitään juutalaisten joukkomurhaa ei koskaan tapahtunut. SS-miehet saattoivat ehkä käsitellä pitkäpartaisimpia hiukan kovakouraisesti, mutta siinä kaikki. Lisäksi iloisilla työpaikoilla, kuten Auschwitschissa, levisi ikävä lavantautiepidemia. Mitään todisteita väitetystä kansanmurhasta ei ole olemassa.

Joillakin on tarve uskoa tällaista.

Muuan ilkeä henkilö huomautti, että olisi aika vaikea saada sellainen ihminen muuttamaan kantansa, joka vakavissaan haluaa olla uskomatta, että Amerikassa oli 1800-luvulla sisällissota.

Jatkaisin tähän, että itse pitäisin sivistyksen ja sivistyneisyyden mittana kykyä punnita perusteluja ja muuttaa mielipidettään silloinkin kun tuo uusi mielipide on vastenmielinen.

Irving on tuomittu Itävallassa holokaustin kiistämisestä, mutta jo ennen sitä hänen uransa käännekohta oli hänen itse ajamansa kunnianloukkausjuttu. Hän hävisi jutun sen jälkeen kun historian ammattilaiset olivat osoittaneet tuomioistuimille lukuisia näytteitä asiakirjojen vääristelystä, puhumattakaan todisteiden valikoivasta käyttämisestä.

Hän on mennyt mies; edes kirja alkoholisti Churchillista, joka aloitti vastoin Englannin kansan etua ja halua sodan Saksaa vastaan, ei edennyt ensimmäistä osaa pidemmälle.

Tämä selostus oudosta henkilöstä meni hiukan pitkäksi; olen nimittäin ollut havaitsevinani, että Suomessa ihmetellään usein, onko sillä todella väliä, mitä mieltä historiasta ollaan.

On sillä.

En näillä näkymin ryhdy käymään läpi F. Taylorin dokumentaatiota. Totean vain, että Vonnegutin Slaughterhouse 5 on tietysti romaani, mutta ainakin minun mielikuviani se on vahvistanut.

Täten ilmoitan tarkistaneeni niitä. Dresden oli aika pieni tuho verrattuna Hampurin palopommituksiin.

Sen te varmaan tiedättekin, että välittömästi kuolleet laskien sekä Hiroshima että Nagasaki jäävät kauas jälkeen Tokion palopommituksen tuhoista. Pommitus tapahtui samoina päivinä kuin Dresden.

Tämä ei ollut johdanto keskusteluun Saksan kaupunkien tuhoamisesta yleisesti, vaan havaintoesimerkki siitä, miten poliittisesti tarkoituksenmukainen valhe tai virhe siirtyy kirjasta toiseen ja muuttuu ”totuudeksi”.

Dresdenin kaupungin itse teettämä selvitys kuuluu ilmestyvän lähikuukausina.

Siitä sitten erikseen.