Vaiva

 

Eilisen Paulaharjun ja illan Matteus-passion yhdistää vaiva.

Eräs uskonsuuntaus ilmoittaa edistävänsä aivojen toimintaa ja siis hyvinvointia neuvomalla ihmisiä tekemään sellaista, mikä ei ole ihan helppoa ja mukavaa. En tiedä, mutta kai ne haluavat rahaa tästä oivalluksesta.

Ajatus tuotiin esiin voimallisesti luostarisäännöissä; tavallisimmin mainitaan benediktiiniläissääntö vuodelta 529 ja iskulause ”ora et labora”, rukoile ja tee työtä.

Sarjassani ”uskontoa ateisteille” käännän tuon nykysuomeksi näin: kuuntele muitakin ja kuuntele itseäsi.

Suomennos on tarpeen, koska tuota rukoilemista kuvitellaan yleisesti kamppailu-urheiluksi, jossa joko lukaistaan jokin loitsu tai sitten halutaan Jumalalta, mikä hän sitten lieneekään, jotain ylimääräistä ja asiatonta.

Rukoilin 11-vuotiaana kokeeksi täytekynää. Hyvin meni. Ylioppilaskirjoituksissa sain käyttää äidin kynää, jolla oli hauska kirjoittaa pehmoisia, ja valmistuttuani yliopistolta ostin oman, jonka merkki oli mielestäni Pelikan. En pitänyt itseäni niin aikuisena, että olisin ostanut Mont Blancin.

Kauan myöhemmin, kun mielenkiintoni kyniä kohtaan oli osoittautunut yhtä vaikeasti pidäteltäväksi kuin kiinnostus puukkoihin ja veitsiin, käsitin kokeiltuani, ettei se Mont Blanc ole hintansa arvoinen.

Jos haluatte neuvon, matkalla metropysäkiltä (BART) Berkeleyn kampukselle on erinomainen kynäkauppa, jossa valikoimaan kuuluu muutamakin japanilainen juoksevaa mustetta käyttävä kynä. Heikäläisillä kirjoitus on ongelmallista, kun pitäisi pystyä vetämään myös alhaalta ylös. Siksi siellä ja Kiinassa suositaan mikrokuitukyniä, joita saa tusinan dollarilla. Jos taas haluaa maksaa henkilöauton hinnan kynästä, italialaisilla on sellaisia tarjolla.

Paulaharju varoitti jo sata vuotta sitten liian kevyistä Lapin vaelluksista. Itse hän ajeli yksin tai vaimonsa kanssa polkupyörällä kameroineen kaikkineen Raahesta Ivaloon (silloin Kyrö) ja jatkoi siitä jalkapelissä reppuineen Ruijaan tai Petsamoon tai ties mihin.

Jakob Esaias Fellmanilla oli sama pitkä koulumatka kuin vielä T.I. Itkosella. Kymmenvuotiaana ensin Inarin kirkolta Sodankylään ja siitä jalan tai vaivalloisemmin veneellä (kosket!) Kemiin ja olisiko jompikumpi jatkanut Oulun kouluun asti. Fellman kuitenkaan ei hätkähtänyt, kun hän saatuaan nuorena miehenä nimityksen Utsjoen papiksi löysi kodan tai kömmänän, jonka piti olla pappila, ja tulisijan puuttuessa ryhtyi etsimään ja kanniskelemaan kiviä ja muuraamaan piisin tapaista. Ei kuulemma tullut aika pitkäksi. Ja kun oli talvikin. Ja sitten oli kysymys, mitä siinä piisissä polttaisi.

Pitkänperjantain musiikkituokio Helsingin tuomiokirkossa oli taas myyty niin loppuun, että muutamia kymmeniä pettyneitä jäi pakkaseen. Cantores Minores jätti pitkät kertaukset pois, joten passion esitys kesti vain runsaat kolme tuntia.

Siinä on perinteinen tauko passio-iskelmäksi vaikean mutta sitä antavamman ”Ach Mensch bewein’” jälkeen.

Kotioloissa tapaan kuunnella pimeässä, jotta näen musiikin paremmin. Kirkossa ei toisaalta tarvitse taskulamppua katsoessaan partituurista, että menikö se perkele nyt g-molliin, josta ei, kuten tiedetään, pääse laillisin keinoin eteenpäin, kiersi kvinttiympyrää vasta- tai myötäpäivään.

Helsingin barokkiorkesteri ja kuoroa johtava Hannu Norjanen ovat saavuttaneet tason, jolla paremmuudesta on turha enää puhua. Kokonaisuus on lyhyesti sanottuna järkyttävä.

Pidän merkillisenä, että aivan lapset voivat oppia jotain noin vaikeata. Kenenkään perusmusikaalisuus ei riitä. Tarvitaan paljon vaivannäköä.

Ehkä nuori ja vanha ihminen oppii vain kokemuksesta, ettei mielihyvän tavoitteleminen johda tulokseen. Hyvä mieli tulee kun on tullakseen, ensin konsertista ja sitten siitä, että pääsee sieltä pois. Mielihyvän tavoittelu johtaa ikuiseen toistoon, koska kyltymättömyys on lajitunnusmerkkimme.

En suorastaan neuvoisi ketään ottamaan pääsiäisen passion kuuntelemista kirkossa tavakseen. Toisin kuin asiantuntevat lehtikirjoittajat en pidä Matteus-passiota oikeastaan musiikkina, vaan sielullisena harjoituksena.

Välillä ihmettelen jatkuvaa puhetta ylösnousemuksesta ja tuonpuoleisesta elämästä. Ihmisten maailman tuolla puolen on niin paljon muuta. Huomenna on tarkoitus katsoa Andrei Rublev, jossa on täysin buddhalainen kohta, se jossa maakupassa pronssista valettua kirkonkelloa kokeillaan. Kellon kumahdusta ei elokuvassa kuulla. Äänen korkeampi muoto on äänettömyys.

Jos nyt havaitaan kokeellisestikin, että aivoja täytyy harjoittaa muun muassa muistisairauksien välttämiseksi, vieras kieli on hyvä valinta.

Musiikki on vieras kieli, mutta nyt puheena olevan vaivannäön kannalta vaikea mitata. Kaikessa liikunnassa saa olla tarkkana, ettei riko paikkojaan. Kun opettelee jotain, on syytä lämmitellä ja lopuksi venytellä.

Ellette tavoittele mahdottomia, ruotsi, saksa tai ranska ovat hyviä valintoja. On vahinko, että aikuisopetusta antavat laitokset ovat niin ruuhkaisia. Jokin vanhan koulusaksan kohentaminen tai ranskan opetteleminen alkeista asti on aivan erinomaista voimistelua.

Neuvoisin toimimaan samalla tavalla kuin psykoterapiassa. Ei kannata käyttää opettajina tuttavia tai sukulaisia. Niillä joille maksetaan opetuksesta on riittävästi pitkäjännitteisyyttä ja armottomuutta.

Joskus mietin vakavissani, perustaisinko runojen ulkoa opettelun kerhon. Aina ensin kirjoitettaisiin opeteltava runo täytekynällä paperille. Sitten alettaisiin käydä läpi temppuja. Mitallinen ja loppusoinnullinen runo lienee alkujaan muistamisen apuneuvo. Sellaista oppii niin paljon helpommin kuin proosaa.